Herra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se
torjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli
hengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja
jonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani
selälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä
ympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät
jättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että
käsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla
pahemminkin.
Alistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä
säästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska
olin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja
selvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika
tukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä
niin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan
hiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.
Makasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin
ikäänkuin unessa jonkun sanovan: "Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo
toivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi
ansainnut. Kuka hän on, Rosny?"
"Tunnetteko häntä, Maignan?" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen
tutulta.
Mies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: "En, herra. Hän on minulle
aivan outo. Hän näyttää normannilta."
"Saattaa kyllä ollakin!" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en
ollut ennen kuullut. "Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin
sata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin
en kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan."
"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan", lisäsi
ensimäinen puhuja nauraen, "jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä
nuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain,
ettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!"
Näitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi
yhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut,
oli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja
käsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja
ajanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas
satulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja
varsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan
vastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana,
että jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani
hukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla
ponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.
Maignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja
pusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran
kuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. "Hoi!
Onpas se merkillinen kuollut!" huusi hän tullen väliin. "Mitä tämä
merkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!"
Tallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä
hoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja
vetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia
hämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni
mainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan
parooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä,
katsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.
"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!" kuulin Navarran
kuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. "Mies ei
suinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos
tahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen
minuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. "Te kuulitte eilen, mitä
lupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta
nyt täällä?"
Minä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten
saanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.
"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa", lausui Turenne ivallisesti
hymyillen, "on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen
jatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin.
Pelkään, että olen tiellä."
Tunsin hänet ryhdistään ja ylhäisestä esiintymistavastaan, joka
jossakin muussa seurassa olisi ollut merkkinä hänen valtias-asemastaan,
ja unohtaen sen malttamattomuuden, joka vielä hetki sitten oli minua
ahdistanut -- pääni oli ehkä vieläkin vähän sekaisin -- vastasin
hänelle. "Ja kuitenkin olen kerran saanut lupauksen teidän
ylhäisyytenne suojeluksesta", lausuin minä, saaden hengästykseltäni
vihdoin puhutuksi.
"Minunko suojeluksestani?" huudahti hän, silmiensä vihaisesti
välähtäessä.
"Juuri niin", vastasin minä; "Etampesin majatalossa, silloin kun herra
Crillon tahtoi tapella kanssani."
Hän hämmästyi silminnähtävästi. "Oletteko te se mies?" huusi hän.
"Olen. Mutta minä en ole täällä jutellakseni itsestäni", vastasin
minä, Ja sen sanottuani -- laiminlyödyn asiani muistuessa jälleen
mieleeni -- astua hoipersin Navarran kuninkaan viereen ja tartuin
polvilleni langeten hänen jalustimeensa. "Sire, minä tuon teille
uutisia! Suuria uutisia! Kauheita uutisia!" huusin, pidellen
suonenvedontapaisesti jalustimesta. "Muuan katala munkki pisti vasta
neljännestunti sitten hänen majesteettiansa tikarilla ruumiiseen hänen
vastaanottohuoneessaan. Ja hän on kuolemaisillaan, tai kukaties jo
kuollut."
"Kuollut! Kuningasko?" huusi Turenne kiroten. "Mahdotonta!"
Sekavasti kuulin toisten huudahtelevan minkä mitäkin, sen mukaan kuin
hämmästys ja säikähdys tai suuttumus tai epäuskoisuus heidän mieliään
liikuttivat. Mutta minä en vastannut heille, sillä koko huomioni
kahlehti ja lumosi se ihmeellinen muutos, jonka näin Henrikin kasvoilla
tapahtuvan. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä verestää ja näyttivät
vetäytyvän raskaitten silmäkulmien alle, posket muuttuivat väriltään
tiilenpunaisiksi, puoliavointen huulten välistä kuulsivat hänen
hampaansa parran takaa, samalla kun hänen kookas nenänsä, joka näytti
kaartavan kaartamistaan, kunnes se miltei kosketti hänen leukansa,
antoi hänen liikkuvailmeisille kasvoilleen yhtä eriskummallisen kuin
kammottavan ulkonäön. Muuten hän ei kotvaan virkkanut sanaakaan, vaikka
näin hänen kätensä puristavan ratsupiiskaa suonenvedontapaisella
otteella, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Se on minun! Minun!
Riistäköön sen minulta joka uskaltaa!"
"Pitäkää mielessänne, mies", lausui hän viimein kiinnittäen
läpitunkevan katseensa minuun ja puhuen karhealla, matalalla äänellä,
joka muistutti suuren koiran murinaa, "ettei nyt ole leikin aika.
