Seuraavana päivänä siis lähdimme matkaan. Mutta uutinen molempien
kuninkaitten menestyksestä ja varsinkin sen monen mielessä synnyttämä
varmuus siitä ettei mikään muu kuin ihme voinut enää pelastaa Pariisia,
oli saanut niin paljon väkeä liikkeelle, että majatalot olivat
tungokseen asti täynnä ja me jouduimme usein pakostakin sellaisiin
tilanteihin, jotka tekivät tuntemattomana pysyttelemisemme vaikeammaksi
ja vaarallisemmaksi kuin olin odottanut. Toisinaan ei suojaa ollut
saatavissa millään ehdoilla, ja silloin meidän oli pakko viettää yömme
taivasalla tai jossakin katoksessa missä se vain kävi päinsä. Lisäksi
olivat sotajoukot läpikulkiessaan lakaisseet seudun niin paljaaksi
ruuasta ja eläinten rehusta, että nämä olivat nousseet kerrassaan
hämmästyttäviin hintoihin; ja useammin kuin kerran saavuimme pitkän
päivän ratsastettuamme määräpaikkaamme saamatta ansaitsemaamme ja
tarvitsemaamme runsasta ateriaa.
Olosuhteiden ollessa tällaiset ei iloni ollut paljon vailla
hurmauksesta nähdessäni sen merkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut
valtiattaressani. Hän sieti kaikki napisematta, otsaansa rypistämättä
ja lausumatta edes yhtä ainoata valituksen sanaa, ja käyttäytyi
lukemattomissa tilaisuuksissa tavalla, joka saattoi minut uskomaan
hänen puhuvan totta -- joskin sitä oli vaikea käsittää -- kun hän
sanoi, ettei hänellä ollut kuin yksi huoli maailmassa, nimittäin ajatus
meidän lähestyvästä erostamme.
Minä puolestani -- huolimatta joistakin synkistä hetkistä, kun
tulevaisuuden pelko ahdisti mieltäni -- olin kuin paratiisissa
ratsastaessani valtiattareni rinnalla. Hänen läsnäolonsa antoi
ihanuuden aamun ensi raikkaudelle, jolloin koko päivän matka oli
edessämme, samoin kuin pimenevän illan viileydellekin, jolloin
ratsastimme käsi kädessä. Enkä voinut ilman tahdonponnistusta uskoa
olevani sama Gaston de Marsac, jota hän kerran oli pilkannut ja
halveksinut. Jumala tietää, että olin kiitollinen hänen rakkaudestaan.
Harmaantuvia hiuksiani muistaen kysyin häneltä tuhatkin kertaa, eikö
hän katunut; ja tuhat kertaa hän vastasi "ei", niin onnekas katse
silmissään, etten voinut muuta kuin kiittää Jumalaa ja uskoa häntä.
Otimme säännöksi pitää naamiot kasvoillamme milloin vain esiinnyimme
julkisesti, huolimatta tuon tavan käytännöllisistä epämukavuuksista; ja
tätä sääntöä noudatimme sitä uskollisemmin mitä lähemmäksi Pariisia
tulimme. Se herätti jonkun verran arveluja ja vielä enemmän
uteliaisuutta, mutta ei aiheuttanut mitään vakavia häiriöitä ennenkuin
saavuimme Etampesiin, kahdentoista penikulman päähän kaupungista, missä
tapasimme suurimman majatalon niin täynnä hälinää ja tungosta ja
yhtämittaa tulevien ja lähtevien hovilaisten aiheuttamaa levottomuutta,
ettei tarvinnut suurtakaan kokemusta voidakseen päättää armeijan olevan
läheisyydessä. Suuren pihan täytti sekava joukko miehiä ja hevosia,
joitten välitse vain vaivoin pääsimme eteenpäin. Talon ikkunat olivat
kaikki auki, ja niistä näkyi pöytien ympärillä istuvia miehiä, jotka
söivät ja joivat kiireisesti, kuten matkustavien tapa on. Porttiholvia
ja talon portaita reunustivat sotilaat ja palvelijat ja röyhkeät
kuljeksijat, jotka tarkastelivat katseillaan kaikkia tulijoita ja
menijöitä, saatellen heitä usein rivoilla kompalauseilla ja
haukkumanimillä. Kaiken yli kaikui lauluja ja kirouksia, kinastelua ja
naurua, hevosten hirnuntaa ja kerjäläisten ilohuutoja, joita he
päästivät jokaisen uuden seurueen saapuessa, ja tämä kaikki lisäsi sitä
vastenmielisyyttä, jota tunsin auttaessani rouva de Bruhlia ja neiti de
la Vireä alas hevosen selästä.
