Hitaasti ja yhtämittaa tyrkkien olimme päässeet etenemään pääkadulle
asti, tungoksen yhä suuretessa mitä pitemmälle tulimme, kun
kääntyessäni erään kulman ympäri kuulin nimeäni huudettavan ja ylös
katsahdettuani näin muutamassa ikkunassa ne kasvot, joita juuri olin
etsimässä. Puolen minuutin kuluttua oli herra d'Agen vieressäni, ja
silloin, kuten olin odottanutkin, ei minun auttanut muu kuin laskeutua
satulasta siinä tuokiossa ja ottaa asuntoni hänen luonaan. Hän ei
ollenkaan salannut iloaan ja hämmästystään minun tulostani, vaan
viivähdettyään ainoastaan sanoakseen Simonille missä talli oli, kiskoi
minut ihmistungoksen läpi ja veti ylös asuntonsa portaita innolla ja
sydämellisyydellä, joka sai kyynelet silmiini ja antoi ylhäällä
tapaamalleni seurueelle enemmän kuin riittävän käsityksen arvostani ja
merkityksestäni.
Nähdessäni hänet jälleen loistavimmalla tuulellaan ja vapaasti
käyttelemässä kaikkia noita pieniä taitotemppuja ja sievistelyjä,
joilla hän salasi luonteensa todellisen arvon, pidin suurena kunniana
sitä, että hän jätti ne tällä kertaa syrjään, johdattaen minut
kunniapaikalle ja tutustuttaen minut seuralaisilleen poikamaisella
suorasukaisuudella ja ainoastaan minun mukavuuttani silmälläpitäen,
mikä oli tavattomasti minulle mieleen. Hän käski isäntänsä hetkeäkään
viipymättä tuoda viiniä ja ruokaa ynnä kaikkea mikä voi olla
virkistykseksi matkustavalle, ja hyppäsi itse ylös ja istui jälleen
alas kymmeniä kertoja minuutissa, käskien palvelijoitaan milloin
millekin asialle tai toruen heitä, kun jättivät tuomatta minulle
kaikenmoista, mitä en lainkaan tarvinnut. Kiiruhdin esittämään
seurueelle anteeksipyyntöni siitä että olin tullut keskeyttämään heidän
keskusteluaan, ja he olivat kyllin ystävällisiä vakuuttaakseen, ettei
se suinkaan heitä häirinnyt. Samalla he kuitenkin, nähdessään herra
d'Agenin kiihkeistä kasvoista ja loistavista silmistä hänen haluavan
olla kahden kanssani, ottivat jäähyväiset ja jättivät meidät pian
kahdenkesken.
"No niin", sanoi hän tultuaan takaisin ovelta heitä saattamasta, "mitä
teillä nyt on minulle kerrottavana, ystäväni? Eikö hän ole mukananne?"
"Hän on neiti de la Viren kanssa Meudonissa", vastasin minä hymyillen.
"Ja mitä muuhun tulee, niin hän voi hyvin ja on reippaammalla
mielellä."
"Eikö hän lähettänyt minulle jotain sanaa?" kysyi hän.
Pudistin päätäni. "Hän ei tiennyt, että tulisin tapaamaan teitä",
vastasin.
"Mutta kai hän ... lienee puhunut minusta hiljan?" jatkoi hän hiukan
pettyneen näköisenä.
"En luule hänen maininneen nimeänne pariin viikkoon", vastasin nauraen.
"Siitä saitte! Mutta, hyvä ystävä", jatkoin puheensävyäni muuttaen ja
laskien käteni hänen olallensa tavalla, joka rauhotti häntä ainakin
yhtä paljon kuin sanani, "oletteko niin äkkinäinen rakastaja, ettette
tiedä naisen puhuvan vähimmän siitä mitä hän ajattelee enimmän? Pää
pystyyn vain! Jollen kokonaan erehdy, ei teillä ole paljonkaan pelon
aihetta tulevaisuuteen nähden. Olkaa vain kärsivällinen."
"Niinkö arvelette?" virkkoi hän kiitollisena.
Vakuutin ettei minulla ollut siitä epäilystäkään; silloin hän vaipui
haaveksimaan ja minä häntä katselemaan. Voi ihmisluonteen
pikkumaisuutta! Hän oli ottanut minut vastaan avosylin, kuitenkin,
kun näin millainen onnellisuus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,
annoin mielessäni sijaa halpamaisimmalle tunteelle mitä ihmisen
rinnassa voi asua. Minä katselin häntä kadehtivin silmin, katkerana
vertaillen omaa osaani siihen, minkä kohtalo oli varannut hänelle.
