Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään.
Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen.
Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja
suun.
Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan
ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan
mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin.
Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun
hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne
ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki
kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.
Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina
johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui
siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella
vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin.
Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille.
Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja
keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset,
makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei,
täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.
Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi
suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on
pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu
kiviveitsien paloiteltavaksi."
Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä
itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen
kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän
koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin
että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.
Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden
myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina,
lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän
ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan
usvaan peittynyttä.
"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti
hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin
kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin
sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä,
joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" -- tässä
huuli hiukan vääntyi viistoon -- "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot
huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".
Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat
syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin
astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat
liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla,
niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta
myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin
ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti
hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä
lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko,
joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi
villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa
tulenhohtavana.
Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun
uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he
kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa
hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon",
sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene
orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."