Simon ei ollut luotu tällaisia tiloja varten, mutta Maignanin minulle
jättämien kolmen miehen tuima näkö vaati kunnioitusta, ja kaksi heistä
mukanani sain tehdyksi tietä jotta naiset pääsivät sisälle. Isäntä,
jonka löysimme sisäpuolelta erääseen nurkkaan sortuneena, kokonaan
avuttomana hänen talonsa vallanneen vierasten paljouden takia, vakuutti
minulle ettei hänellä ollut pienintäkään komeroa jonka hän voisi jättää
minun käytettäväkseni; mutta pian onnistui minun löytää ylhäältä katon
rajasta pieni huone, jonka sain ostetuksi neljältä mieheltä, joitten
hallussa se oli. Koska oli mahdotonta saada sinne ylös mitään syötävää,
jätin miehen vahtiin ja laskeuduin itse naisten kanssa ruokasaliin,
joka oli suuri, pitkillä pöydillä varustettu huone, täynnä
kursailematonta, meluisaa väkeä. Huomautusten sadellessa joka puolelta
astuimme sisään ja löysimme suurella vaivalla kolme tuolia huoneen
perinurkassa.
Silmäilin huoneessa olevaa seuruetta ja näin sen joukossa, paitsi
kymmenkuntaa meidän kaltaistamme matkustavaa joukkuetta, edustajia
kaikista niistä ihmisluokista, joita tapaa armeijan kintereillä. Siellä
oli muutamia upseereja ja useita hevoskauppiaita, puolikymmentä
rehunvälittäjää ja joitakin pappeja, lisäksi kirjava sekotus
seikkailijoita, maantieritareja ja joukottomia pikkupäälliköitä, ja
siellä täällä kaksi tai kolme henkilöä, joitten puku ja naapuriensa
heille osottama kunnioitus näyttivät merkitsevän korkeampaa arvoa.
Viimemainituista pisti erityisesti silmään nelimiehinen seurue,
joka istui pienen pöydän ympärillä lähellä ovea. Asettamalla
korkeaselustainen penkki heidän ja muun huoneen välille oli koetettu
sovittaa niin, että he saisivat olla häiritsemättä, ja heidän
seuralaisensa, joita näytti olevan suuri joukko, tekivät voitavansa
saman tarkotusperän saavuttamiseksi seisomalla toiselle sivulle
jääneessä aukossa. Yksi noista neljästä, komeasti puettu ja
komearyhtinen mies, joka istui kunniapaikalla, oli naamioitu niinkuin
mekin. Hänen oikealla kädellään istuvaa en voinut nähdä. Toiset, jotka
saatoin nähdä, olivat minulle vieraita.
Kului joku aika ennenkuin palvelijamme saivat hankituksi meille ruokaa,
ja silläaikaa olimme me alttiina ympärilläolevien lukuisille
huomautuksille, mikä ei lainkaan ollut minun mieleeni. Huoneessa ei
ollut kaikkiaan kuin muutama harva nainen, ja tämä seikka ynnä
naamiomme saattoivat seuralaiseni epämiellyttävän huomion esineiksi.
Muistaen kuitenkin, kuinka tärkeätä oli välttää riitaa, mikä saattaisi
meitä pidättää ja varmasti kääntäisi meihin yhä enemmän huomiota,
pysyin tyynenä; ja pian siirtyikin seurueen huomio meistä pois, kun
sisään astui kookas, tummaverinen mies, jolla oli omituinen kerskuva
käytös, ikäänkuin hän olisi syystä tai toisesta erikoisessa maineessa.