Hänellä oli rikkautta, ulkonaista kauneutta, menestystä, korkeita
sukulaisuussuhteita ja suuria toiveita; minä taas olin välittömän
vaaran kynsissä, tulevaisuuteni oli pimeä ja kaikki eteeni aukenevat
tiet niin uhanalaisia, etten tiennyt minkä valitsisin. Hän oli nuori,
minä ikäni kukoistuksen sivuuttanut; hän oli suosiossa, minä turvaton
pakolainen.
Nämä mietteet hän katkaisi tavalla, joka sai minut punastumaan
nyrpeyttäni. Heräten äkkiä suloisista unelmistaan hän alkoi tiedustella
minusta itsestäni ja oloistani, kysyen innokkaasti, kuinka olin
joutunut St. Cloudiin, ja kuunnellen kertomustani seikkailuistani
jalolla myötätunnolla, joka teki hänet minulle vielä entistäänkin
rakkaammaksi. Kun olin päässyt loppuun -- silloin oli jo Simonkin
liittynyt seuraamme, seisoen oven suussa -- lausui hän, että minun
täytyi päästä kuninkaan puheille.
"Mitään muuta neuvoa ei ole", sanoi hän.
"Häntä tavatakseni olen tullutkin", vastasin minä.
"Totta totisesti!" jatkoi hän, nousten istuimeltaan ja katsellen minua
huolestunein kasvoin. "Kukaan muu ei voi teitä auttaa."
Minä nyökkäsin.
"Turennellä on täällä neljätuhatta miestä. Ette kai voi mitään niin
paljoa vastaan?"
"En mitään", sanoin minä. "Kysymys on siitä tahtooko kuningas ottaa
minua suojellakseen?"
"Jollei hän tahdo, niin sitten ei kukaan", vastasi herra d'Agen
lämpimästi, "Tänä iltana ette ehkä voi häntä tavata; hänellä on
neuvoston kokous. Huomisaamuna ehkä voitte. Teidän on oltava yötä
täällä; minä panen mieheni vartioimaan, niin luulen teidän olevan
turvassa. Lähden heti tiedustamaan voiko setäni auttaa teitä. Ettekö
tiedä ketään muuta, joka voisi puhua puolestanne?"
Minä mietin, ja olin jo vastaamaisillani kieltävästi, kun Simon, joka
oli kuunnellut säikähtynein kasvoin, mainitsi Crillonin.
"Todellakin, jos hän vain suostuu", huudahti d'Agen katsahtaen
hyväksyvästi poikaan. "Hänellä on vaikutusvaltaa kuninkaaseen."
"Luulen, että hän suostuu", arvelin minä. "Minulla oli omituinen
kohtaus hänen kanssaan eilen illalla." Ja sitten kerroin d'Agenille
majatalossa tapahtuneesta kaksintaistelusta.
"Hyvä!" lausui hän säihkyvin silmin. "Olisin mielelläni ollut sitä
näkemässä. Joka tapauksessa koetan esittää asiaa hänelle. Crillon ei
pelkää ketään, ei edes kuningasta."
Niin oli asia päätetty. Se ilta ja yö oli minun pysyteltävä ystäväni
asunnossa, näyttämättä edes nenääni ikkunassa.
Kun hän oli mennyt ja minä olin yksinäni huoneessa, niin myönnän,
että minä tunsin mieleni sangen masentuneeksi. Herra d'Agenin
matkavarustukset olivat asetellut ympäri huonetta, mutta eivät kyenneet
antamaan muuta kuin epäjärjestyksen leiman sen avaralle alastomuudelle.
Alkoi himmetä, päivänpaiste oli hävinnyt. Ulkona tuntui kellojen
soitto, etäinen tykkien jyminä ja tungoksen täyttämiltä kaduilta
kuuluva hälinä ja kohina tuntuivat kertovan iloisesta elämästä ja
vapaudesta, toivoista ja pyrkimyksistä, joista kaikista minä olin
suljettu pois.