Ettekä te saa nahkaanne pelastetuksi juonen avulla. Sanokaa minulle,
niin totta kuin elätte, onko tämä juoni?"
"Taivas varjelkoon, sire!" vastasin minä kiihkeästi. "Minä olin
huoneessa ja näin sen omin silmin. Nousin paikalla satulaan ja
ratsastin tänne lyhintä tietä varottaakseni teidän korkeuttanne
olemaan varuillaan. Munkkeja on paljon, eikä Pyhä Liitto halua pysähtyä
puolitiehen."
Näin että hän uskoi minua, sillä hänen kasvojensa jännitys
laukesi. Hänen hengityksensä näytti jälleen kulkevan tasaisesti, ja
kymmenesosa-sekunnin verran hänen katseensa etsi Rosnyn katsetta.
Sitten hän loi silmänsä jälleen minuun. "Kiitän teitä, herra", lausui
hän kumartaen vakavasti ja kohteliaasti, "huolenpidostanne minua
kohtaan -- en uutisistanne, sillä ne ovat kovin surullisia. Jumala
suokoon, että serkkuni kuningas olisi ainoastaan haavottunut. Sanokaa
meille nyt tarkoin -- sillä nämä herrat haluavat tietää yhtä
maltittomasti kuin minäkin -- oliko lääkäri ollut hänen luonaan?"
Vastasin kieltävästi, mutta lisäsin että haava oli nivusissa ja vuoti
kovasti verta.
"Te sanoitte muutama minuutti takaperin: 'Kuolemaisillaan tai jo
kuollut!'" pitkitti kuningas. "Minkätähden?"
"Hänen majesteettinsa kasvot olivat rauenneet", sopersin minä.
Hän nyökkäsi. "Te olette ehkä erehtynyt", sanoi hän. "Toivon että
olette. Mutta tuolla tulee Mornay. Hän tietää ehkä enemmän."
Silloin kaikki jättivät minut, itse Turennekin -- niin malttamattomasti
halusivat kaikki kuulla asian todellista laitaa. Maignan yksin jäi
viereeni, ollen asettavinaan jalustinhihnaa, ja kehotti minua
hillityllä äänellä pakenemaan. "Ottakaa tämä hevonen, herra de Marsac,
jos tahdotte", yllytti hän, "ja ratsastakaa takaisin samaa tietä kuin
tulittekin. Te olette suorittanut asian, jota varten tulitte. Rientäkää
takaisin ja kiittäkää kun pääsette."
"Vait!" sanoin minä. "Ei ole vaaraa."
"Sen saatte nähdä, jos jäätte tänne", vastasi hän synkästi. "Tehkää nyt
niinkuin neuvon ja ottakaa tämä hevonen", pitkitti hän, "ja ratsastakaa
tiehenne! Uskokaa minua, se on teille parasta."
Minä nauroin vain vasten hänen totista ja huolestunutta naamaansa.
"Kyllä näen, että olette saanut parooni de Rosnylta määräyksen pysyttää
minut erilläni", sanoin hänelle. "Mutta minä en mene, ystäväni. Hänen
täytyy koettaa päästä pulastaan jollakin toisella keinolla, sillä tänne
minä jään."
"No, tulkoon sitten verenne teidän päällenne", vastasi Maignan, hypäten
satulaan kasvot synkkinä. "Minä olen tehnyt parhaani pelastaakseni
teidät."
"Sekä isäntänne!" vastasin minä nauraen.
Sillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän
ratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle
tällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen
erikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut
niitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä
ja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin
kanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla
katseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja
että olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä
mitään vahinkoa.
Eikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut
Navarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani.
Mieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi
kauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan
minua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos
tilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut
hänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut
ollut -- nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.
Olinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian
näkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli
jättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut
joukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin
kutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin
nopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin
kaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas
enempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien
kasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti,
kuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää
johtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun
mielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas
kuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.
"Joutuin!" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut
kuulomatkan päähän. "Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on
välttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen
antamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun
tähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille.
Olkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa
kunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne
on ratkaistu."
Käsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen
turvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää
sitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon
kaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.
"No, herra", sanoi hän tiukasti, "suostutteko siihen?"
Vastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.
"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia", vastasi hän kylmästi. "Se,
mitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen
kanssa. Hänen on saatava oikeus."
Kumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen
Meudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas
viidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia
St. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs
tallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin
saamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan
päästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes
jonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo
kukkulan juurella lähellä linnan porttia.
En joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin
kunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus,
että sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata
ja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin,
joista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät
monenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki
mielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä,
vaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista
huolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että
hänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut
muuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan
Meudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli
ottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun
Pariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.