Tulija muistutti olennoltaan suuresti Maignania. Hänellä oli
rintahaarniska viheriän nutun yllä, oranssinvärinen sulka lakissaan ja
oranssijuovainen levätti hartioillaan. Sisään tullessaan hän seisoi
hetkisen ovella, antaen mustien silmiensä kiertää ympäri huonetta ja
puhuen samalla röyhkeän kovaäänisesti tovereilleen. Miehen näössä
ilmeni sivistyksen puutetta ja hänen katseessaan oli röyhkeää uhkaa,
mikä heti synnytti väkinäisen äänettömyyden siellä minne se oli
tähdättynä. Kun hän astui keskemmälle huonetta, näin, että hänellä oli
vyöllään hyvin pitkä miekka, jonka kärki viisti lattiaa puoli kyynärää
hänen jälessään.
Ensimäiseksi huomionsa esineeksi hän valitsi mainitsemani nelimiehisen
seurueen, mennen sen luo ja lausuen jotakin ärsyttävän näköisenä,
kääntyen etupäässä naamioituun mieheen päin. Viimemainittu kohotti
kopeasti päätään huomatessaan vieraan puhuttelevan häntä, mutta ei
suvainnut vastata. Joku muu teki sen kuitenkin, sillä selustapenkin
takaa kuului äkkiä vihaista ärinää, joka muistutti raivostuneen härän
mylvinää. Sanat hukkuivat ärjyntään, näkymättömän puhujan suuttumuksen
ollessa nähtävästi niin hillitön, ettei hän kyennyt muodostamaan
sanoja, mutta puhetapa ja ääni, jotka jollakin tavoin tuntuivat minusta
tutuilta, näkyivät riittävän pöyhkeilijälle, joka, peittäen
nolautumistaan syvällä kumarruksella, peräytyi nopeasti mumisten
jotakin arvattavasti anteeksipyytäen. Asettaen hattunsa päähän
entistä ylpeämmin tätä tappiotaan korvatakseen hän sitten jatkoi
tarkastuskulkuaan huoneessa, mulkoillen käydessään kummallekin puolelle
haluten ilmeisesti rakentaa riitaa jonkun vähemmän pelottavan
vastustajan kanssa.
Kovan onnen ohjaamana sattui hänen katseensa, kun hän kääntyi takaisin,
meidän naamioihimme. Hän virkkoi jotakin seuralaisilleen, ja
arvattavasti rohkaistuneena istumapaikkamme vaatimattomuudesta, mikä
sai hänet pitämään meitä vähäpätöisinä henkilöinä, hän tuli ja pysähtyi
eteemme.
"Ohoh! Onpa täällä useampiakin herttuoita!" huusi hän pilkaten.
"Kuulkaas, hyvä herra", jatkoi hän minulle puhuen, "ettekö tahtoisi
riisua naamionne ja juoda lasin kanssani?"
Kiitin häntä kohteliaasti, mutta kieltäydyin.
Hänen hävyttömät silmänsä tarkastelivat puhuessani neidin vaaleata
tukkaa ja kaunista muotoa, jota naamio ei voinut peittää. "Ehkä
naisilla on enemmän makua", lausui hän töykeästi. "Eivätkö he
suvaitsisi antaa meille kunnian nähdä heidän kauniita kasvojaan?"
Tietäen kuinka tärkeätä oli säilyttää malttini, hillitsin suuttumukseni
ja vastasin yhäkin kohteliaasti, että he olivat kovasti väsyneet ja
aikoivat kohta lähteä pois.
"Helkkari!" huusi hän. "Sitä ei voi sietää. Jos meidän on menetettävä
heidät niin pian, sitä suuremmalla syyllä pitäisi meidän saada ihailla
heidän kauniita silmiään silloin kun voimme. Lyhyt elämä, mutta
iloinen. Tämä ei ole mikään luostari, ja voinpa vannoa etteivät kauniit
ystävättärenne myöskään ole mitään nunnia."