Muun askartelun puutteessa katselin kadulle, ja pysytellen varovaisen
etäällä ikkunasta näin ratsastajaparvia iloisina kulkevan tungoksen
läpi mikä minnekin, kiiltävin haarniskoin ja äänekkäästi puhellen.
Munkkeja ja aatelisnaisia, joku kardinaali ja lähettiläs kulkivat
silmieni editse -- ja lisäksi loppumaton saattue porvareita ja
kerjäläisiä, sotilaita ja hovimiehiä, gaskonjalaisia, normanneja ja
pikardialaisia. En milloinkaan ollut nähnyt tuollaista näkyä enkä niin
paljon kansaa yhteen paikkaan keräytyneenä. Näytti siltä kuin puoli
Pariisia olisi tullut osottamaan alistumistaan, niin että samalla kun
rintani kohoili omaa vankeustilaani huokaillen, tuo näky vähitellen
haihdutti mielestäni omakohtaiset huoleni, kehottaen minua etsimään
niille korvausta yhteisen asian pikaisesta ja loistavasta voitosta.
Illan pimeneminenkään ei saanut juhlahumua loppumaan; se jatkui
soihtujen ja lyhtyjen loisteessa, muuttaen yön päiväksi. Joka taholta
kuului ilakoivia tai kinastelevia ääniä. Väkijoukko kuljeskeli kaduilla
myöhäiseen yöhön, huudellen: "Eläköön kuningas!" ja "Eläköön Navarra!"
ja silloin tällöin sai jonkun seurueineen liikkeellä olevan korkean
ylimyksen ilmestyminen innostuksen purkautumaan myrskyäviin huutoihin.
Ei mikään tuntunut sen varmemmalta, välttämättömämmältä ja
peruuttamattomammalta, kuin että joku lähinnätulevan vuorokauden
tunneista saisi nähdä Pariisin kukistumisen.
Ja kumminkaan ei Pariisi kukistunut.
Kun herra d'Agen vähää ennen puoltayötä palasi, tapasi hän minut vielä
ikkunan ääressä istumassa pimeässä huoneessa. Kuulin hänen jyrkästi
käskevän tuoda kynttilöitä, ja oivaltaen hänen äänensävystään että
jotakin oli hullusti, nousin ja menin häntä vastaan. Hän seisoi hetken
aikaa hiljaa, pieniä viiksiään punoen, ja puhkesi sitten intohimoiseen
sanaryöppyyn, josta pian ymmärsin niin paljon, että herra de
Rambouillet kieltäytyi minua auttamasta.
"No niin", virkoin minä, tuntien osanottoa nuoren miehen
huolestuneisuutta ja neuvottomuutta kohtaan, "ehkä hän on oikeassa.
"Hän antaa tämän vastauksen katsoen siihen, että te tulitte tänä
iltana", vastasi ystäväni, posket häpeästä punottavina, "ja sanoo että
jos hän ryhtyisi teitä tukemaan tämän jälkeen, johtaisi se vain varmaan
nöyryytykseen. Minä en päästänyt häntä helpolla, sen vakuutan", jatkoi
d'Agen, "mutta se ei auttanut mitään. Hän sanoi olevansa suosiollinen
teitä kohtaan ja haluavansa auttaa teitä panemalla jotain alttiiksikin,
mutta jos hän tekisi sen näissä olosuhteissa, vahingoittaisi hän sillä
vain itseänsä."
"Vielä on jälellä Crillon", sanoin minä niin iloisesti kuin saatoin.
"Suokoon taivas, että hän olisi siellä varhain! Sanoiko herra de
Rambouillet mitään muuta?"
"Ainoastaan sen, että ainoa pelastumisen mahdollisuus teille olisi
paeta niin pian ja salaisesti kuin mahdollista."
"Hän piti siis asemaani toivottomana?"
Ystäväni nyökkäsi, ja ollen yhtä huolissaan minun tähteni kuin
häpeissään omasta puolestaan, osotti niin syvää myötätuntoa, etten
voinut tehdä muuta kuin lohduttaa häntä, mikä onnistui vasta sitten kun
käänsin puheen rouva de Bruhliin. Vietimme lyhyen yön yhdessä, samassa
huoneessa ja samassa vuoteessa, käyttäen enemmän aikaa puhelemiseen
kuin nukkumiseen -- puhellen rouva de Bruhlista ja neiti de la Virestä,
kukkulan laella olevasta linnasta ja metsäleiristä, sanalla sanoen
kaikista entisistä, mutta sangen vähän tulevaisuudesta. Kohta
aamunkoiton jälkeen Simon, joka oli nukkunut makuulavalla kynnyksen
edessä, herätti minut katkonaisesta unesta, johon juuri olin vaipunut,
ja muutamia minuutteja myöhemmin seisoin puettuna ja aseissa, valmiina
koettamaan viimeistä mahdollisuutta mikä minulla oli jälellä.
