Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa
yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään
halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti
kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen
polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä
punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt
lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden
tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä
ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.
Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka
Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä
kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka
perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa.
Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän
saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.
Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti
metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli
niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi
niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean
tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien
olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen
katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja
siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.
Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa,
tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat
istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä,
sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä
Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin
erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan
jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja
Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten
mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi
niin oikopäätä metsään.
Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta
lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi
elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan
kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää
muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja
kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän
havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä
kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi
vavista.
Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden
välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina
kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja
tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin
vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää
pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä.
Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen
kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste
Torgrimin tuvassa.
"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän
ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon.
"Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset
marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."
Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo
oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän
kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä
sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän
vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi
myös: "Nimeni lienee Unhe".
Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar,
pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat
terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä,
ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi
etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut
tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten
vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin
toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen
Unhe, hänkin."
Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.
Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin,
sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti
kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli
ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja
käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan
ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta
pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.
Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo
täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.
Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka
asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.
Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän
käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut
metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta,
mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää?
Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni.
Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua
mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin
Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."
Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän
tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas
orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on
viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen
rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä
oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan
kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme.
Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä
te olette surmanneet unheen."
Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti
hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään
sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni
matkaansa.
Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella,
ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen
itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla
äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle
taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja
painakoon sen mieleensä."