Kadut olivat niin täpötäynnä ihmisiä, jotka kertoivat ja kuuntelivat
näitä huhuja, että minusta tuntui ikkunassa seisoessani kuin olisin
katsellut markkinoita. Eikä minun tarvinnut hakea kaikkea ajankuluani
seinien ulkopuolelta, sillä joukko hoviin kuuluvia herrasmiehiä, jotka
olivat kuulleet minun olleen sinä aamuna St. Cloudissa ja vielä
itse tapahtumahuoneessa -- seikka, mikä teki minut sillä hetkellä
maailman halutuimmaksi seuratoveriksi -- muistivat yhtäkkiä
olevansa hiukan tuttuja kanssani ja tekivät minulle kunnian tulemalla
minua tervehtimään ja istumalla suuren osan päivästä luonani.
Ja minä myönnän, että sain tästä seikasta yhtä paljon toivoa kuin
huviakin, sillä tiesinhän, että hovimiehet ovat maailman parhaita
sään-ennustajia, jotka eivät kammoksu mitään niin paljon kuin
seurustelua sellaisten kanssa, joille aurinko ei paista.
Vihdoinkin, iltapuolen keskipalkoilla, Navarran kuningas palasi tuoden
tietoja, jotka, hälventäen toisten pelon ja kukistaen toisten toiveet,
tekivät lopun tästä epävarmuudesta vakuuttamalla monien hämmästykseksi,
ettei hänen majesteettinsa henki ollut vaarassa. Vaihtelevin tuntein
kuulimme, että ensimäiset johtopäätökset, joihin en ollut tullut yksin
minä, vaan kokeneet lääkäritkin, olivat myöhemmin ilmenneitten
asianhaarojen perustalla osottautuneet vääriksi, ja että, sanalla
sanoen, Pariisilla oli yhtä suuri syy pelkoon ja uskollisilla
alamaisilla yhtä paljon aihetta toivoon kuin ennen tuota uhkarohkeata
yritystä.
Olin hädintuskin ehtinyt sulattaa tämän hämmästyttävän tiedon, joka,
sen tunnustan, oli minulle vähemmän tervetullut kuin sen olisi pitänyt
olla, kun herra d'Agen saapui luokseni ja suuntasi ajatukseni joksikin
aikaa toisaalle. Heti kun hän oli saanut kuulla missä olin ja mihin
merkillisiin seikkailuihin olin joutunut, oli hän lähtenyt ratsastamaan
Meudoniin, pysähtyen ainoastaan kerran, juuri vähää ennen kuin saapui
minun luokseni, käydäkseen tervehtimässä rouva de Bruhlia. Kysyin
häneltä, kuinka tämä oli ottanut hänet vastaan.
"Niinkuin hänestä voi arvatakin", vastasi hän punastuen.
"Ystävällisemmin kuin minulla oli oikeutta odottaa, joskaan ei niin
lämpimästi kuin olin uskaltanut toivoa."
"Se tulee kyllä aikaa myöten", sanoin minä nauraen. "Entä neiti de la
Vire?"
"En tavannut häntä", vastasi hän, "mutta kuulin että hän voi hyvin. Ja
on tuhat kertaa tulisemmin rakastunut", jatkoi hän silmäillen minua
veitikkamaisesti, "kuin viimeksi häntä nähdessäni."
Nyt oli minun vuoroni punastua, ja sen teinkin, tuntien täysin määrin
sitä mielihyvää, jota tuon kaltainen vakuutus oli tarkotettukin
tuottamaan. Kuvitellessani neiti de la Vireä sellaisena kuin olin hänet
viimeksi nähnyt, satulastaan puoleeni kallistuneena, rakkaus niin
selvästi kasvoilleen kirjotettuna, että kuka hyvänsä saattoi sen lukea,
vaivuin niin suloiseen haaveiluun, että kun herra la Varenne hetken
perästä astui huoneeseen, ei sanaakaan enempää ollut lausuttu
kummaltakaan puolen.
Hänen katseensa ja äänensä olivat niin jyrkät kuin miksi hän lempeältä
ja hyvänlaatuiselta luonnoltaan saattoi ne tehdä. "Herra de Marsac",
hän lausui, "minusta on ikävä tehdä oloanne rajotetummaksi, mutta olen
saanut määräyksen kieltää teitä tapaamasta ystäviänne. Ja minun täytyy
pyytää tätä herraa poistumaan."
"Mutta ystäväni ovat kulkeneet täällä kaiken päivää", sanoin
kummastuneena. "Onko tämä uusi määräys?"