Herra d'Agen oli pukeutunut yhtä rintaa kanssani, enkä minä ollut
puhunut mitään. Mutta kun hän otti hattunsa, osottaen selvästi että hän
aikoi lähteä mukaani, panin minä vastaan. "Ei", sanoin minä, "te ette
voi paljon hyödyttää minua, mutta sensijaan voitte aiheuttaa itsellenne
paljon harmia."
"Te ette saa mennä ilman yhtään ystävää", sanoi hän kiivaasti.
"No, no!" virkoin minä. "Onhan minulla Simon."
Mutta kun käännyin puhuttelemaan Simonia, olikin hän mennyt. Harvat
miehet ovat urhoollisimmillaan aamun ensi hetkillä, eikä minua
senvuoksi hämmästyttänyt että pojan rohkeus oli pettänyt. Tuo
uskottomuus kuitenkin vain vahvisti päätöstäni, etten vahingoittaisi
herra d'Agenia, vaikkakin kului kotvan aikaa ennenkuin sain hänet
vakuutetuksi siitä että olin tosissani ja että tahdoin mennä ulos
yksinäni tahi muuten en ollenkaan. Hänen täytyi lopulta tyytyä
lainaamaan minulle rintahaarniskansa, jonka ilomielin puin ylleni,
otaksuen hyvinkin todennäköiseksi, että kimppuuni voitaisiin käydä
ennenkuin ehdin linnaan. Sitten, kellon ollessa noin seitsemän, erosin
hänestä monin syleilyin ja ystävällisin sanoin ja menin kadulle miekka
levättäni alla.
Illan juhlimisesta uneliaana kaupunki lepäsi hiljaisena ja
rauhallisena. Aamu oli pilvinen ja lämmin. Liput, jotka eilen olivat
tarjonneet niin iloisen näyn, riippuivat rentoina tankojaan pitkin tai
heilahtelivat veltosti ja jäivät sitten taas liikkumattomiksi. Kuljin
verkalleen niiden alitse tähystellen tarkasti kaikille tahoille; mutta
kaduilla ei ollut montakaan ihmistä liikkeellä, ja minä saavuin linnaan
ilman vastuksia. Siellä oli jo hiukan elämää: upseereja, jotka kulkivat
ulos ja sisään, hovilaisia, joitten virkansa vuoksi täytyi olla läsnä,
ja kerjäläisiä, jotka seuraa etsien olivat yön aikana kerääntyneet
tänne. Näitten keskellä tunsin äkkiä suureksi kummastuksekseni Simon
Fleix'n taluttamassa hevostani edestakaisin. Minut nähdessään hän antoi
sen erään pojan huostaan ja tuli puhuttelemaan minua punottavin
kasvoin, mutisten että neljästä jalasta oli enemmän turvaa kuin
kahdesta. En puhunut hänelle paljoa, sillä sydämeni oli täysi ja
ajatuksiani askarrutti vastaanottohuone ja se mitä siellä sanoisin;
nyökkäsin hänelle vain ystävällisesti, ja hän astui taakseni, kun
vartijat pysähdyttivät minut. Vastasin heille hakevani herra de
Crillonia, ja päästen siten menemään lähdin seuraamaan erästä
kolmimiehistä joukkuetta, joka näytti olevan samalla asialla kuin
minäkin.
Yksi näistä oli jakobiinimunkki, jonka musta ja valkea puku muistutti
minulle isä Antoinea ja sai kylmät väreet käymään sydämessäni. Toisen,
jonka katsetta kartoin, tunsin herra de la Guesleksi, kuninkaan
asianajajaksi. Kolmas oli minulle tuntematon. Päästyään de la Gueslen
mukana-olon nojalla pysähdyttämättä sivuuttamaan päävartiat, seurue
jatkoi kulkuaan pitkän käytäväsokkelon läpi puhellen keskenään
matalalla äänellä, ja pysytellen heidän kintereillään kasvot taitavasti
peitettyinä pääsin minä tällä tavoin aina odotushuoneeseen asti, jonka
tapasin melkein tyhjänä. Täällä kysyin ovenvartialta Crillonia, saaden
kauhistuksekseni kuulla ettei hän ollut saapuvilla.
