Lähdettyämme Etampesista niin varhain, että majatalo, jossa
hälisevää elämää oli jatkunut pitkälle yli puoliyön, oli portista
ulos ratsastaessamme vielä syvässä unessa, saavuimme Meudoniin
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Kävisi pitkäksi kuvailla
yksityiskohdittain, mitä ajatuksia valtiattareni ja minun mielessä
liikkui tämän matkan kestäessä -- mikä kenties saattoi olla viimeinen
yhteinen matkamme --, tai mitä vakuuttelimme toisillemme, tai kuinka
usein kaduimme malttamattomuuttamme, joka oli saanut meidät panemaan
kaikki alttiiksi. Rouva de Bruhl osotti ystävällistä hienotunteisuutta,
pysytellen erillään meistä ja ratsastaen suurimman osan matkaa
Fanchetten seurassa; tästä huomaavaisuudesta ei meille kuitenkaan ollut
paljonkaan hyötyä, sillä, suoraan sanoen, tuo ero, jota pelkäsimme,
tuntui jo luovan synkän varjon sydämiimme. Me emme virkkaneet monta
sanaa, vaikka ne harvat, joita lausuttiin, sisälsivät paljon, vaan
ratsastimme käsi kädessä, täysin sydämin ja vain harvoin irrottaen
katseemme toisistamme, odottaen Meudonia ja sen vaaroja synkin
aavistuksin, joita lempemme ja minun uhanalainen asemani loivat
mieliimme.
Jo kauan ennen kuin saavuimme kaupunkiin tai saatoimme nähdä siitä
muuta kuin linnan, jonka yläpuolella Ranskan liljat ja bourbonien suuri
valkoinen lippu yhdessä liehuivat, huomasimme olevamme siinä
pyörteessä, joka aina ympäröi toimivaa armeijaa. Ihmisryhmiä seisoi
joka tienhaarassa, sillat olivat täynnä kuormavaunuja ja vetojuhtia;
joka hetki laski joku ratsumies ohitsemme täyttä laukkaa, tai
kekkaloitsi pitkin tietä hoilaten ja laulaen joukko roistomaisen
näköisiä ryysysankareita, jotka olivat sotureita ainoastaan nimeltä.
Siellä täällä riippui, varotukseksi viimemainitun laisille, miehen
ruumis karkeatekoisessa hirsipuussa, jonka alitse metsästämästä
palaavat pyssymiehet ja huviratsastukselta tulevat naiset nauraen ja
ilakoiden kulkivat kulkuaan.
Kaupunkiin suuntautuvan suuren ihmispaljouden mukana pääsimme kulkemaan
huomaamattomina. Vähän matkan päässä muurista pysähdyimme kysymään,
missä Navarran prinsessan asunto oli. Saatuani kuulla, että hän asui
eräässä talossa kaupungilla, hänen veljensä pitäessä asuntoa linnassa
ja Ranskan kuninkaan oleskellessa St. Cloud'ssa, pysäytin seurueeni
eräällä syrjätiellä satakunta askelta kauempana ja hypäten alas Cidin
selästä lähestyin valtiattareni satulan eteen.
"Neiti de la Vire", lausuin juhlallisesti ja niin kovaa että kaikki
mieheni saattoivat kuulla, "aika on tullut. En uskalla tulla enää
kanssanne kauemmaksi. Pyydän senvuoksi todistamaan, että niinkuin vein
teidät, olen tuonut teidät myöskin takaisin, kummankin tapahtuessa
vapaaehtoisella suostumuksellanne. Pyydän että antaisitte minulle
tällaisen erotodistuksen, sillä siitä voi olla minulle hyötyä."
Hän taivutti päätään ja laski kasineettömän kätensä minun kädelleni,
joka lepäsi hänen satulannupillaan. "Hyvä herra", vastasi hän
murtuneella äänellä, "en tahdo antaa teille tällaista erotodistusta,
enkä minkäänlaista erotodistusta niin kauan kuin elän."
Näin sanoen hän otti naamionsa pois kaikkien nähden, ja minä näin
kyynelten virtaavan hänen kalpeita poskiaan pitkin. "Jumala suojelkoon
teitä, herra de Marsac", jatkoi hän kumartaen niin syvään että hänen
kasvonsa melkein koskivat minun kasvoihini, "ja sallikoon teidän
saavuttaa sen mitä toivotte. Jollei niin tapahdu, ja jos joudutte
maksamaan liian kalliin hinnan siitä mitä olette tehnyt minun
hyväkseni, niin tahdon elää impenä kaiken ikäni. Ja jollen sitä tee,
niin nämä miehet häväiskööt minut!"
