Hiltua tänä päivänä, kun hän yksinään kamppaili tuossa suuressa
huvilassa, jota hän ei osannut pitää kotinaan. Hänellä oli jo parina
vuonna ilmennyt omituinen ajoittainen vaiva, joka ei ollut oikeata
sairauttakaan, koska hän varsin hyvin saattoi olla jalkeilla sen
tähden. Se meni aina ohitse, mutta kun hän parahiksi ehti unohtaa koko
asian, tuli se uudelleen ihan entisen kaltaisena kestäen taas aikansa.
Häntä hiukan huimasi sekä vuoroin vilutti ja lämmitti. Ei hän ollut
siitä koskaan mitään puhunut kenellekään; mitä semmoisesta puhumaan ja
mitä siihen olisi kukaan voinutkaan.
Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että
nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa.
Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin
kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen
ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi
pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen
luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä,
entistä vakavampana ja -- ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja
pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin
ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen
että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka
ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos
päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona
koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei
voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin.
Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan
ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan
rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen
kuin uhalla rohkeasti -- jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin,
ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään
aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän
kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo
aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka
olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut.
Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei
enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta.
Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi
aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla
täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja
minä tein sen vian eilen ehtoolla.
-- Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja
karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin.
Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan
minä puolestani olin hänelle hyvä.
Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli
vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi
hyväillyt Ragnaria.
Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja
vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä.
Hän melkein värisi, kun hän _oikein_ ajatteli nuoren-herran nimeä,
jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän
niin hyvin tiesi. Ragnar se on... Samassa tuntui väristys lisääntyvän
itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän
oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla
hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti
seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta.
Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen
täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut
suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta
sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan.
Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen.
Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen
hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli
näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli
täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen
häntä, Hiltua... Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani
ja minä olen Ragnarin heila -- voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se
sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla.
Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä,
jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä
ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä
olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi
tälle hetkelle.
Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä
vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni.
Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta
kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla
ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon
ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina
tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla
tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut.
Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään.
Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se
viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily
pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa
oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan
ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä
siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan
aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa
Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle
ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin
saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun
tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että
jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa
koskettaisikin hartioitani.
Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta
kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma
Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli
kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin
tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo
ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen... Kuva, se on sielun korkein
saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja
suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva
tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan
sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita.
Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän
nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran
huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan
pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven
selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän
onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee
ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus,
eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan
hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on
taluttamassa sitä teurastuspaikalle.
Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan
määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt
luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki.
Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli
käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja
juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin
suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä
huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa
oikaista sängylle.
Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä
päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar
varmaan pian tulee.
Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille
päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään
näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin
Ragnar hakee hänet.
Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin
äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu
ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin
selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana
"flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja
siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti
juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut.
* * * * *
Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut
järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun
kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana
vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä
melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan
oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää
kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi
äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä
herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa.
Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja
yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi,
mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on
sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös,
ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin
tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä.
Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa
entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. -- Niin kyllä,
jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin
paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin
tapahtuu, ilman vaihtoehtoja.
Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin
ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota
äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen
tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt
kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän
ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka
näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten
jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu
tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata.
Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi.
Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää
oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan --
kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin
siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti
loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt
juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse
sanomaan.
Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat
nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän
olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän
pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä
hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole
muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat
kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta.
Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle.
Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan
nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten
hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että
näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi,
kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi
vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä
olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja
kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta.
Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin,
näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan.
Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen.
Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi.
Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön
selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti
hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen
hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja
onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän
oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta
enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin
niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut
pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja
ihanampia asioita.
Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin
suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin
oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä
istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan ... niinkuin ollut päivä
olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan
ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä
olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä
Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin
viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli
menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli
niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin
etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan
ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat.
Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi
ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen
oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös.
Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian.
Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin
voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka
on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja
Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden
sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.
Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä
rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa.
Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven
aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla.
Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.
Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan.
Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä
oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan
muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta.
Ragnar oli taas poissa -- jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli,
mutta -- nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa
kahvia.
Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan;
sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin;
nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa.
Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva
alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet...
Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet
ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin
olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä
liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen
yhtäläistä... Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli
muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää ... ja
piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt
häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. --
Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti
hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi
vain liikkua.
Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki
hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar
välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään
huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat
alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua,
jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan
sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen.
Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina,
ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu
kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin,
kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle
kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja,
pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä
puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.
-- Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka
solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion
herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran
sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh -- Mutta se on narri, joka
jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka
se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin
mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen
taisto, marchons tous et demain -- jaa pojat: demain -- C'est la lutte
finale..." Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta
huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei",
niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen
laulun teit?
-- Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg.
Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua.
-- Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en
minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin
noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. -- Ei mutta
kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä
hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.
Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi
ojossa ja supisten hänelle hiljempää. -- Älkää pelätkö, me olemme samaa
kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se
vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on
hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.
Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas,
johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi
pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki
juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi
lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja
Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä
puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui
poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen
laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin
vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka
äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.
Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi
olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja
pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella
ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta
pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita
kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus
viehätti, joskus taas vieroitti -- kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä
ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa
siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle
vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi
ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi
äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden:
"Juo, poikani." -- "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki
samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno
nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.
Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi,
ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi
toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki
kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä
ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa -- vaikka:
vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti
jälleen ovea kohti.
-- Minne sinä menet? Älä nyt taas --.
-- Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka
olenkin polyteekkari -- kuuta katsomaan, heh-heh -- lainaa sinä
kiikariasi.
-- Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla
teet?
-- Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa.
Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin
alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in
seinem stillen Reigen --
Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin
yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja
edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät
ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat
siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä
jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin
sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat
vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa.
Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti...
Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi
taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä
kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu
kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. -- "Solveig, antakaa
minun suudella teitä, vain yhden kerran." -- Hiltu ei ollut myötä eikä
vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki.
Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.
Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen
kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat
alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui
sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni
toisten joukkoon.
Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin
päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen
erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota
piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla --" Ragnar
näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja
vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.