Vaikka minua halutti kurittaa häntä tuosta solvauksesta, tekeydyin
kuuroksi ja jatkoin aterioimistani ikäänkuin en olisi kuullut hänen
sanojaan, ja kun pöytä oli välillämme, esti se häntä käymästä sanoja
pitemmälle. Kun hän oli lausunut vielä pari samanlaatuista raakaa
pilapuhetta, jotka koskivat meihin vähemmän siksi että olimme
naamioidut eikä kasvonilmeitämme voitu nähdä, alkoi ympärillämme oleva
joukko, nähdessään minun ottavan asian levollisesti, osottaa hänelle
äänekkäästi hyväksymistään, vaikkakin, kuten minusta näytti, enemmän
pelosta kuin suosiosta. Tämä mielipiteeni sai pian vahvistusta
kuullessani Simonilta -- joka ruokavatia tarjotessaan kuiskutti sen
korvaani -- että mies oli kuninkaan palveluksessa oleva italialainen
kapteeni, kuuluisa miekkailutaidostaan ja niistä monista
kaksintaisteluistaan, joissa hän oli sitä osottanut.
Neiti ei tätä tiennyt, mutta kesti hänen loukkauksensa siitä huolimatta
kärsivällisyydellä, joka hämmästytti minua; rouva de Bruhl puolestaan
oli kuin ei hän olisi niitä kuullutkaan. Olin kuitenkin iloinen, kun
mies poistui ja jätti meidät rauhaan. Käytin hyväkseni hänen
poissaoloaan saattaakseni naiset pois ruokasalista yläkerrassa olevaan
huoneeseensa, katsoen että ovi tuli lukituksi ja teljetyksi. Sen
tehtyäni hengitin vapaammin, ja tuntien kiitollisuutta siitä että olin
jaksanut malttaa mieleni otaksuin välikohtauksen olevan ohi.
Mutta siinä minä erehdyin, kuten sain nähdä palatessani
ruokailuhuoneeseen aikomuksessa mennä sen läpi tallin puolelle. Olin
tuskin astunut pari askelta lattian poikki, kun huomasin italialaisen
tielläni, ja minä saatoin lukea hänen silmistään samoinkuin hänen
seuralaistensa kasvoista, että kohtaus oli edeltäpäin harkittu. Miehen
kasvot punottivat viinin vaikutuksesta; ylpeänä monista voitoistaan hän
silmäili minua pöyhkeällä halveksimisella, minkä kärsivällisyyteni ehkä
jossain määrin oli tehnyt oikeutetuksikin.
"Ahaa, hyvä sattuma!" lausui hän kumartaen liiotellun syvään, niin että
hattu viisti lattiaa. "Nyt teidän korkea-arvoisuutenne ehkä alentuu
riisumaan naamionsa? Pöytä ei ole enää välillämme eivätkä kauniit
ystävättärenne ole täällä suojelemassa kultastaan!"
"Jos kieltäydyn vieläkin", vastasin minä kohteliaasti, horjuen
suuttumuksen ja varovaisuuden välillä ja toivoen vielä voivani välttää
riitaa, josta saattaisi koitua turmiota meille kaikille, "niin pyydän
teitä olemaan vakuutettu siitä, että teen sen yksityisistä
vaikuttimista enkä tarkotuksessa loukata teitä."
"Ei, enpä tosiaankaan luule, että haluaisitte loukata minua", vastasi
hän pilkallisesti nauraen -- ja kymmenkunta ääntä säesti kompaa. "Mitä
tulee yksityisiin vaikuttimiinne, niin vieköön ne hitto! Onko se kyllin
selvästi sanottu, hyvä herra?"
"Se on kyllin selvää todistamaan minulle että te olette sivistymätön
mies!" vastasin minä suuttumukseni päästessä valloilleen. "Päästäkää
minut menemään!"
"Naamio pois!" tiuskaisi hän siirtyen yhä tielleni, "tai kutsunko
tallimiehet tekemään sen teidän puolestanne?"
Oivaltaen viimeinkin että väistämis-yritykseni vain yllyttivät hänen
turhamaisuuttaan ja kiihottivat häntä uusiin yltiöpäisyyksiin, ja että
huoneen täyttävä narrimainen joukko, joka oli muodostanut piirin
ympärillemme, valmistautui näkemään hauskaa, en halunnut kauemmin antaa
heidän odottaa turhaan; en olisi voinutkaan tehdä sitä kunnialla.