Sydämeni kyllyydeltä en löytänyt sanoja, vaan tartuin hansikkaaseen,
jota hän tarjosi minulle, ja polvistuen suutelin hänen kättään. Sitten
viittasin -- sillä puhua en voinut -- rouva de Bruhlia jatkamaan
matkaa, ja Simon Fleix'n ja Maignanin miesten saattamina he poistuivat
tiehensä. Neidin kalpeat kasvot katsoivat jälkeensä minuun, kunnes
tienkäänne kätki heidät enkä minä heitä enää nähnyt.
Kun kaikki olivat menneet, käännyin ympäri ja astuen raskaasti sinne
missä sardinialaiseni seisoi pää riipuksissa, kiipesin satulaan ja
ratsastin käymäjalkaa linnaa kohti. Matka oli lyhyt ja helppokulkuinen,
sillä jo ensimäisessä käänteessä ilmestyi eteeni avonainen portti
vilkkaine liikenteineen. Suuri joukko kansaa kulki sekä ulos että
sisään, silläaikaa kun toisia lepäsi muurin varjossa ja kymmenkunta
tallimiestä talutteli ratsuhevosia edestakaisin. Päivänpaiste virtasi
kuumana tielle ja pihamaalle ja heijastellen vartiasoturien
haarniskoista häikäisi silmiä sädehtivällä kirkkaudellaan. Minä lähenin
yksinäni, tuijottaen kaikkea tätä tylsällä välinpitämättömyydellä, joka
siksi kertaa verhosi sydämessäni vallitsevan jännityksen, kun muuan
kadulla kävelevä mies riensi kiiruusti eteeni ja katsoi minua
kasvoihin.
Minä katsoin vuorostani häntä, ja nähdessäni että hän oli minulle outo,
aioin mennä ohi pysähtymättä. Mutta hän pyörähti rinnalleni ja mainitsi
matalalla äänellä nimeäni.
Seisautin Cidin ja loin katseeni häneen. "Kyllä olen de Marsac",
virkoin koneellisesti. "Mutta en tunne teitä."
"Siitä huolimatta olen tähystellyt jo kolme päivää teitä odottaen",
vastasi hän. "Parooni de Rosny on saanut viestinne. Tämä on teille."
Hän ojensi minulle paperiliuskan. "Keneltä?" kysyin minä.
"Maignanilta", vastasi hän lyhyesti. Sen sanottuaan ja katsahdettuaan
varovaisesti ympärilleen hän lähti luotani kulkien samaa tietä kuin oli
tullutkin.
Revin auki kirjelipun, ja kun tiesin ettei Maignan osannut kirjottaa,
en kummastellut nähdessäni siitä puuttuvan allekirjotusta. Sisällön
lyhyys ei jäänyt jälkeen tuojan niukkasanaisuudesta. Se kuului näin:
"Palatkaa taivaan tähden takaisin ja odottakaa. Vihamiehenne on täällä,
ja ne, jotka suovat teille hyvää, ovat voimattomia."
Noin selväsanaisen ja sellaisissa olosuhteissa annetun varotuksen
olisi odottanut saavan minut pysähtymään heti paikalla. Mutta minä
luin viestin samalla tylsällä välinpitämättömyydellä, samalla
itsepintaisella päättäväisyydellä, minkä portin seutuvilla hyörivän
väenpaljouden näkeminen oli minussa synnyttänyt. En ollut tullut niin
pitkälle enkä jouduttautunut tuntia edelle Turennen kreivistä
luopuakseni aikomuksestani viime hetkellä, enkä antanut sellaisia
vakuutuksia toiselle osottautuakseni uskottomaksi itselleni. Etäinen
muskettien räiskekin, joka ilmotti että etujoukkokahakka oli käynnissä
linnan toisella puolella, tuntui minusta kehottavan eteenpäin,
sillä nyt jos koskaan saatoin miekallani ansaita suojeluksen ja
anteeksiannon. Ainoastaan parooni de Rosnyn takia, jolta saamani viesti
arvatenkin oli tullut, päätin menetellä varovaisesti, vetoamatta
millään tavoin julkisesti häneen tai mainitsematta hänen nimeään muille
yksityisestikään.
