siihen sohvankulmaan, missä istui. -- C'est la lutte finale, sanoi
Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla.
Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa
maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut
saapua.
Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta
Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut
varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin
kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja
juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti
hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden
pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.
Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan
poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle
ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli
itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota
kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja
toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei
löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen
perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt
heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule... Vieraat lähtevät, ehkäpä
Murtomäkikin... Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän... Kuu
paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten
välistä niinkuin vedenpinta muulloin.
Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti
ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta
miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä
kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan.
Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän
puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja
kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa
alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon
Ragnarille. -- "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi,
ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä
minä tulen sun kanssas." -- "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä
ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona
ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu.
Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä
kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut
kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa.
Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa
voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat
hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi
avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei
hankkinut löytää."
Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin,
jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin
puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta.
Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se
ajurikin jo ala saapua.
-- Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja
tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat
samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä
päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin
se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon,
viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti,
että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet
keskenään".
Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti
ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui,
että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä
tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen.
Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon
päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa
olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa
se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan
korvaan ottaneet.
-- Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar
hiukan tylysti -- niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä.
-- Minä lähden kaup-punkiin.
-- Lähde sinne tai tule tänne, mutta älä siinä torku.
Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan.
Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken
päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella
niin hyvin kuin taisi: -- Sua neito kaunis katselen -- likellä vettäsi
-- kuin kukka kaunis suloinen -- kuvastimessasi.
Tämä sekasotku oli tarkoitettu hyvästijätöksi Solveigille.
Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan,
lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä
oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt
vähääkään.
* * * * *
Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta
ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan
jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka
tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt
kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin
entistä turvallisempi.
Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei
kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa.
Kunpa menisivät toisetkin.
Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena.
Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus.
Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee
ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt
pian kaikki selviäisi.
Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja
välillä kiihtyen:
-- Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut
teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi
isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän
rakasti minua ja minä häntä -- en minä kurottanut korkealle, minä
olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon,
mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja
hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska -- huom. vokaalisointu. Muuan
kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön -- hän ei
tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen -- tästä te ette ymmärrä
mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen,
mutta korkeamman siveyden te olette...
Jaaha, siinäkö sinä tulet -- minä tässä lukon takaa tunnustan
rakkauttani neiti Hildeborgille -- en häneen, sillä hän on Solveig
vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut...
Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se
lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti.
Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi.
Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä
pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule."
Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin
vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun
Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä
semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi
tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen
kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät.
Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin
oli tullut eikä enää menisi.
Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon,
joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään
muuttunut, se vain vahveni.
Yön tunnit kuluvat, läheisen illan tapaukset etääntyvät entisyydeksi.
* * * * *
Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste
on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin,
on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi
erottuvat -- nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä
vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut
se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan
tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas
kiihtynyt luonnontila.
Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on
pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja
kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet
käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät
enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat
jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja
jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin
juhlan päätyttyä.
Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi.
Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä.
-- Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan
typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat
menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee
kiihkeästi ja vastustaa ... vieläkin...
Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti,
ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti,
rumasti, ilkeästi... Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä,
ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe.
Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin,
viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä."
-- Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä
kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa.
Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju
aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle,
ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei
nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä
ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen
vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman
rippeitä. Sitten hänkin nukkuu.
Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä
tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei
ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi
hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista
sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli
tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa
tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu
tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska,
ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut
viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo
kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja
lepään tässä hiljaa.
Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin
päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus
vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi
sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä
vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi.
Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi,
mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin
sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee
kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii
hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta
kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu
kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat.
Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että
on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti.
Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut
vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi
nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää
piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli --
ja huokaili -- niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja
koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet.
Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi
ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain
lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt
enempi kuin mikään muu.
Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät
pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa.
* * * * *
Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon
kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin
heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä
aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan,
kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän
oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen
tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin.
Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello
oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään.
Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin
viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta.
Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä
tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se
olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt
jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon
hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin
kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona...
-- Missähän minun lakkini on, köhisi Murtomäki.
Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas
untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti,
kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen
etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota
Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä
kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja
sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä
oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.
Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista
aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai;
oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on... Tuossa istui
Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat
vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun
kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti?
Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut
mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa.
Hetken päästä iski mieleen, että äiti _voi_ jo tulla kotiin tänä
iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti
vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos
luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain
harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen
kajoomatta, Hiltun asiaa... Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi
nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu
tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden.
Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä
odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo
salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön
lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan
samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan.
Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan,
vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne.
Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan
miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen
loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän
vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin
hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin
tultava tänne siivoomaan huonetta... Mutta kello on puoli kolme,
ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi
tulevansa joko lauantaina _tai_ sunnuntaina.
Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä
kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta
hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat
iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana
Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön
yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle
rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei
hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin
pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti,
täsmälleen yksi tunti.
* * * * *
Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma:
ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina
iltapuolella.
Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas
vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa
jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon
tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän
enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden
nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä.
Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut
ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" -- Ragnar ei voinut olla
tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja
kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä
tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava
ajattelemattomuuteen.
Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja
kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain
sinut." -- Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla,
jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli
vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen
petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla
sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet
peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen.
Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän
tulla... Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta
äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä -- ja sitten
minä lähdenkin jo täältä; tulee aika, jolloin Hiltukaan ei enää ole
meillä (se ajatus ei tuntunut ikävältä)... Pahinta on viini, mutta
vielä minä sen ehdin. Kun siihen kerran on kajottu, niin voinhan ottaa
yksiksenikin. Yö on edessä.
Hän nousi ja kaatoi lasiin puolipimeässä. Samassa hän muisti viimeöisen
ajurin ja pysähtyi miettimään. Hän ei halunnut sitä asiaa selvästi
ajatella, mutta häntä kumminkin ilahutti, kun hän ymmärsi, että tyttö
sen johdosta yhä pelkäsi ja varmaan vielä tänäänkin halusi lähestyä
häntä kuiskatakseen hänelle pyynnön, jota ei viime yönä ollut saanut
sanotuksi: ettei asiasta rehtorskalle mitään puhuttaisi. Ragnar lojui
sohvalla näitä ajatellen. Siinä hän samalla ajatteli toisenkin asian:
missä hän tänä iltana oleskelisi Hiltun kanssa. Hän päätti olla
täällä ylhäällä omassa huoneessaan. Oli jotain kiihoittavaa siinäkin
ajatuksessa, että poika tuo tytön huoneeseensa. Niinkuin jonkin
harvinaisen elävän, jonka on saanut kiinni.
Jos en mene alas, on Hiltun tultava tänne. Loikoilen täällä hämärissä.
Tulee hetki, jona hänen askeleensa lähestyvät tuota ovea. Ja kun hän
tulee, tulee hän halunsa ajamana...
Niin ei kumminkaan enää tapahtunut. Alhaalla ei tähän aikaan enää
ollut entistä Hiltua. Siellä kyllä hengitti muuan nopeasti vanhentuva
olento, mutta jos ken olisi päässyt häntä läheltä ja rauhallisesti
katselemaan, olisi hän havainnut, että tyttö jo oli tästä maailmasta
irtautumassa. Sameasta aamusta alkaen pitkin päivää jokin näkymätön
seikka hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvoi, hänen itsensä yhä
heikentyessä. Ajatus yritti joka silmänräpäys tarttua johonkin,
mutta kimmahti aina takaisin, niinkuin olisi koskettanut veristä
hiertymää. Olemuksen pohjalla tykytti vaisto, uupumuksen luonnottomasti
herkistämänä, sanattomalla tavallaan lähestyviä tosiasioita: Kun
semmoisella vaistolla ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei se siis voi
_puhua_ kuolemastakaan. Sen ilmoitusta voisi verrata tuoksuun, jonka
sielu tuntee.
Lienee niin, että lähestyvä kuolema useimmissa tapauksissa lähettää
valittuunsa samantapaiset heijastelut, vaikka ne paremmin huomataan
sairasvuoteen ääressä. Ja samaan tapaan kai eloon jäävätkin useimmiten
suhtautuvat siihen, joka lähtee. Hoidellaan ja lääkitään vielä, vaikka
hyvin jo tiedetään, että loppu on alkanut. Vasta kamppailun kiihtyessä
mieluummin poistutaan. Kuolinvuoteen ääressä esitetään usein harrasta
teeskentelyä.
Ragnar otti vielä toisen lasin ja kolmannenkin, ennenkuin hän
odotukseen kyllästyneenä vihdoin lähti alas.
Hän tapasi Hiltun astioita kuivaamassa. Hän hymyili jollakin tavoin
äänen sanoessa tytölle:
-- Eikös neiti tänään aio ollenkaan siivota herran huonetta.
Se oli olevinaan viehkeä sukkeluus. Niin sanat rappeutuvat mielen
mukana.
Hiltu laski astian ja liinan kädestään ja lähti sanaa sanomatta
yläkertaan. Ragnar ei ollut mistään millänsäkään. Hän lähti perässä,
hitain, laimein askelin, yritellen hyräilyä. Kamarissa hän istahti
sohvalle katselemaan tytön toimia. Tyttö laittoi ensin sijan
päiväkuntoon ja alkoi sitten järjestää pesupöytää. Otti siitä mitä oli
ottamista ja Ragnariin katsomatta lähti viemään niitä alas. Ragnar
käsitti hyvin, että tytön oli juuri niin tehtävä ja että hän vielä
palaisi saattamaan puhdasta vettä, mutta sittenkin häntä jokin vaivasi.
Hän nousi ja joi vielä yhden lasin tytön poissa ollessa.
Tyttö tuli ja laski vesikannun pesupöydälle. Sitten hän katsoi
ympärilleen, ennenkuin lähti. -- Ragnar näki, ettei tyttö viivytellyt
hänen tähtensä. Nyt oli jotain kiusallista mukana.
-- No tule nyt toivottamaan hyvää huomenta, olenhan äsken noussut. Ja
kertomaan kuinka sinulta on yö mennyt.
Samalla Ragnar siirrähti sohvalla niinkuin olisi tilaa tehnyt. Ei
sujunut, tyttö meni. Ragnar ehti eteen, otti tyttöä käsivarsista ja
hymyili semmoista hymyä, joka jokaista naista luonnostaan ilettää;
sillä sellainen hymy tulee mieheltä aina silloin, kun olisi aihetta
johonkin aivan muuhun kuin hymyyn ja laihaan leikinlaskuun.