Katselin senvuoksi ympärilleni löytääkseni jonkun, jota voisin pyytää
apumiehekseni, mutta en nähnyt ketään, joka olisi ollut minulle
vähintäkään tunnettu. Huone oli reunustettu pöydästä kattoon
pilkallisilla kasvoilla ja ivallisilla silmillä, jotka kaikki olivat
käännetyt minuun päin.
Vastustajani näki katseeni ja käsitti sen väärin, ollen, kuten arvelen,
hyvin tottunut yksipuoliseen otteluun. Hän nauroi halveksivasti. "Ei,
ystäväni, ette pääse livistämään", sanoi hän. "Näyttäkää minulle soreat
kasvonne, tai tapelkaa."
"Olkoon niin", sanoin levollisesti. "Jos ei minulla ole muuta
valittavana, niin tappelen."
"Naamio päälläkö?" huudahti hän epäuskoisena.
"Niin", sanoin minä jäykästi, tuntien jokaisen hermoni väräjävän kauan
pidätetystä raivosta. "Tappelen siinä asussa kuin olen. Pois
haarniskanne, jos olette mies. Ja minä pitelen teitä niin, että jos
näette huomispäivän auringon, niin tarvitsette naamion koko
loppujaksenne!"
"Ohoo!" vastasi hän mulkoillen minuun hämmästyneenä. "Nytpä on toinen
ääni kellossa. Mutta kyllä teen siitä lopun. Näiden pöytien välillä on
tarpeeksi tilaa, jos voitte käyttää asettanne, ja paljon enemmän kuin
huomenna tarvitsette."
"Huomennapahan nähdään", vastasin minä.
Muitta mutkitta hän irrotti rintakilpensä soljet ja heittäen sen yltään
astui askelen taaksepäin. Se osa katselijoista, joka oli hänen
mainitsemallaan neljän pöydän välisellä alueella -- mikä ei suinkaan
ollut tarkotukseen sopimaton, vaikkakin hieman rajotettu -- riensi
poistumaan siitä ja asettumaan läheisille hyville näköpaikoille.
Miehen maine oli niin suuri, että joka puolelta kuulin vain
vcdonlyöntitarjouksia minun häviöstäni monella yhtä vastaan; mutta tämä
seikka, joka olisi voinut hämmentää nuorempaa miestä ja herpauttaa
hänen käsivarttaan, aiheutti minussa vain sen, että valmistuin
käyttämään mahdollisimman tarkoin hyväkseni sellaiset tilaisuudet,
joita miehen suuriluuloisuus ja voitonvarmuus varmasti tulisivat
tarjoamaan.
Uutinen ottelusta oli kiertänyt läpi koko talon ja tuossa tuokiossa
kerännyt huoneeseen niin paljon väkeä kuin suinkin mahtui, siinä
määrässä että se varjosti päivänvalonkin, mikä muutenkin jo oli
himmenemässä. Viime hetkellä, kun ottelu oli juuri alkamaisillaan,
syntyi väkijoukossa liikehtimistä, päättyen siihen että etualalle
tunkeutui kolme tai neljä henkilöä, joille heidän korkea arvonsa tai
seuralaistensa avustus hankki tämän etuoikeuden. Otaksuin heidät siksi
nelimiehiseksi seurueeksi, josta olen maininnut, mutta sillä hetkellä
en voinut olla siitä varma.
Niinä muutamina odotuksen silmänräpäyksinä, jotka tästä aiheutuivat,
tarkastelin minä suhteellisia asemiamme siinä lujassa aikomuksessa että
jos suinkin voisin, niin tappaisin tuon miehen, jonka kiiluvat silmät
ja hurja hymy täyttivät minut inholla, joka lähenteli vihaa. Ikkunarivi
oli minusta oikealle ja hänestä vasemmalle. Iltavalo lankesi
sivultapäin, valaisten minun vasemmalla puolellani olevan kasvorivin,
mutta jättäen oikealla puolella olevat varjoon. Mieleeni johtui
paikalla, että naamioni oli minulle suoranaiseksi eduksi, se kun
suojasi silmiäni sivuvalolta ja teki minulle niinmuodoin mahdolliseksi
tarkata hänen silmiään ja miekkaansa suuremmalla terävyydellä.