Cid oli tällöin tuonut minut jo keskelle portin ympärillä tungeksivaa
väkijoukkoa, joka, kummissaan siitä, että minun näköiseni tuntematon
henkilö saapui ilman seuruetta, silmäili minua puolittain kohteliaasti,
puolittain julkeasti. Joukosta tunsin useamman kuin yhden, jonka olin
nähnyt St. Jean d'Angelyn hovissa puoli vuotta aikaisemmin, mutta niin
suuri on komeiden pukimien ja varustusten harhauttava vaikutus, ettei
kukaan heistä tuntenut minua. Viittasin lähinnäolevalle ja kysyin
häneltä, oliko Navarran kuningas linnassa.
"Hän on mennyt St. Cloudiin tapaamaan Ranskan kuningasta", vastasi mies,
hiukan kummastellen sitä, että kukaan saattoi olla tietämätön niin
tärkeästä asiasta. "Hänen odotetaan palaavan tunnin kuluttua."
Kiitin häntä, ja laskien että minulla vielä oli runsaastikin aikaa
ennen Turennen kreivin saapumista, laskeusin alas satulasta ja ottaen
ohjat käsivarrelleni aloin käyskennellä edestakaisin muurin varjossa.
Silläaikaa odottelevien ihmisten luku kasvoi sitä mukaa kuin minuutit
kuluivat. Korkeampiarvoiset henkilöt ratsastivat sisään portista ja
jättäen hevosensa palvelijainsa huostaan menivät linnaan. Upseereita
loistavin haarniskoin tai tomun peittämin saappain ja huotrin ratsastaa
tömisti portin kautta. Kirjeitä tuova lähetti saapui täyttä laukkaa, ja
hänet piiritti heti tungeksiva uteliaitten joukko, joka ei jättänyt
häntä ennenkuin seuraavien tulijoiden ilmestyessä; ne olivat joukko
porvareita, joitten alaspainuneet päät ja huolestuneet katseet
näyttivät osottavan, etteivät he suinkaan olleet millään hauskalla tai
helpolla asialla.
Katsellessani kuinka useat näistä menivät sisään ja katosivat
näkyvistä, ainoastaan halvempien jäädessä paisuttamaan portilla
tungeksivaa joukkoa, aloin tuntea sellaista epämukavuutta ja
levottomuutta, joka on ominaista henkilölle, joka huomaa olevansa
nurinkurisessa asemassa. Oivalsin selvästi vahingoittavani asiaani
ilmestymällä kuninkaan eteen yhteisen lauman keskellä, mutta minulla ei
ollut kuitenkaan valittavana muuta menettelytapaa kuin tämä, sillä
sisälle linnaan en uskaltanut astua, peläten että minun silloin pitäisi
ilmottaa nimeni, missä tapauksessa en ehkä pääsisi lainkaan Navarran
kuninkaan puheille.
Näinkin ollen oli suunnitelmani vähällä mennä myttyyn, sillä pian
ratsasti portille mies, joka oli minulle tuttu ja joka vuorostaan tunsi
minut. Mies heitti ohjaksensa tallimiehelle ja laskeusi ratsailta
tavattoman vakavan näköisenä. Se oli herra Forget, kuninkaan sihteeri,
sama henkilö jolle aikaisemmin eräässä tilaisuudessa olin jättänyt
erään anomuksen. Hän loi silmänsä minuun syvästi hämmästyneenä ja
tervehtien jäykästi matkan päästä näytti olevan kahden vaiheilla,
mennäkö ohi vai puhutellako minua. Hän teki nopeasti päätöksensä ja
lähestyi minua, tervehtien erittäin kuivan ja ankaran näköisenä.
"Luulen, että te olette herra de Marsac?" lausui hän matalalla äänellä,
muttei epäkohteliaasti.
Vastasin myöntävästi.
"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?" jatkoi hän kohottaen
ratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa
olevaan koukkuun.
Vastasin jälleen myöntävästi.
"Kuulkaa sitten neuvon sana", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen
ja puhuen kuivahkoon sävyyn. "Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään
vitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman
päähän kuin hevonen ja mies voivat."
"Olen kiitollinen teille", virkoin minä, vaikka hänen sanansa
hätkähdyttivät minua. "Ja entä jos en noudata neuvoanne?"
