Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas,
oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten
sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että
kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.
Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille.
Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies,
joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat
minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon
sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin.
Sellainen on ihmisen kohtalo!"
Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen
jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti
kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein
askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua
annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat
minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut
puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään
painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu,
ojensi hänelle keihään ja katosi.
Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa
häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa
oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen,
ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen
ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki
Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen
sadekuuro nuolia ilmaan.
Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen
viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä
heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi
esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin,
ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä
koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho
punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt
kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti
pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä,
vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin
huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä
laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin,
ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi
hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat
samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi,
että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi
hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut
kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.
Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään
pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi
Sylikuningas.
Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika.
Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä
ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut
runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on
runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän
kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin
katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä
ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.
Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat
jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen.
Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia,
ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin
sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle,
missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä
hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat
kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa
rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.
Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti
ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina
herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän
valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta
kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin
vietiin hänet Odinin saliin.
Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat
kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat
sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan
miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta.
Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista
välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän
raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun
niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."
Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim.
Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti:
"Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan
sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin
miekaniskuihin."
Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.
Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä
etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki
tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen,
seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä
ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita
siitä, että hänellä oli tytär!"