"Teistä tulee kahdeskymmeneskolmas mies, jonka minä olen tappanut!"
huusi vastustajani kerskaten, kun ristimme miekkamme ja seisoimme
hetkisen varoasennossa.
"Olkaa varuillanne!" vastasin minä. "Teillä on kaksikymmentäkolme
vastassanne!"
Nopea hyökkäys oli hänen ainoa vastauksensa. Minä väistin sen ja tein
vastahyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Emme kuitenkaan olleet vaihtaneet
enempää kuin puolikymmentä iskua, ennenkuin huomasin tarvitsevani
kaikki ne edut, mitkä naamioni ja suurempi varovaisuuteni antoivat
minulle. Olin kohdannut vertaiseni, ja ehkäpä hiukan enemmänkin --
mutta toistaiseksi oli sitä mahdoton ratkaista. Hänellä oli pitempi
ase, minulla pitempi käsi. Hän käytti etupäässä kärkeä, uuteen
italialaiseen tapaan, ja minä taas terää. Hän oli hiukan viinin
kiihottama, kun taas minun käsivarteni oli tuskin saanut täysin
takaisin voimaansa, jonka sairaus oli minulta riistänyt. Toisaalta hän
taas kannattajiensa huutojen yllyttämänä hyökkäili jotensakin rajusti,
silläaikaa kun minä pidin itseäni valmiina ja pysyen lujassa
varoasennossa odotin tarkkaavasti jotakin varomattomuutta tai
hairahdusta hänen puoleltaan.
Ympärillä oleva joukko, joka oli tervehtinyt ensimäisiä iskujamme
äänekkäillä pilkka- ja riemuhuudoilla, herkesi jonkun ajan kuluttua
hiljaiseksi, hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, kun ei heidän sankarinsa
onnistunutkaan keihästää minua ensi hyökkäyksellä. Vastahakoinen
otteluun suostumiseni oli saanut heidät odottamaan lyhyttä taistelua ja
helppoa voittoa.
Huomatessaan asian olevankin päinvastoin he alkoivat tarkata jokaista
iskua henkeään pidätellen, tai mumisten jonkun voimasanan puhkesivat
lyhyihin huudahduksiin, kun jokin tavallista rajumpi isku sai säilämme
säkenöimään ja pani kattohirret kaikumaan teräksen tuimasta kalskeesta
terästä vastaan.
Katselijain ihmettely oli kuitenkin pieni asia verrattuna vastustajani
hämmästykseen. Kärsimättömyys, inho, raivo ja epäilys kuvastuivat
nopeasti vuorotellen hänen punottavissa piirteissään. Nähdessään
olevansa tekemisissä miekkamiehen kanssa hän pani käytäntöön kaiken
voimansa. Kiukku silmissään hän iski iskemistään, koetti yhtä
hyökkäystapaa toisensa jälkeen, mutta huomasi minun olevan jokaisen
tasalla, ja ehkä ei ainoastaan tasallakaan. Ja sitten viimein tapahtui
muutos. Hiki kihosi hänen otsalleen, äänettömyys sai hänet menettämään
malttinsa; hän tunsi voimainsa uupuvan kovassa ponnistuksessa, ja
äkkiä, niin minusta näytti, syöksähti hänen mieleensä häviön ja
kuoleman mahdollisuuden ennen tuntematon ajatus. Kuulin hänen
oihkaisevan, ja tuokion verran hän taisteli vimmatusti. Sitten hän
jälleen malttoi mielensä. Mutta nyt saatoin lukea kauhun hänen
silmistään ja tiesin että vastasuorituksen hetki oli käsissä. Pöytä
selkänsä takana ja minun miekkani kärki rintaansa uhkaamassa hän
vihdoinkin tunsi samaa mitä nuo kaksikymmentäkaksi olivat tunteneet!