Hän kohautti olkapäitään. "Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!"
tokaisi hän. "Mutta silloin luotatte turhaan!"
Hän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin
hänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä,
etteikö hän ollutkin -- puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle
varotuksen -- mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä
vangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti
näytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat
porvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen,
muistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen
kertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka
turvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään,
vetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli
ilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla
kannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme
yhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut
tehdä omasta alotteestani.
Olin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja
porttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat
Navarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin
lähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion
kuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja
asultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa
keskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja
aatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat
sen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa
ollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun,
joka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta
hänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä
vetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan
katsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta
niin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä
katsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja
ja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.
Hänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: "Eläköön Navarra!" ja
hän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat:
"Eläkööt kuninkaat!" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui
kovalla, selvällä äänellä: "Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan
yksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'"
Pienen porvariryhmän puhemies -- kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja
olivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen
ylenmääräistä paljoutta -- käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi
kuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui
satulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän
puhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus
kasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen
herra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut
katsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän
kuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa
intomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että
hetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa
turvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni,
antoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että
saatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", lausui hän lempeästi. "Taakka on raskas,
mutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on
umpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas
astuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko,
ystäväni."
Miehet siirtyivät pois syvään kumarrellen, hänen hyvänsuopeutensa
tenhoamina, ja kun Henrik nosti silmänsä, näki hän minut edessään. Heti
kohta hänen kasvonsa pitenivät. Hänen kulmansa vetäytyivät äkkiä
ryppyihin hämmästyksestä ja mieliharmista salamoivien silmien ylle,
muuttaen silmänräpäyksessä koko hänen hahmonsa, joka kävi tummaksi ja
synkäksi kuin yö. Hänen ensi ajatuksensa oli mennä ohitseni. Mutta
nähdessään etten minä väistynyt, hän empi, niin harmistuneena ja
tuskastuneena minun äkillisestä ilmestymisestäni, ettei tiennyt mitä
tehdä tai miten menetellä kanssani. Minä käytin hyväkseni tilaisuutta
ja notkistaen polveni niin alamaisella kunnioituksella kuin konsanaan
olin osottanut Ranskan kuninkaalle, pyysin saada sulkeutua hänen
huomioonsa ja anoa hänen suojelustaan ja suosiotaan.
"Ei nyt ole aika häiritä minua", vastasi hän, luoden minuun vihastuneen
syrjäsilmäyksen. "Minä en tunne teitä. Te olette tuntematon minulle.
Teidän on mentävä herra de Rosnyn luo."
"Se olisi hyödytöntä, sire", vastasin minä epätoivoisen itsepintaisena.
"Siinä tapauksessa en voi tehdä mitään hyväksenne", tiuskaisi hän
äreästi. "Siirtykää sivulle."
Mutta minä olin epätoivoinen. Tiesin että olin pannut kaikki tämän
kohtauksen varaan ja että minun täytyi päästä varmalle pohjalle ennen
Turennen kreivin tuloa -- muuten jäisin turvattomana alttiiksi hänen
kostolleen. Välittämättä siitä, keitä oli kuulemassa, minä huudahdin,
että olin de Marsac ja että olin tullut asettuakseni vastaamaan
kaikesta siitä mistä vihamieheni saattoivat minua syyttää.
"_Ventre Saint Gris_!" huudahti Henrik, hätkähtäen satulassaan hyvin
teeskennellystä hämmästyksestä. "Oletteko te se mies?"
"Olen, sire", vastasin minä.
"Sitten te varmasti olette hullu!" jatkoi hän katsahtaen takanaan
oleviin. "Täysi hullu, kun näytätte naamaanne täällä! _Ventre Saint
Gris_! Onko meidän otettava suojaamme kaikki häväisijät ja ryövääjät
koko maasta?"
"Minä en ole niistä kumpaakaan!" vastasin minä siirtäen harmistuneen
katseeni hänestä hänen takanaan ällistelevään seurueeseen.
"Siitä saatte sopia Turennen kreivin kanssa!" tiuskaisi hän, katsellen
minua tuimasti synkin ja rajuin kasvoin. "Nyt tunnen teidät hyvin.
Teitä on syytetty siitä, että te olette ryöstänyt erään naisen hänen
linnastaan Chizéstä joku aika takaperin."
