(ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä
-- minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa
ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika -- siihen
sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden
määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen
kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä,
ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin
lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita
eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä
oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin
ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden
tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei
lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain
syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes
päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.
Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen --
tai oikeammin sisällyksettömyyden -- täällä. Hän ei niitä ajatellut,
mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki
tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä
käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa
elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet
tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin
sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka,
jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin
ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi
syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus
jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä
muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan)
eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli -- ikäänkuin valtavan,
ennen aavistamattoman meren pohjassa -- jommoisesta ei ole tapana enää
pinnalle palata.
Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä
yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista
täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.
* * * * *
Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän
asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia
kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta
luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa,
siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin.
Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys
sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan,
niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin
luontevalta. Hiltukin virkosi -- olihan hänellä vaistot. Hänen arka
katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut
hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus,
kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli
siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti
kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta
kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten
hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin
laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja
hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä
siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut
minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien
alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin
huvilan -- huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä
oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on
rehtorskan poika --. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi,
jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua
ylhäällä? -- ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi
maata toisiaan lähempänä -- mutta ei sentään samassa huoneessa.
Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään.
Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen.
Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu
tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä
ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla
oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken
töistä.
Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että
rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo
valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska
itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa
-- hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä
vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti
hänen kanssansa. Kuinka -- jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa?
Ei se ainakaan portilta palannut.
Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt
tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän
jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan
virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se
oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin
saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi
tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki
uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista
hän ei ollut tottunut näkemään... Hän tunsi kaikki huvilan huoneet,
tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin -- jonka päässä uhkui
vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman
rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli
tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä
tarvittavaan määrään... Hän on jo ripillä käypä... Näinä iltoina on
ollut kirkas kuunpaiste.
Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi -- tästäkin illasta tulee
vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei
kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että
hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin
elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja
siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan
käskyjen mukaista -- kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se
tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön
ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä
hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin... Kuu teki nousua. Aterian
valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä
viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä
saliin elähtyneenä jostakin -- siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä
iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.
Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka
siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät
niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli
nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne
rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville
enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin
kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka
mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä
samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain
hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan
ihmislapset kestä uuden syntymistä.
Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön
sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä
entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin
koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa
luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja
pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken.
Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön.
Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten
takanakin.
* * * * *
Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään
ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa
aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva
kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton
harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni
puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen
mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen
sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti
varjot ja koko sen yön olemattomaksi.
Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön
mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut.
Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut
niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan
poissa, mahtavasti poissa.
Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi
aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen
varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä
aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina
syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän
oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut.
Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin
kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin,
Ragnar -- Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään
minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun
jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa -- tukala ehkä
juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun
hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat
sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet
niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen
jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja
korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.
Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi
nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka,
joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra,
outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata,
mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti
säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin
kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.
Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva
oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin
yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen
lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän
oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen
lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä
ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden
suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin
tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka.
Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan
kömpelö nuori piikatyttö.
Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo
omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta
olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen
liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon
hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella
tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.
Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen
nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa
hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan
tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on
poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi
vaiherikas elonpäivä alkaa.
* * * * *
Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään,
ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun
hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet -- niin silmin
näkyväiset kuin muuten tajuttavat -- ikäänkuin katsomaan, katsomaan
ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista
vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin
mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot
edellytyksineen ... ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli
tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka
naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit
olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää,
vakavaa, lämmintä -- ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.
Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä
viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä,
jonka vaisto sanoo tulevan -- illalla kun taas on kuutamo. Mutta se
olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken
iloa, menneen ja tulevan unohtamista.
Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii,
palatakseen iltahämyssä -- jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen
odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne
laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.
Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei
oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia.
Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt
vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt
liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se
ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota
siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran
oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän
vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä,
tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen
hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia
tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan
leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan
ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt,
kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu
semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten
kuului kaupungilla liikkumiseen.
Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan
hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli
kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että
mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa
kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on
poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli
sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna.
Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei
hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä,
mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja
mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes
ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.
Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta
muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa,
jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli
kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt
lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa.
Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei
erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä
tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa
ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi
murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen,
kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen
kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai
professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi
läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.
Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan
Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja
mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.
Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan
tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut
Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä
toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri
se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin
tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti
paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar
ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi
katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän
vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi
Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä,
että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa
oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun.
Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut
ketään.
Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista
alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee
molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän
oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä.
Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut... Oli hyvin
viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä.
Kaikki oli kovin luontevaa... Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä
näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä...
Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa
Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut
pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan -- ei ollut ketään näin aikaisin
päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen
noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen,
jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin
"Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli
uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli
pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti,
niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen
nuorukaisten vaiheille.
Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori
Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen
tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta
kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos ...
mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut
kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin
paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli
ravintolaan... Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden
kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia,
tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.
Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki
oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen,
avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle... Näin
olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli
erotettu.
-- Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he
olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta
joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli,
kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän
viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin
hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran
aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien
Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa... Yöllä oli tuuli laskenut,
aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä
valokuvankin.
Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi
nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien
tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla
toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa... Ragnar ajatteli
omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut
pois, muisti Hiltua ... ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä
seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno
värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen
tupakkaa. -- Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä
silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. -- Olisihan siitä molemminkin
saatu, sanoi Murtomäki. -- Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen,
sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen.
Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta,
oliko heitä täällä näkynyt. -- Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli
tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella.
Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon.
Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi
töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa.
Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden
vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä
huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet.
Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja
hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta... Tajunta pohti näitä itsekseen,
sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät
taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina.
Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata
toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari
muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen.
Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli.
-- Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on
siellä kanssa, minä soitin.
He kulkivat taas samaa pehmeätä mattoa kassan ohi ulos Kauppakadulle,
kirkkaaseen arkiseen ilmaan. Ragnar tunsi, että hän kyllä voisi
horjahdella, mutta ei kumminkaan horjahtele. Tuolla päin on Esplanaadi,
josta he päivemmällä tänne saapuivat. Nyt he lähtivät toisaalle päin.
Ragnar havaitsi, että Murtomäen vaatetus oli jollakin tavoin somempi
kuin hänen omansa... Mamma ei saa tästä mitään tietää.
* * * * *