"Kirjallinen määräys, joka saapui minulle vasta kaksi minuuttia
sitten", vastasi hän suoraan. "Olen myöskin saanut määräyksen siirtää
teidät pihanpuolella taloa olevaan huoneeseen, niin ettette voi nähdä
kadulle."
"Mutta minulta otettiin kunniasana", huudahdin minä luonnollisen
harmintunteen valtaamana.
Hän kohautti olkapäitään. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla
ole sen kanssa mitään tekemistä", vastasi hän. "Voin ainoastaan
noudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa
poistumaan."
Herra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut,
minkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja
luottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja
pahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä
panemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken
perästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä
oli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi.
Tämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin
elämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan
pienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni
päässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain
heikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti
mielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta
onneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran
kuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen
vankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa
kanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus
omistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka
olivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi
kaikki karkaus-yrityksetkin.
Uni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti.
Aamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni,
saattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija,
joka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle
mitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin
rakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä
synkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan,
ei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin
jo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä
laiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei
sittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä
kuulunut koko talosta.
Oli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone
alkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten
askelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien
porrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja
pysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta
kierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin
itse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.
Hän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen
hattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään
hän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun
puoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan
aiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka
oli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden,
saaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt
tekemättä vaikutustaan minuun.
"Niin", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman
hävyttömästi, "olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!"
Tunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa
yhtä tiukalla katseella. "Niinkuin tahdotte", lausuin olkapäitäni
kohauttaen.
"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen", jatkoi hän samalla äänellä.
"Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja
halveksimaan _minua_, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi
jotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä
kuvasivat."
"Oletteko nyt päässyt selville?" virkoin minä.
Hän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen
huusi: "Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä
erittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!"
"Voitte sanoa mitä haluatte vangille", vastasin minä kylmästi.
"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!" vastasi hän. Seuraavassa
tuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin
makeisrasian ja avaten sen: "Tulen juuri sen pienen hupakon luota,
jonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin
piiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi
järkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa.
Saanko kysyä", jatkoi hän ivallisella äänellään, "onko teillä
minkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?"
Sydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä,
vastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan
oikeudenmukaisuuteen.
Hän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.
"Niin, Navarran kuninkaan", vastasin minä lujasti.
"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin", lausui
hän pilkallisesti hymyillen. "Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta
hiukan enemmän kuin mitä hän myöntää."
"Todellako? Navarran kuningasko?" sanoin minä tuijottaen tyhmästi
häneen.
"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!" tikasi hän vastaan matkien
minua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä
huomannut. "Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari", jatkoi
hän, "ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se
uskoo."
Puhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä
ylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan
luokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli
asianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla
määrättiin joku tuntematon henkilö -- nimen paikka oli nimittäin
jätetty tyhjäksi -- Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren
vuosipalkalla!
"No niin?" virkahti hän maltittomasti.
"Niin?" vastasin minä koneellisesti, sillä aivojani huimasi; tuollainen
paperi tuollaisella tavalla esitettynä herätti eriskummallisia
ajatuksia mielessäni.
"Voitteko saada selvää siitä?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin minä, sanoen itsekseni että hän varmaan tahtoi tehdä
minulle jonkun kepposen.
"No hyvä", jatkoi hän, "kuulkaa sitten. Minä aion kohdella teitä
lievästi, tehdä teille tarjouksen, herra de Marsac. Hankin teille
vapautenne takaisin ja täytän tuon tyhjän paikan, jonka tässä näette,
teidän nimellänne -- yhdellä ehdolla."
Tuijotin häneen niin hämmästyneenä kuin oli luonnollista tuollaisen
ehdotuksen kuullessani. "Siis tahdotte antaa tuon viran minulle?"
sopersin epäuskoisena.
"Koska kuningas on jättänyt sen minun valtaani, niin tahdon sen tehdä",
vastasi hän. "Mutta sallikaa minun ensin huomauttaa", jatkoi hän
ylpeästi, "että asialla on toinenkin puoli. On kyllä totta, että minä
tarjoan teille, herra de Marsac, sellaisen viran, jonka pitäisi
tyydyttää kunnianhimoisimmatkin toiveenne. Mutta toiselta puolen on
teidän pidettävä mielessä, että minulla on yhtä suuri valta kostaa nyt
kuin eilenkin, ja että jos suostun ostamaan teidät, niin johtuu se
siitä, että erityiset syyt kehottavat tuohon menettelyyn, eikä suinkaan
siitä, että se olisi ainoa vallassani oleva keino."
