Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös
vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia,
hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä
alhaalla järven rannalla.
Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti
hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.
"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli
Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana,
sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät
pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän
vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja
minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".
Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.
Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.
"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä
taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi,
mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."
Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä
arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he
tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun
Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on
se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta
kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä
tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle
hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."
"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi
kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille
arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta
hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä
tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin
olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään.
Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi
pronssiharkoksi.
Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi
hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen
Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo
kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin
vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään
korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja
heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen
Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin
katosi hän vihdoin puiden sekaan.
Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo
järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä
veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin
sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa
ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja
nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan
orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme
pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää
hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."
Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena
käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan
unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä
hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä
paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi
suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi
ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän
kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa
rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin
värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat
pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset
nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli
silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita
pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja
villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.
Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat
vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta
Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen
kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä
mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.
Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen
erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi
hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti
pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa
ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän
kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu
lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä
kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä
auringon puolisoksi.
Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja
pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa
hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta
eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen
salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.
Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle,
mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi
liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä
hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti
silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi,
sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen
silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö
hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki
virittivät synkeän laulun.
Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan.
Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa
Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut
maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen,
ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain
vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt
vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän
näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana
uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."
"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat
miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan.
"Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on
tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta
nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin
Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta,
mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo
panna viljelykseen."
Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta
hän oli puolikuollut. -- Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat
silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa
kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas,
vakava mies.
Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä
kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta
aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita
ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat
niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin
mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle
kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan
Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja
miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"