Tämä isku, joka vähällä oli tyrmistyttää minut, avasi silmäni näkemään
asemani täperyyden; ainoastaan hetken varhaisuus ja läsnäolevien
harvalukuisuus turvasivat sen toistaiseksi. Millä hetkellä hyvänsä
saatettiin tuntea minut ja ruveta kyselemään taikka tiedustaa nimeäni,
samalla kuin kuninkaan yksityishuoneen vartioidut ovet estivät minua
pääsemästä hänen puheilleen yhtä hyvin kuin jos olisin ollut Pariisissa
taikka sadan penikulman päässä. Koettaen parhaani mukaan salata sitä
masennusta ja levottomuutta, joka tämän asianlaidan minulle selvitessä
valtasi mieleni, menin ikkunan luokse, ja kätkeäkseni kasvoni muilta
sekä saadakseni samalla aikaa koota ajatuksiani, olin katselevinani
siitä ulos.
Minulta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mitään siitä, mitä huoneessa
tapahtui. Panin merkille kaikki seikat ja henkilöt, vaikkakin
kaikki ajatukseni kohdistuivat siihen, kuinka päästä kuninkaan
puheille. Parranajaja tuli huoneesta hopeamaljaa kantaen, seisoi
hetkisen ja sitten meni jälleen sisään äärettömän tärkeän näköisenä.
Vartiat haukottelivat, ja muuan upseeri astui sisään, katseli
ympärilleen ja palasi takaisin. Herra la Guesle, joka oli mennyt
vastaanottohuoneeseen, tuli jälleen ulos ja seisoi lähellä minua
puhellen jakobiinimunkin kanssa, jonka kalpeat, hermostuneet ja
äkilliset liikkeet muistuttivat jonkunverran Simon Fleix'tä. Munkilla
oli kädessään jokin kirje tai anomus, jota hän näytti opettelevan
ulkoa, sillä hänen huulensa liikkuivat yhtämittaa. Ikkunasta
lankeavassa valossa näin, että hänen kasvonsa olivat kostean kelmeät ja
piirteet vääntyneet. Mutta otaksuen, että hän, monien kaltaistensa
tavoin, vietti epäterveellistä elämää, en ajatellut siitä sen enempää,
vaikka hän tuntuikin minusta vastenmieliseltä ja minä olisin siirtynyt
muualle, jollei paikkani hänen läheisyydessään olisi ollut niin
sovelias.
Hetken perästä, minun siinä päätäni vaivatessa, tuli joku ulos ja sanoi
jotakin la Queslelle, joka puolestaan kutsui munkkia ja lähti kiireesti
ovea kohti. Jakobiini seurasi. Kolmas henkilö, joka oli tullut heidän
muassaan, oli juuri kiinnittänyt huomionsa muualle eikä huomannut,
vaikka la Guesle kutsui häntä. Silmänräpäyksessä olin selvillä
tilanteesta. Kooten kaiken rohkeuteni astuin lattian poikki munkin
jälessä, joka kuullessaan askeleeni tai tuntiessaan kaapunsa
koskettavan minuun säpsähti ja katsahti epäluuloisesti taakseen,
kasvoillaan niin kolkko ja synkkä ilme, että minä olin vähällä kavahtaa
taaksepäin, luullen tuokion ajan näkeväni edessäni isä Antoinen haamun.
Mutta kun mies ei virkkanut mitään ja käänsi kohta katseensa pois,
karaisin mieleni ja astelin edelleen hänen jälessään. Sivuutin
ovenvartian, ja kuin taikavoiman avulla olin kuninkaan huoneessa, mikä
hetkeä aikaisemmin oli tuntunut yhtä saavuttamattomalta kuin sinne
pääsy oli välttämätön turvallisuudelleni.
Eikä tämä menestys ollut ainoa seikka, mikä sai sydämeni sykkimään
toivorikkaammin. Kuningas oli sisäänastuessani juuri puhumassa, ja
hänen äänensä iloinen sävy tuntui lupaavan suosiollista vastaanottoa.