"Tuo nainen, sire, on nyt Navarran prinsessan huostassa."
"Onko hän?" huudahti hän kerrassaan tyrmistyneenä.
"Ja jos hänellä on jotain valittamista minusta", jatkoin ylpeästi,
"niin tahdon alistua siihen rangaistukseen minkä te määräätte tai
Turennen kreivi vaatii. Mutta jollei hänellä ole mitään syytöstä minua
vastaan, ja jos hän vannoo että hän on seurannut minua omasta
tahdostaan ja suostumuksestaan, ja ettei hän ole kärsinyt mitään
loukkausta tai vääryyttä minun käsissäni, siinä tapauksessa, sire,
vaadin, että tämä jää minun ja Turennen kreivin väliseksi yksityiseksi
asiaksi."
"Niinkin ollen on teillä mielestäni aivan tarpeeksi tekemistä", vastasi
hän synkkänä. Samalla hän kädenliikkeellä pysäytti jotkut, jotka
suuttuneina yrittivät syöksähtää minua kohti, ja loi silmänsä minuun
muuttunein ilmein. "Tarkotatteko väittää, että nainen meni mukaanne
omasta tahdostaan?" kysyi hän.
"Sekä meni että palasi, sire", vastasin minä.
"Merkillistä!" huudahti hän. "Oletteko mennyt naimisiin hänen
kanssaan?"
"En, sire", vastasin minä, "mutta minä pyydän että minun sallittaisiin
se tehdä."
"Taivas hallitkoon! Hänhän on Turennen kreivin holhokki", virkkoi hän,
miltei typertyneenä uhkarohkeudestani.
"Hänen suostumuksensa uskallan toivoa saavani, sire", lausuin
levollisesti.
"_Saint Gris_! Mies on hullu!" huusi hän kääntäen hevosensa ympäri ja
katsoen seurueeseensa rajattoman ihmetyksen elein. "Tämä on merkillisin
juttu mitä koskaan olen kuullut."
"Mutta antaa kunniakkaamman käsityksen kysymyksessä olevasta herrasta
kuin naisesta!" lausui muuan myhäillen ja hymähtäen.
"Se on valhe!" huusin minä ponnahtaen eteenpäin rohkeudella, joka
hämmästytti minua itseänikin. "Hän on yhtä puhdas kuin teidän
ylhäisyytenne sisar! Sen vannon. Tuo mies puhuu vaihetta, ja siitä
väitteestä en peräydy."
"Herra!" huusi Navarran kuningas kääntyen puoleeni ankarana. "Te
unhotatte itsenne minun läsnäollessani! Vaiti, ja varokaa toiste
millaista kieltä käytätte ylempiänne kohtaan. Minä sanon teille, että
teillä on jo kyllin rettelöitä ilmankin."
"Kuitenkin tuo mies valehtelee!" vastasin minä itsepintaisena, muistaen
Crillonia ja hänen käyttäytymistapaansa. "Ja jos hän haluaa tehdä
minulle kunnian astumalla kanssani sivulle, niin teen hänet siitä
vakuutetuksi!"
"_Ventre Saint Gris_!" vastasi Henrik otsa rypyssä ja venyttäen tuon
lempi-voimasanansa jokaista tavua. "Ettekö voi olla vaiti ja antaa
minun ajatella? Vai täytyykö minun määrätä teidät heti vangittavaksi?"
"Vähintäänkin se", puuttui makea ääni puheeseen, samalla kun eräs mies
työntäytyi esiin joukosta ja asettuen etuisalle paikalle kuninkaan
viereen sinkautti minuun äärimmäisen pahansuovan katseen. "Herrani
Turennen kreivi odottaa ainakin sen verran teidän ylhäisyydeltänne",
jatkoi hän lämpimästi. "Pyydän teitä antamaan määräyksen heti paikalla
ja pidättämään tämän henkilön vastaamaan rikoksistaan. Kreivi de
Turenne palaa tänään. Hänen pitäisi jo olla täällä. Sanon vieläkin,
sire, että hän odottaa ainakin sen verran."
