Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta.
Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista
nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.
Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat
päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat
he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja
anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"
Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten.
Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.
"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten.
"Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas
oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli
jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan
ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen
pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että
tulen saastaiseksi!"
Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti
sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli
luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme
mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet.
Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan,
ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he
menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat
suurimmat ja kummallisimmat."
"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli
heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa,
korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan
viljavainioilla."
"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä
kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen.
Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja
kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin,
susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina
kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa
Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."
Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän
peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin
vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.