Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan
ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he
pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa
ja soraa.
Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat
tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan
kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa
väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan.
Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen
hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun
harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin
asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa
hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he
sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla.
Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden
takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas
kesä-yö.
Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä
heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen
soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat
lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan.
Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului
hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.
"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat.
"Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua
istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun
pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole
pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja
aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana
ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"
Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet.
Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja
peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista,
ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja
ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on
jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa,
että nyt sinä haluat olla yksin."
Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti
päällimmäisten kivien raoista.
"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään
ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat,
kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen
arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme
me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän,
runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro
näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän
muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."