Hän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä
suonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni
laimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa
tointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta
sittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta,
muuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki
mielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä
kauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä,
millaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni
laita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä
tuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja
epäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo
vielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi
huohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän
irtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen
epätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin
katselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.
Vihdoin tuli loppu -- äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että
jännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja
muuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti,
singahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi
hämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy
tervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä
tähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten
näytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni
tikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän
peräytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.
"Menkää!" sanoin jyrkästi. "Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää
ensi miestä, jonka voitatte."
Hän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän
katkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin
aikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.
"Hullu!" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. "Tahdotteko että hän
tekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on
meneteltävä!"
Ja ennenkuin tiesin kuka puhui tai mitä seuraisi, hyppäsi mies
vierestäni pöydän yli. Tarttuen italialaista niskasta ja vyötäisistä
hän heitti hänet sanan mukaan -- piittaamatta rahtuakaan hänen
tikaristaan -- keskelle ihmisjoukkoa. "Kas niin!" huusi tulokas sitten,
oikoillen käsivarsiaan ikäänkuin ponnistus olisi tuottanut hänelle
huojennusta. "Se hänestä! Ja hengähtäkää te vähän. Hengähtäkää, hyvä
ystävä", jatkoi hän kerskailevan jalomielisen näköisenä. "Kun olette
levännyt ja valmis, niin ottelemme te ja minä. Hitto soikoon, on
sentään jotakin kun saa nähdä miehen! Ja sieluni autuuden kautta, te
olette mies!"
"Mutta, arvoisa herra", sanoin minä tuijottaen häneen perin
ällistyneenä, "emmehän me ole riidassa.
"Riidassako?" huusi hän kovalla, kaikuvalla äänellään. "Taivas
varjelkoon! Minkäpäs tähden olisimme? Minä pidän miehistä, ja kun
tapaan sellaisen, niin sanon hänelle: 'Minä olen Crillon! Tapelkaa
kanssani!' Mutta minä näen, ettette ole vielä levännyt. Malttakaamme!
Eihän ole kiirettä. Berthon de Crillon on ylpeä saadessaan odottaa
siksi kun teille sopii. Siihen asti, arvoisat herrat", jatkoi hän,
kääntyen mahtavan näköisenä katselijain puoleen, jotka seurasivat tätä
odottamatonta asiain käännettä rajattoman hämmästyneinä, "tehkäämme
mitä voimme. Yhtykää sanaani ja huutakaa kaikki: 'Eläköön kuningas, ja
eläköön Tuntematon!'"
Ikäänkuin unesta herätettyinä -- niin suuri oli heidän ihmetyksensä --
huoneessaolijat seurasivat kehotusta ja tekivät sen sydämensä pohjasta.
Kun melu oli vaiennut, huusi joku vuorostaan: "Eläköön Crillon!" ja
siihen yhdyttiin niin innokkaasti että se sai kyyneleet nousemaan tuon
merkillisen miehen silmiin, jossa kerskurimaisuus oli niin omituisesti
yhtyneenä lujimpaan ja säikkymättömimpään urhoollisuuteen. Hän
kumarteli kumartelemistaan kääntyen kaikille tahoille pöytien välisellä
kapealla alalla, kasvojensa loistaessa mielihyvästä ja innostuksesta.
Minä katselin häntä silläaikaa neuvottomana. Minä käsitin että
selustapenkin takaa kuulemani ääni oli ollut hänen; mutta minulla ei
ollut ollenkaan halua taistella hänen kanssaan, eikä myöskään niin
paljon voimia jälellä sairauteni jälkeen, että olisin kyennyt
levollisin mielin käymään uuteen otteluun. Kun hän siis kääntyi jälleen
minun puoleeni ja kysyi: "No, herra, oletteko valmis?" niin en voinut
keksiä parempaa vastausta kuin äskeiseni: "Mutta, arvoisa herra, enhän
minä ole riidassa kanssanne."
"Mitä tyhjiä", vastasi hän ärtyisästi; "jos siinä on kaikki, niin
alkakaamme."