Hänen majesteettinsa istui puoleksi puettuna tuolilla huoneen perällä,
ympärillään viisi tai kuusi aatelisherraa, yhtä monen odottaessa
ovensuussa, joitten viimeksimainittujen joukkoon minäkin riensin
yhtymään.
La Guesle näytti aikovan mennä eteenpäin, mutta nähdessään ettei
kuningas ollut häntä huomannut, jäikin paikalleen. Samassa kuningas
kuitenkin näki hänet ja kutsui häntä. "Ahaa, Guesle!" virkkoi hän
hyväntuulisesti. "Vai te siinä olette? Onko ystävänne mukana?"
Asianajaja astui esiin munkki rinnallaan, ja minulla oli tilaisuus
panna merkille se edullinen muutos, joka oli tapahtunut kuninkaassa,
sillä hän puhui ponnekkaammin ja näytti olevan paremmassa terveydessä
kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet varsin niin kalmanomaisilta
maalin alta eikä hänen ruumiinsa varsin niin laihtuneelta. Mutta
enemmän kuin mikään muu hämmästytti minua hänen mielialassaan
tapahtunut muutos. Hänen silmänsä säkenöivät tuon-tuostakin ja hän
nauroi alinomaa, niin että saatoin tuskin uskoa häntä samaksi mieheksi,
jonka olin nähnyt epätoivon musertamana ja tunnonvaivojen kiduttamana.
Kääntäen huomionsa pois la Gueslestä hän alkoi vaihtaa sanoja häntä
lähinnä seisovan aatelismiehen kanssa, katsellen häneen veitikkamaisin
silmin ja lyöden vetoa Pariisin antautumisesta.
"Turkanen!" kuulin hänen iloisesti huudahtavan. "Antaisinpa tuhat
puntaa, jos saisin nähdä madame Montpensier'n tänä aamuna! Hän saa nyt
pitää kolmannen kruununsa itse. Tai, hitto! -- meidän pitäisi panna
hänet luostariin. Se olisi mainio kosto!"
"Huntu tonsuurin sijasta", lausui puhuteltu myhäillen.
"Niin. Miksei? Olisihan hänkin tehnyt munkin minusta", vastasi
kuningas sukkelasti. "Kyllä hän varmaan on valmis hirttämään itsensä
sukkanauhaansa tänä aamuna, jollei hän jo ole kuollut kiukusta. Taikka,
maltas, minä unhotin hänen kultaiset saksensa. Antakaamme hänen avata
niillä valtimonsa. No niin, la Guesle, mitäs ystävänne haluaa?"
En kuullut vastausta, mutta se oli nähtävästi tyydyttävä, sillä hetken
perästä kaikki paitsi jakobiinimunkki astuivat syrjään, jättäen hänet
seisomaan kuninkaan eteen, joka ojentaen kätensä otti häneltä kirjeen.
Silminnähtävästi vapisten munkki näytti tuskin jaksavan kestää hänen
osakseen tullutta kunniaa, ja tämän nähdessään kuningas lausui kaikkien
kuultavalla äänellä: "Nostakaa päänne vain. Te olette tervetullut. Minä
rakastan munkinpäähinettä niinkuin jotkut rakastavat naisenmyssyä. No
niin -- mutta mitäs tämä on?"
Hän luki osan kirjeestä ja nousi seisoalleen. Samalla munkki kumartui
eteenpäin ikäänkuin ottaakseen paperin takaisin, ja sitten, niin
nopeasti, niin äkkiä, niin odottamattomalla liikkeellä ettei kukaan
ehtinyt liikahtaakaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut, iski kuningasta
veitsellä ruumiiseen! Kun terä välähti ja katosi ja kuningas syvään
huokaisten vaipui takaisin tuolille, silloin, ja vasta silloin, tiesin
kadottaneeni sallimuksen tarjoaman tilaisuuden anteeksiannon ja
suojeluksen ansaitsemiseen. Sillä jos olisin tarkannut jakobiinia
astuessamme yhdessä ovesta sisään ja lukenut hänen ilkeät kasvonsa
oikein, niin yksi sana, yksi ainoa sana olisi saanut puolestani aikaan
enemmän kuin kymmenen Crillonin puoltolauseet!
