Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa
nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa
irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku.
Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan
moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät
pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne
mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä
ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi,
pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet
koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.
Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan.
"Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia",
selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän
sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä
vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä
sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli
muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin
nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai
tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli
pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".
Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari
harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan
ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita,
jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat.
Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että
kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin
kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet
kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".
Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski
maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita
olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet
punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi
kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset.
Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli
kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät
mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne
ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään
kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet
lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi,
auringosta turpeeseen asti!"
"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut
maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden
suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä
suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he
taistelemasta.
He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin
kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen
rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he
vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut,
vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan
minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata
otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon
minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä
kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"
Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.
Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main.
Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit
olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran
eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt
leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon
saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää.
Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako
Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.
Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne
veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että
varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi
kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä
kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"
Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli
hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan
ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi
Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko
ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään.
Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea
pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista
halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi
halveksuen poispäin.
Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli
ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta
Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin
ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.
"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen
majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa
hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat
hänen muistolleen."
Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä
siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja
vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta
kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä
kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus
oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja
maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä
silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa
säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma
asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.