Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja
pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea
sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja
kuollutta metsässä.
Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista
rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä
kuin koskaan ennen.
Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon
sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä
paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi.
Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä.
Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean
lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin
osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän
keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja
kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat
edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.
Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat
soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen
päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka
useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia
koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli
parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista
erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.
Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan
uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he
edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen
suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he
heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.
Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut
mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota
loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi,
ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.
Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat
valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan
sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.
Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli
hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät.
Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka
vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se
oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea.
Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin
peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin
muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset
kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä
keskenkasvuinen, hinterä poika.
"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien,
sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä
päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin?
Tule heittämään arpaa kanssamme!"
Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he
nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä
pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi,
jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"
Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän
omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan
ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi
hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä
uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".
Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä
vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun
muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.
Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka
heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se
merkitsi, että hän oli voittanut.
Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet
maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen
niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he
peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän
muukalaisen orjaksesi".
Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta
ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman
itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka
tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes
se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa
huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin,
nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".
Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä,
ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.
"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja
lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja
yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on
lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia,
emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole
pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä.
Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko
meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"
Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten
asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan
alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän
asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa
lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"
Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa
lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"
"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat
vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja
arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me
miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."
Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun
uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi
tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle.
Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja
jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat
kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli
heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat
ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista
arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin
lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.
Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat
mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli
huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin
halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet
koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka
metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana
sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut
mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."
Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen
kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla.
Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea
viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät
hiukan taaksepäin.
"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli
iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"
"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä
vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli
kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.
"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan.
Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö
varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään
kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin
ennenkin.
Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä
uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla
aikaisin!"
"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat
majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä
hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin
ryömivät ihmisten luo majoihin.