Liian myöhään syöksähti kymmenkunta miestä auttamaan kuningasta; mutta
ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, oli hän itse vetänyt veitsen
haavasta ja iskenyt sillä murhaajaa päähän. Silläaikaa kun toiset
tuskasta huudahdellen riensivät tukemaan kuningasta, jonka ruumiista
veri jo virtana vuoti, tarttuivat toiset katalaan munkkiin ja iskivät
hänet maahan. Kun he kerääntyivät hänen ympärilleen, näin hänen
hetkiseksi kohoavan polvilleen ja katsovan ylöspäin; veri, joka valui
pitkin hänen kasvojaan, samoinkuin hänen piirteensä, jotka kuvastivat
sekaisin voitoniloa ja kauhua, saivat tuon näyn painumaan ainaiseksi
muistiini. Seuraavassa silmänräpäyksessä upposi kolme miekanterää hänen
rintaansa, ja hänen vääntelehtivä ruumiinsa temmattiin kirousten
sadellessa lattialta ja työnnettiin pää edellä ikkunasta läpi ja
viskattiin ulos pihalla seisovien tallimiesten ja keittiöpiikain
pilkattavaksi ja häväistäväksi.
Seurasi sanoin kuvaamaton sekasorto, toisten huutaessa että kuningas
oli kuollut, kun toiset taasen kutsuivat lääkäriä ja muutamat nimeltä
mainiten Dortomania. Odotin että ovet suljettaisiin ja kaikki
sisälläolijat estettäisiin poistumassa, niin että miehen rikostoverit,
jos hänellä sellaisia oli, saataisiin kiinni, Mutta ei ollut ketään,
joka olisi antanut tuon määräyksen. Sensijaan tunkeutui sisään monta,
joilla ei ollut pääsyoikeutta eikä edes mitään asiaakaan, ja heidän
huutonsa ja tungeksimisensa saattoivat sekamelskan ja hälinän sata
kertaa pahemmaksi. Seisoessani keskellä tätä tuoksinaa hämmästyneenä ja
tyrmistyneenä, omat vaarani ja huoleni unohtaneena, tunsin äkkiä
hihaani rajusti nykäistävän ja katsahtaessani ympärilleni näin Simonin
vieressäni. Pojan kasvot olivat tulipunaiset ja hänen silmänsä
näyttivät pullistuvan ulos päästä.
"Tulkaa!" mutisi hän tarttuen käsivarteeni. "Tulkaa!" Ja muitta
mutkitta tai selityksittä hän veti minua ovea kohti, kasvoillaan ja
käytöksessään sellainen kiihtymys ja malttamattomuus kuin olisi hän
itse ollut murhaaja. "Tulkaa, ei ole silmänräpäystäkään hukattavana",
läähätti hän jatkaen ponnisteluaan vähääkään hellittämättä.
"Minne?" kysyin minä ihmeissäni, salliessani vastahakoisesti hänen
hinata itseäni pitkin käytävää ja portailla ällistelevän väkijoukon
läpi. "Minne, hyvä mies?"
"Ratsaille!" sähähti hän vastaukseksi korvaani. "Ratsastakaa henkenne
edestä Navarran kuninkaan luo -- jollei hän jo ole Ranskan kuningas!
Ratsastakaa niinkuin kuolema olisi kintereillänne ja ilmottakaa hänelle
uutinen ja käskekää hänen olla varuillaan omasta puolestaan! Jos
ehditte ensimäisenä, niin, auttakoon meitä taivas, Turenne saa huoleti
koettaa pahimpansa!"
Tunsin joka hermon ruumiissani väräjävän, kun hänen tarkotuksensa
selvisi minulle. Sanaakaan sanomatta irtauduin hänen käsipuolestaan ja
viskauduin ihmistungokseen, joka täytti alemman käytävän ahdinkoon
saakka. Taistellessani hurjasti läpi päästäkseni Simon auttoi minua
huutamalla: "Tohtoria! Tohtoria! Väistykää!" ja tämä sai monen
siirtymään tieltäni siinä luulossa että minä olin valtuutettu
sanansaattaja. Vihdoinkin sain tunkeutuneeksi joukon läpi ja pääsin
pihalle, missä huomasin olevani ensimäinen linnasta ulos tullut
henkilö. Kymmenkunta ihmistä riensi minua kohti säikähtynein silmin ja
kysymyksiä huulillaan, mutta minä juoksin heidän ohitseen ja siepaten
Cidin ohjakset, joka onneksi oli ihan lähellä, hyppäsin satulaan.
