Produced by Juha Kiuru
HILTU JA RAGNAR
Kertomus kahdesta ihmislapsesta
Kirj.
F. E. SILLANPÄÄ
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.
LUKIJALLE.
Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja
oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause:
"Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon
ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle
suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän
kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""
Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin
Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin
mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi.
Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa
lauseen oleellista alkuosaa.
F. E. S.
Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä
oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja
junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut,
maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden
tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi,
siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan
vaunussa oli hyvästi tilaa.
Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa
muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki
ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja
hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka
kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat
ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka
junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti
olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti
hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian
välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain
ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla
äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.
Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita
vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin
anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian
läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on
tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna
jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa,
päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä
matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet
toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän
oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta.
Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen
hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan.
Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea
sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys
on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki
toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan.
Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan
kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja
kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.
Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan
Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten
niin pian -- rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla -- päättyi
järven kuutamoisiin laineisiin.
Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä
somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset
järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset
verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka
ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa,
joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa
Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut
oikeastaan tarkoittivat.
Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan
ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta.
Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään
palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten
jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos
sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia
piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa
maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä
selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän
sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen
ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli
niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli
häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen
omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei
ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä,
hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle
niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että
kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he
hallitsivat... Sitten oli vielä muuan seikka -- ulkomuoto. Sillehän
nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin --
äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka
koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili...
Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä,
ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli
kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina
laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään
vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan
pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan
hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun,
että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi
rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.
Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun
Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma
nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein
oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään.
Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan
läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan
voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen
perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden
sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin
koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään
kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään
häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti
liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.
Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy
yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään
kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.
Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut,
nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas,
mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun
jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki
oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan
voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi
muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien
vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen
ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin
koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen
tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis
luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli
eläissään sangen vähän ajatellut.
Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja
ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan
harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli,
yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.
Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin,
muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän
aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen
lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin
hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina
voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen.
Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä
oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat
hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki,
oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli,
kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar
ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti
mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista
piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti
hänet pois...
Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen
yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin
kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä
ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi
itseään, niin piikaa nuhdeltiin.
Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista,
mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi.
Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja
piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen
tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja
nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän
herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen
ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli
poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen
-- äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja
tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli
pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä
painanut -- sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa
ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt
turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei
olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki
pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli
ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.
Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän
kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se
oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen
nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella.
Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista
suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin
tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja
naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa
ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin,
ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika
alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.
Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta
herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin
kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun
pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein
yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin
nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä
hiukan varomaton -- ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi
äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä
siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi
uuden piian odotukseksi.
Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen
tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen
maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin
nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että
hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä
vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen
näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista,
asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä
myös hiukan äänessä.
Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä
välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää
välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti
hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi
hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois
ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi
odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli
nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän
tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja
silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän
liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä
ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei
hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten
ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin
ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava
seikka.
Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin
tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas
ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin
näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun
tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti
osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen
laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos.
Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin,
joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta
ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön
avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän
käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten
antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:
-- Ettekö osaa pumputa?
Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä
ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar
otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin
näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi:
-- Mitä sinä siellä teet?
-- Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa.
Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä
puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä
hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö
jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen
perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet,
hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat
pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli
poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta -- aurinkokin melkein tuntui
lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan
syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen
nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut
kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut
koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa...
Hän ei enää ollut alapuolella.
Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä
alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä
vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi
ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei
hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi
havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen
mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä
tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat -- ja mitä tämä oikeastaan
oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa -- jotka muutenkin
pitivät häntä minä pitivätkään -- jos he olisivat tämän nähneet?
Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin -- ja -- niin -- mutta nyt
oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa,
ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli -- hän tosiaan
_ajatteli_ tällä hetkellä -- ponnahti ylös, meni makuulle ja monet
tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli
Ragnarille Hiltun tulopäivä.
Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen
nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi
raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä
huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen
varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään
enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa
pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen
silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar
päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska
iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha
intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa
ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua.
Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin
poissaolossa suuri viehätys.
Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja
jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat
ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta
salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän
nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä
surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren
halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat
lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus,
niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä
tänä iltana -- joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän
iltojen nousevaa lukua.
Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi
ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului
huutavan kyökkiin:
-- Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa
sitten hänellekin teetä.
Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi:
-- Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta?
Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi
hämärähetkiä -- semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja
olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän
sitä vastaan edes voivotellut.
Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli."
Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan
ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska
kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että
hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön -- hän todella sanoi
tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli
hyvää ja sopusointuista tänä iltana.
Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan,
vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat
tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli
tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne
nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista
iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä
huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään
päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille.
Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.
Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan
ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen
erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä
suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä
enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin
vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat,
niinkuin kuutamoistuntoja.
Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti
malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi
tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan
myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.
Kuinka olikaan -- kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta
Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat
rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen
niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken
Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta
sitten.
* * * * *
Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja
vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat
Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko
laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki
tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä
kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet,
niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat
tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on
omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan.
Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan
alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa
Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo
ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä
sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.
Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi
siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä
iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin
käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa
varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä
ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä
näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi
joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska
siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa
ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut
mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska
on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva
tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia
vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta,
toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä
kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa,
arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja
puhtaisiin uomiin...
Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta,
jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra
Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi
aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven
puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.
Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar -- joka pysäkiltä palatessaan
melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä
tehdä -- ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain
tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja
käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä
hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain
pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat
kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle
ateriaa tähän pöytään -- hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja
jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut,
sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä,
että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka
tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa
puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta
tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen
synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu
tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä
satuttu ennen yhtymään... Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä
siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa.
Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin
alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa...
Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun
illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta
juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria
pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen.
Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka
hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki
pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin,
joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti:
-- Ottakaa tuli, että näen kattaa pöydän.
-- Entä jos en otakaan.
-- Ottakaa nyt vaan.
Oli ihan hiljaista. Kuunpaiste liekehti lehmusten välissä.
-- Onko Hiltu minun ystäväni, kun minä olen täällä näin yksin?
Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut
puhua ruotsia.
-- Ette tekään ole minun ystäväni.
-- Olenhan.
-- Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt
tuli.
* * * * *
-- Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään
-- Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun
alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei
vielä pelännyt Ragnaria.
* * * * *
Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle
miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden
ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset
ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin.
Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet
viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen
vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen
elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat
herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä
heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat
enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla
sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan?
Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat,
jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen
on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua.
Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä -- ihan
sinänsä -- valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on
enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua,
syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta.
Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes
osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä... Kun ei mitään tapahdu,
pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri
tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä
lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja
silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys
tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?
Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja
aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa
vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun
läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:
-- Älä pelkää -- minä rakastan sinua -- kyllä minä otan tulen --
rakastatko sinä minua?
Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden.
Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo
välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut.
Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse
saliin.
Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen
tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan
niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota
äiti ei sietänyt (-- äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin
vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi
yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon
kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli
verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.
Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden
tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa
ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli
paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.
* * * * *
Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on
istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa
sillä asteella -- hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän
asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli
kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin,
kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan
keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä
huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.
Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet
ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi
siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta
vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu
imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään
samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä
todella sanotaankin lapseksi -- ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä
kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se
on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on
ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät
tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään
niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän
tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle!
Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän
ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken
asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin
kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat
ajatuksen eteen.
Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy
maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat
entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta
kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se
ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää
ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo
toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin
ei tuo tuolla olekaan. -- Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se
on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.
Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa
syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin
tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden
elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään
ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin
nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla
odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt
kahvitassi... Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen
ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin
kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi
hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä
hengenveto oli jo unen alkua.
Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät
jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle,
aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli
noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät.
Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä
se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt
ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema.
Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen,
niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla.
Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin
tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa
soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa -- joissa hyvin sopisi uskoa
tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen
Jussin sitä aina vaan itse yrittää.
Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava,
työtä niitten on tehtävä -- yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei
kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti,
tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin
olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin
semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta
ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen
itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee -- niinkuin hedelmätönkin
kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin
olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen
mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan
hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain
kuolemaa varten. -- Ei kuolla, ei kuolla -- koetetaan olla siivo ja
uskollinen -- ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.
Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän
kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein
vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli
siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä
ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen
katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi
tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti
eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi,
vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui
ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon
ehjää ja auttamatonta tilaa.
Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi
huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin
olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran
tasapainolaitteen -- siepannut pois oljenkorren.
Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön
olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta
ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana
kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia
tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät
iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin
ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa
kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi
suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä
ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa
omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja
moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä
tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota... Sitten mentiin taas kirkkoon
ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai
olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori
antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt
katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan
jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan
selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja
mahdotonta oli ajatella, että Jumala -- oikein se tainnuttava Jumala
-- voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi
kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain
Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa...
Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon
seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua,
joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla
oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja
totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa,
kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan
elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin,
mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki
ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä -- siis Hiltukin --
oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon.
Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit
anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi
semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi
antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien
määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä,
haukuttiin ja riideltiin -- itse rippikoulutytöt, niin pian kuin
pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta
ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän
kanssa. -- Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka
esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.
Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla
käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen,
suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli
päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä
tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain
kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu
tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä
nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä... Nyt
rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt
sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah... Hän ei nähnyt
kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.
Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet
kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin
unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä
sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan -- Jumala
oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus
varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta
vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän
pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei
hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla
tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se
ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan.
Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.
Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli
pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat
kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään
heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat
tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut
ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän -- äidin ja tyttären --
sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen
jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla
yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli
erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen
tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn
luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti.
Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he
väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.
Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa.
Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä
ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian
suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki -- jonkinlainen
sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo
väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen
Ville -- pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella
oli puulla lyönyt selkärangan vialle -- piti jatkuvaa tuskallista
vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää
heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille
vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien
peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät
sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.
Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa
vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella.
Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui
siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen
puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä
kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää
kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet
jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään,
oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti
asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava
seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen
laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut
olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse
haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen
kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle
oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut
pirtissä. Mitä tämä oleminen on?
Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista
Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan
kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain
odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran
kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa
tilasta toiseen.
Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi
sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan
äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan
äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan
oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon
vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.
Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee.
-- Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa?
-- On tässä tietämistä, huokaa äiti.
-- Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon
perällä käynyt.
-- Ei tiedä.
-- Ää -- kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan.
Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää
vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun
hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen
vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan
edes tiedetty, kuka se äijä oli. -- Mutta elämä on kumminkin entistä
kiusallisemmin takertunut johonkin.
On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen
ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei
enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että
Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi
mädän haju ilmetä -- Kyllin, kyllin -- ei jaksa enää tätä kehitellä
pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia
häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti.
Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei
eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan
tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin
kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen
ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät,
ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki
näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet
kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha,
joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.
Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot
ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton
aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa
kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin
kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja
kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma
loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia,
tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki
oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.