että siinä oli nyt aivan toinen olento kuin tähän asti. Tämän
vastustelu oli toista lajia: se ei hurmannut, vaan vieroitti. Se pyrki
todella pois ja oli ennen pitkää pääseväkin. Ainoa, mikä Ragnaria
tyydytti, oli se tietoisuus, että pitkä häiriintymätön yö joka
tapauksessa oli edessä.
Sanoipa Ragnar nyt mitä sanoja hyvänsä, kaikki ne olivat tehottomia jo
ennen kuin tulivat äännetyiksi. "Onko sinulla kiirettä?" -- "Joko sinun
täytyy mennä?" -- "Ole nyt minun kanssani." -- "Otatkos viiniä?"
Ei vastausta mihinkään, vain kiusaantunutta oloa ja pyrkimystä pois.
Tytön mentyä oli Ragnarin olo jossain suhteessa entisellään. Hän
nimittäin oleskeli huoneessaan ja tarkkaili korvallaan ja arvelullaan,
mitä kyökissä tapahtui. Hän katsoi kelloa ja maistoi pullosta. Oli
hauska olla muutenkin. Tyttö kumminkin _oli_ siellä kyökissä.
Taaskin siirrytään illasta yöhön -- viimeiseen yöhön. Rehtorivainaan
huvilassa ei nukuta tänäkään yönä.
Samaan tapaan kuin illalla äitinsä tuloa, odottaa Ragnar nyt uutta
lähtöään alakertaan, pitkittäen aikaa tunnista tuntiin, että yö oikein
vakiintuisi ja tyttö ehkä asettuisi makuulle. Hän maistelee pullon
vähiin päin ja kokee viinin vaikutuksen tutumpana. Tietenkään ei tyttö
tule tänne ylös, vaan asettuu omaan sänkyynsä. Viini kiertää suonissa
ja nousee aivoihin muuttaen sakeat mielikuvat selviöiksi.
Kello oli vähän yli kahdentoista, kun Ragnar vihdoin meni kyökkiin,
vakaana ja rohkeana niinkuin mies yön hetkinä ainakin menee naisensa
luo. Kyökissä eivät asiat olleet lainkaan niin kuin hän oli odottanut.
Tyttö kyllä ilmeisestikin oli häntä odottanut, sillä hän istui
valveilla ja lampussa paloi tuli. Ragnar sammutti sen ensi työkseen.
Silloin tyttö nousi ja meni kuutamoisen ikkunan luo seisomaan kasvot
ulospäin. Kun Ragnar meni siihen häntä hivelemään, puuskahti tytöltä
itku ja hän työnsi raivostuneella liikkeellä tungettelijan menemään.
Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va
fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta
kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin
rauhaan ja meni huoneeseensa.
Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko
olentoa.
* * * * *
Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä.
Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu;
maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi
elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä
säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on
semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin
kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui
selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten.
Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei
häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä
kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse
mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti.
Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki
tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen
omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä
hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta,
mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu
koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti
sittenkin paljastaa koko kipunsa... Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma,
ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska
olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin... Minä sain kivun
vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa... Tule tänne vaan, ei
sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun.
Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän
valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva,
mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä
asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa,
ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on
lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen,
kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin
nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia
lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain
ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön,
mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa --
vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt
ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja
pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi
seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu,
kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin
pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän
hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa
puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää
raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan
pois, kun muistaa ja _tuntee_, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei
löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi
tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää!
Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään
pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia,
jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi.
Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä
synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se
onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on
kielletty. Nouse ja pyri sinne päin."
Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan
Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli
tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet
olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä.
Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja
jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen
oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon
ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi
uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan
henkeä... Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi.
Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi
vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä
oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään
tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu
ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä
kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei
yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se
johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja
pihamaa, niin -- mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan
loppuisi.
-- Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli
yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli
kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa... Kun
vain ensin pääsi sinne hiljaa -- kiireesti sängyn nurkkaan.
Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi
kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän
tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli
tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista
käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi
korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset,
kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu -- niin, mistä kipu johtui?
Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti
rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin,
vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui
sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja
kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä
akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään
näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen
uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät
painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen
muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa,
vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi.
Lepäsihän vain makeimman lyh ... lyhyen ... hetkisen ... veti syvään
henkeään ... muutaman ... kerran.
Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa
olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka
muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun
tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on
alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen
itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa
muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine
aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan,
mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja
vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen
asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt
ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä,
valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut.
On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle
menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta
huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa
-- ei muuta -- kuin lepoa --
Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle
unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon.
Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti
ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas
portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni,
sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan
tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle
ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi
järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan
takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen
rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti
paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on
sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava.
Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli
rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki
edellä veden kiehtoville patjoille.
Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja
liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti
ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä
olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta
sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin
kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään
laiturin päässä niinkuin muuallakin.
* * * * *
Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat
Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen
kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin
yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus
piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada
tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä
vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias
vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei _tämä_ asia
enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava,
mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä
ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin
lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa.
No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo
tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli
samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä -- ehkäpä sielläkin vielä
jotain toivottiin.
Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut
ketään -- mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään
kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin
asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina
huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten
hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle
ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken
jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli,
odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle
hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa
Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan.
Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta.
Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän
näkee päältäkin niin ilkeästi... Kun ei sitä saa edes kunnollisesti
puheilleen.
Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se
tietenkin hänellekin.
Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen
unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat
jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi
outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi
ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi
hävittänyt pullon.
Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi
pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen
takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi,
että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet
yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen
kuiskutusta.
Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain
erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli
hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea
mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä
olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu --
Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen
alkoi puhua:
-- Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta
ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta.
Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota.
Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon,
ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli
täältä.
He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän.
Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen
serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat
menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin.
Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite
paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän
sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar
havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään
näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli
matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten
käytiin vielä rannassakin -- niinkuin siitä olisi jotain apua ollut.
Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli
tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä
kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa.
Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän
knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät.
-- Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit
saapuvat.
Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello
viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä
kolmivuorokautisessa näytelmässä.
Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille
herroille ja heidän naisilleen -- jotka viimemainitut tuskin olivat
vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän
olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin
helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee
kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen,
siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla
on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä
tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen
jäänyt.
Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai
tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän
oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää
sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut
viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä
vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa.
Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli
sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva
sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen
hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka
hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän
tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään
ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan.
Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen
töllisteltävänä.
Sillä vieraita he kaikki olivat -- Ragnarkin, tämän huvilan
nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen
itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin
palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen
kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi,
lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue
lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä
heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti
nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja
siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta
tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli
kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut
mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin.
Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä
pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian
hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se
kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan
samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän
kerran.
Ja sitten -- Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut
ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili -- sitten olisi lopussa tämä
hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan.
Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa;
kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi
koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä
asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja
toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria.
Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä
tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen
kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki
tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä
sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään.
Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä
nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten
vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty,
edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä.
Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista
syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan
katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo
tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.