Kääntäessäni hevosen porttia kohti kuulin Simonin huutavan jälkeeni:
"Teininiitylle! Menkää sen kautta!" ja sitten en kuullut enää mitään.
Olin ulkona pihasta ja laskin laukkaa lakittomin päin katua alas;
naiset sieppoivat lapsiaan tieltä ja juoksivat syrjään, miehet tulivat
säikähtyneinä talojensa oville huutaen että liigalaiset ovat
kimpussamme? Kun kelpo ratsuni viskasi päänsä ylös ja kiisi eteenpäin,
sinkautellen soraa korkealle taakseen kavioillaan, jotka luiskahtelivat
ja tömähtelivät kivitystä vastaan, kun tuuli alkoi vinkua ympärilläni
ja minä tartuin ohjiin lyhyemmältä, silloin tunsin sydämeni
hypähtelevän riemastuksesta. Tunsin samanlaista ihanaa vapautusta ja
kevennystä kuin vanki, joka kauan kahlehdittuna tyrmässä viruttuaan
jälleen pääsee hengittämään vapaata taivaan ilmaa. Tömistimme alas yhtä
katua ja sitten kapeata kujaa pitkin, kunnes muuan rikottu,
risukimpulla tukittu portti -- joitten yli Cid kompastellen rynnisti --
toi meidät yhdellä harppauksella Teininiitylle, juuri kun myöhästynyt
aurinko puhkesi paistamaan pilvien takaa heittäen valotulvan matalalle,
avaralle tasangolle. Puoli penikulmaa edessäpäin kohoutuivat näkyviin
Meudonin tornit kukkulan laella. Etäällä vasemmalla puolellamme olivat
Pariisin muurit ja lähempänä samalla puolella kymmenkunta linnaketta ja
patteria, siellä ja täällä samalla suunnalla näkyvien keihäskimppujen
tai tiheitten jalkaväkijoukkojen ilmaistessa vihollisen läsnäoloa. En
piitannut kuitenkaan mitään näistä enkä mistään muustakaan paitsi
Meudonin torneista; suoraan niitä kohti suuntasin ratsuni pään,
kiihottaen sen vauhdin äärimmilleen. Nopeaan lähestyivät ojat ja
syvänteet näkyviin edestäpäin ja vilahtivat pois alitsemme. Kuopissa
makaavat miehet kohosivat ylös ja tähtäsivät meihin taikka juoksivat
karjuen katkaisemaan tietämme. Issyn luona olevasta linnakkeesta
ammuttu kanuunanlaukaus repäisi ylös maata toisella puolellamme;
joukko peitsimiehiä syöksähti esiin samalla suunnalla olevista
maavarustuksista ja ratsasti joitakin satoja syltiä kilpaa kanssamme,
hurjasti karjuen ja uhkaillen. Mutta kaikki nuo yritykset olivat
turhia. Äkillisen vauhdin kiihotuksen yllyttämänä ja tuntiessaan
olevansa vapaa tekemään parhaansa -- mikä tapahtui ylen harvoin -- Cid
pudisti vaahdon kuolaimistaan ja levittäen veripunaiset sieraimensa
tuulta kohti kyyristyi yhä matalammaksi ja matalammaksi, kunnes sen
pitkä kaula eteenpäin kurottuneena näytti, ruohokentän vilistessä ohi,
pysähtymättä maaliansa kohti kiitävän nuolen kärjeltä.
Totta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi
kasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa
uskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon
sardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin
hoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi
horjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen
kansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat:
"Käskekää hänen olla varuillaan", samoinkuin se itsellenikin
päivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että
tuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei
minusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta
ratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin
Navarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.
Tässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin
sitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman
vaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja
toivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja
Meudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa
oli punaisia ja valkoisia mekkoja -- liigalaisia ja hugenotteja -- ja
punamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he
kuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta
onnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella
nopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän
kanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi
en. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä
sekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin
elostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.
Arvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla
pyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät
minua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin
ehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä
kiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin
ettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin
kiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä
oli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin
yhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä
vastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti
olevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan -- kuulin hugenottien
hurraavan kaukana -- ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka
uhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua
päähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti
minut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja
puolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni
muistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.