Kuningas tuijotti minuun synkin silmin viiksiään pureskellen. Joku
joukosta oli viittauksilla käskenyt yhteisen kansan siirtyä kuulomatkan
ulkopuolelle; samaan aikaan oli seurue uteliaisuudesta lähestynyt ja
muodostanut puolipiirin, jonka keskellä minä seisoin kuningasta
vastapäätä ja hänen sivullaan toisella puolen Noüe ja toisella äskeinen
puhuja. Neuvottomuus ja suuttumus kiistelivät ylivallasta hänen
kasvoillaan, kun hän katseli alaspäin minuun hampaittensa kuultaessa
parran takaa. Vaikka hän vieläkin oli syvästi harmistunut minun
esiintymisestäni, jonka hän ensin oli luullut olevan alkusoittona
paljastuksiin, jotka johtaisivat Turennen eroamiseen hetkellä jolloin
yhteistoiminnasta riippui kaikki kaikessa, oli hän nyt lakannut
pelkäämästä omasta puolestaan ja näki ehkä minun omaksumassani
menettelytavassa jotain, mikä miellytti hänen luonnettaan ja herätti
hänessä myötätuntoa.
"Jos tyttö todellakin on tullut takaisin, herra d'Aremburg", virkkoi
hän viimein, "niin en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun tarvitsisi
puuttua asiaan. Tällä hetkellä ainakaan."
"Luulen, sire, että kreivi de Turenne näkisi siinä syytä", vastasi mies
kuivasti.
Kuningas punastui. "Herra de Turenne..." alotti hän.
"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire", lausui toinen
merkitsevästi. "Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä,
jotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on
harjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra
kreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti
vangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä."
"Olen valmis vastaamaan siitä nyt heti!" sanoin minä pontevasti,
tähystellen kasvoista kasvoihin myötätuntoa etsien, mutta löytämättä
sitä mistään, lukuunottamatta herra de la Noüeta, joka näytti
katselevan minua vakavan hyväksyvästi, "Joko Turennen kreiville tai
sille henkilölle, jonka hän määrää edustajakseen."
"Riittää!" huusi Henrik, kohottaen kätensä ja puhuen tuolla käskevällä
ylemmyydellä, jonka hän niin hyvin osasi panna esiintymiseensä. "Mitä
teihin tulee, herra d'Aremburg, niin kiitän teitä. Turenne on
onnellinen omistaessaan sellaisen ystävän. Mutta tämä herra tuli
luokseni omasta vapaasta tahdostaan, enkä katso soveltuvan kunniani
vaatimuksiin pidättää häntä ilman varotusta. Annan hänelle tunnin aikaa
poistua läheisyydestäni. Jos hänet tavataan tämän ajan kuluttua",
jatkoi hän juhlallisesti, "niin vastatkoon itse kohtalostaan. Herrat,
olemme jo viipyneet liian kauan. Käykäämme eteenpäin."
Katsoin häneen hänen tätä lausuessaan, koettaen löytää sanoja millä
vielä viimeisen kerran vetoaisin häneen. Mutta en niitä löytänyt; ja
kun hän pyysi minua astumaan syrjään, tottelin koneellisesti, jääden
seisomaan paljastetuin päin auringonpaisteeseen joukkueen ratsastaessa
ohitse. Jotkut katsoivat taaksensa uteliaasti kuten mieheen, josta
olivat kuulleet jotain kerrottavan, toiset taasen iva huulillaan ja
muutamat synkin, uhkaavin silmäyksin. Kun kaikki olivat menneet ja
heitä seuraavat palvelijatkin kadonneet näkyvistä ja minä jäin ammolla
suin heidän jälkeensä katsellen rahvaan uteliaitten silmäysten
esineeksi, käännyin ympäri ja mennen hevoseni luo irrotin sen, katkeran
pettymyksen tunne sydämessäni.
Suunnitelma, jonka neiti oli esittänyt ja minä hyväksynyt St.
Gaultierin luona olevassa metsässä -- kun meistä tuntui että meidän
pitkän poissaolomme ja huhuna tietoomme tulleitten suurten tapahtumien
oli täytynyt muuttaa maailma ja aukaista meille paluutie -- tuo
suunnitelma oli rauennut täydellisesti tyhjiin. Kaikki oli niinkuin
ennenkin; mahtavat olivat yhä mahtavia ja ystävyys pelon kahlehtimana.