Minä kumarsin. "Ja mikä on tuo ehto, herra kreivi?" kysyin käheästi,
alkaen ymmärtää hänen tarkotustaan.
"Se, että luovutte vaatimasta tai pyytämästä holhokkini kättä", vastasi
hän kevyesti. "Siinä on kaikki. Se on yksinkertainen ja huokea ehto."
Katsoin häneen uudelleen hämmästyneenä, ihmeissäni, ällistyksissäni,
lukemattomien kysymysten risteillessä mielessäni. Minkätähden hän
hieroi kauppaa, kun hänellä oli valta käskeä? Minkätähden hän alentui
sovintoon, kun kerran olin hänen armoillaan? Minkätähden hän otti
vakavan keskustelun alaiseksi toiveeni, joitten täytyi hänestä tuntua
äärimmäiseltä röyhkeydeltä? Minkätähden? En kyennyt sitä selvittämään
itselleni, vaan seisoin tuijottaen häneen äänettömänä; ällistykseni oli
yhtä suuri kuin jos hän olisi tarjonnut minulle Ranskan kruunua;
ihmetykselläni ja epäilyksilläni ei ollut määrää.
"No", lausui hän viimein, käsittäen väärin kasvoillani kuvastuvan
mielenliikutuksen. Te suostutte kai?"
"En ikinä!" vastasin lujasti.
Hän säpsähti. "Luulen etten kuullut oikein", sanoi hän, puhuen hitaasti
ja miltei kohteliaasti. "Minä tarjoan teille suuren viran ynnä
suojelukseni, herra de Marsac. Onko minun ymmärrettävä, että pidätte
parempana vankeutta ja vihollisuuttani?"
"On, jos ehdot ovat sellaiset", vastasin minä.
"Ajatelkaa, ajatelkaa!" lausui hän jyrkästi.
"Olen ajatellut", vastasin minä.
"Kyllä, mutta oletteko myös ajatellut millainen on asemanne?" sanoi
hän. "Oletteko ajatellut, kuinka monta estettä on teidän ja tuon pienen
hupsun välillä? Kuinka monen henkilön vastustus teidän on voitettava,
kuinka monta ystävää hankittava? Oletteko ajatellut, mitä merkitsee
asettua taistelemaan minua vastaan tässä asiassa, tai kummalle meistä
todennäköisesti voitto lopulta lankeaa?"
"Olen ajatellut", toistin minä.
Mutta ääneni vapisi. Huuleni olivat kuivat. Huone oli käynyt pimeäksi.
Ulkopuolella oleva kallio, joka esti valoa pääsemästä kammiooni, sai
sen näyttämään jo vankityrmältä. Vaikka en uneksinutkaan suostumisesta,
vaikka tunsinkin että hän tässä keskustelussa oli alentunut
vertaisekseni ja minä olin päässyt hänestä voitolle, niin tunsin
kuitenkin mieleni lannistuvan. Sillä minä muistin kuinka vankiholvissa
viruvan miehen elämä hitaasti mataa eteenpäin alituisessa unohduksessa,
kuinka vaivalloisesti siellä kuluvat päivät, jotka vapaille miehille
ovat kirkkaita ja täynnä toiveita ja pyrkimyksiä. Väläyksessä selkeni
minulle, millaiselta tuntuisi jäädä tänne tai johonkin samankaltaiseen
paikkaan, saamatta koskaan enää nousta hevosen selkään tai hengittää
vapaata taivaan ilmaa, kuulematta koskaan enää miekan kalinaa
jalustinta vastaan tai herra d'Agenin sointuvaa ääntä, kun hän kutsuu
ystäväänsä!
Odotin Turennen lähtevän pois saatuaan vastaukseni tai sitten joutuvan
sellaiseen raivoon, jollaista vastarinta on omiaan synnyttämään niissä,
jotka harvoin sitä kohtaavat. Ihmeekseni hän kuitenkin hillitsi
itsensä. "Niin", sanoi hän, niin maltillisesti että se kerrassaan
kummastutti minua, varsinkin kun hänen äänensä selvästi ilmaisi
harmistumista, "minä tiedän mihin te luotatte. Te arvelette että
Navarran kuningas on teitä suojeleva. Mutta minä vakuutan Turennen
kunnian nimessä, ettei hän tee sitä, ettei Navarran kuningas tee mitään
teitä pelastaakseen. Mitenkäs nyt vastaatte?"
"Samoinkuin ennenkin", virkoin itsepintaisesti.
Hän otti paperin pöydältä synkästi naurahtaen. "Sitä pahempi itsellenne
siis!" sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Sitä pahempi itsellenne!
Pidin teitä lurjuksena; näyttekin olevan hullu!"