Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta
ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä
levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".
Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet
kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta
pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden
tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin.
Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä,
että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä
voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset
kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten
luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.
Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa
harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen
lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä.
Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki
heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet
olivat heidän ylpeytensä.
Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli
raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja
lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti
hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua,
että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi
Karilas.
Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli
nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna
ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski
kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten
oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi
hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi
kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia,
hyrr, hyrr!"
Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi
voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä
päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän,
"saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan
pyörimään.
Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita
vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän.
"Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä.
"Terävä santa se vasta kiveä syö."
Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa.
Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo
ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä
kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas
tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."
"Puolisen päivää!" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli
pyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran
käpäliltä. "Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan
olen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren
koristeita."
Karilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän:
"Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?"
"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin", vastasi ukko. "Pahinta on,
että toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan
tiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista,
niin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule
vapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät,
kunhan et vain hellitä."
Seuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui
kirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat
orjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat
Karilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. "Sinä et kelpaa
mihinkään, orja", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät
sitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko
ruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.
Pari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa
päässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi;
reikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin
suuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta
pääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi
auringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.
He raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he
rauhoittuivat jälleen. "Päällikkö", sanoivat he orjien asettaessa
päähineitä paikoilleen, "sinun täytyy myöntää Karilas suureen
kokeeseen."
Silloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he
muistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli
tuomittu suureen kokeeseen.
"Sitä te vielä vaaditte minulta!" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi
ovi-aukossaan. "No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja
hyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä
minulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat
mitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin
olet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea
Ura-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu
hänen majansa seinillä?"
Karilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne
yhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. "Noin pitkälle osaamme
kaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?"
Karilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän
kirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.
Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen
tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli
yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon
menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä
uhrimajan seinillä".
Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle
omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä
selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan:
"Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja
lisäksi kaksi".
Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi
sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän
päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina,
laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut
tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on
korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa
moinen orja."