Oli selvää, että olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme noudattaneet
nöyrempää menettelytapaa ja totellen saamiamme varotuksia odottaneet
Navarran kuninkaan sopivaksi katsomaa hetkeä tahi Rosnyn viipyvää
huomiota. Silloin en olisi ollut, niinkuin nyt, välittömässä vaarassa,
eikä minun olisi myöskään tarvinnut tuntea eron tuskallisuutta, eron,
joka silminnähtävästi uhkasi tulla pysyväksi. Neiti oli turvassa, ja
siinä oli kyllä jo paljon, mutta minun täytyi pitkän palvelusajan ja
lyhyen onnen jälkeen käydä yksikseni, ainoastaan muistot
viihdykkeenäni.
Tästä arvottomasta hervottomuudesta -- joka oli yhtä itsekäs kuin
hyödytönkin -- herätti minut Simon Fleix'n ääni, saaden ajatukseni
liikkeelle ja muistuttaen minulle, että kallis aika kului hukkaan
seisoessani toimettomana. Päästäkseni luokseni hän oli tunkeutunut
uteliaan rahvaan keskitse ja hänen kasvonsa punottivat. Hän nykäisi
minua hihasta, luoden ympärillä oleviin palvelijoihin vihan ja pelon
sekaisia silmäyksiä.
"Mokomatkin, pitävätkö he teitä nuorallatanssijana?" mutisi hän
korvaani. "Nouskaa hevosen selkään ja tulkaa. Ei ole varaa hukata
silmänräpäystäkään."
"Jätitkö hänet rouva Catherinen luokse?" kysyin minä.
"Tietysti", vastasi hän kärsimättömänä. "Älkää huolehtiko hänestä.
Pelastakaa itsenne, herra de Marsac. Siitä on nyt tällä hetkellä
kysymys."
Koneenomaisesti nousin ratsaille ja tunsin rohkeuteni palaavan kun
hevonen lähti liikkeelle allani. Lasketin joukon läpi ja pitemmälti
ajattelematta ohjasin samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Mutta
noin sata kyynärää ratsastettuamme pysäytin hevoseni. "Tunnin etumatka
on lyhyt", virkoin minä. "Minne menemme?"
"St. Cloudiin", vastasi hän varmasti. "Ranskan kuninkaan suojelus voinee
auttaa päiväksi tai pariksi. Mitä sitten tulee, niin on vielä jälellä
Liiga, jollei Pariisi ole antautunut."
Ymmärtäen ettei muuta neuvoa ollut, suostuin, ja niin läksimme
jatkamaan matkaa. Matkan Meudonista St. Cloudiin olisimme voineet
ratsastaa vajaassa tunnissa, mutta suora tie kulkee Teininiityn,
Meudonin pohjoispuolella olevan laajan tasangon poikki. Tämä oli
alttiina vihollisen tulelle ja siinä sattui lisäksi yhtämittaa pitkin
päivää kahakoita molempiin leireihin kuuluvien ratsujoukkojen välillä,
joten oli mahdoton kulkea sen poikki ilman riittävää apujoukkoa. Meidän
oli pakko tehdä kierros, minkä vuoksi kesti kauemmin ennenkuin ehdimme
määräpaikkaamme, mutta pääsimme kuitenkin perille ilman vastuksia
tuohon pieneen kaupunkiin, jonka jo kaukaa huomasimme olevan tulvillaan
hyörinää ja hälinää, mikä asianmukaisesti kuuluu hovin ja leirin
ympäristöön.
Se oli todellakin täpösen täynnä, sillä Pariisin antautumista
odotettiin joka hetki ja St. Cloud oli muodostunut yleiseksi
kohtauspaikaksi, jonne kokoontuivat niin hyvin ne harvat, joilla jo
kauan oli ollut varma toimintasuunta, kuin ne monet, jotka odottavat
mille puolen onni kääntyy, Kadut olivat kaikkialla tungokseen saakka
täynnä, loistellen kirkkaita värejä, terästä ja samettia, muotipukuja
ja soturintöyhtöjä. Lippuja liehui pitkissä riveissä, peittäen
näkyvistä räystäät ja ehkäisten auringonsäteitä, ja kaiken yllä
kumisivat viiden kuuden kirkon kellot hilpeänä vastauksena etäältä
kuuluvaan tykkien jymähtelyyn. Jokaisesta lipusta ja kunniakaaresta ja
viiristä luin tunnuslauseen: "Eläköön kuningas!" Me tiedämme nyt, ja
Jumala tiesi silloin, millainen tuomion iva noissa sanoissa piili!