"Siinä ei olekaan kaikki", sanoin minä, pistäen päättäväisesti miekkani
huotraan. "Seikka ei ole ainoastaan se, ettei minulla ole riitaa herra
de Crillonin kanssa, vaan minulla oli kunnia viimeksi häntä tavatessani
vastaanottaa häneltä huomattava palvelus."
"Nytpä on siis aika tehdä vastapalvelus", vastasi hän reippaasti,
ikäänkuin tämä olisi tehnyt asian selväksi.
En voinut pidättyä nauramasta. "Kyllä niin, mutta minulla on vieläkin
yksi este", sanoin minä. "Olen juuri-ikään toipunut sairaudesta ja olen
heikko. Siitäkin huolimatta olisin haluton kieltäytymään ottelusta
joittenkin kanssa, mutta parempikin mies kuin minä saattaa väistyä
herra Crillonin tieltä saamatta siitä häpeää."
"No, jos otatte asian siltä kannalta, niin olkoon", vastasi hän
pettyneen näköisenä. "Ja tosiaan, onhan päivänvalokin jo miltei
hävinnyt. Se on kuitenkin lohdutus. Mutta ette kai kieltäytyne juomasta
kanssani viinimaljaa? Muistan kyllä äänenne, vaikka en voikaan sanoa
kuka olette tai minkä palveluksen olen teille tehnyt. Mutta voitte
kuitenkin luottaa minuun vastaisuudessakin. Minä pidän miehestä, joka
on urhoollinen samalla kuin vaatimatonkin, enkä tiedä parempaa ystävää
kuin kelpo miekkamiehen."
Olin juuri vastaamassa hänelle sopivin sanoin -- silläaikaa kun
huikenteleva väkijoukko, joka muutamia minuutteja aikaisemmin oli ollut
valmis silpomaan minut, katseli meitä matkan päästä kunnioittavan
suosiollisena -- kun sama naamioitu herrasmies, joka äsken oli ollut
hänen seurassaan, astui lähemmäksi ja tervehti minua hyvin arvokkaasti.
"Onnittelen teitä, herra", lausui hän ylhäisen miehen
alentuvaisuudella. "Te käyttelette miekkaa niinkuin ainoastaan harvat
ja miekkailette yhtä hyvin päällänne kuin käsillänne. Jos tarvitsette
ystävää tai tointa, niin teette minulle kunnian pitämällä mielessänne
että olette tunnettu Turennen kreiville."
Kumarsin syvään salatakseni tuon nimen mainitsemisen aiheuttaman
hämmästykseni. Vaikka olisin kuinka koettanut, ja vaikka minulla olisi
ollut käytettävissäni taitavimman näytelmäsepon kekseliäisyys, en olisi
voinut kuvitella mitään ihmeellisemmän omituista kuin tämä kohtaus enkä
mitään mielenkiintoisemman huvittavaa kuin se tosiasia, että minä
naamioituna puhelin samoin naamioidun Turennen kreivin kanssa, saaden
soimausten ja kostonuhkausten sijasta kuulla mitä kohteliaimman
suojeluksen tarjouksen. Tietämättä oikein oliko minun naurettava vai
vavistava, tai kumpaa minun tuli mieluummin ajatella, tämän kohtauksen
huvittavuuttako vai sitä vaaraa, josta niin täperästi olimme
pelastuneet, sain tahdonponnistuksella vastatuksi hänelle, pyytäen
häntä suosiollisesti suomaan anteeksi, jos vieläkin säilytin
tuntemattomuuteni. Vielä puhuessani syöksähti mieleeni uusi pelon aihe,
nimittäin se, että Crillon saattaisi tuntea minut äänestäni ja
varrestani ja huutaisi julki nimeni, saaden silmänräpäyksessä
räjähtämään sen ruutipanoksen, jonka päällä seisoimme.
Tämä lisäsi moninkertaiseksi malttamattoman haluni päästä poistumaan
paikalta. Mutta kreivillä oli vielä jotakin sanottavaa, enkä voinut
poistua osottamatta töykeää käytöstä.
"Olette varmaan matkalla pohjoiseen, kuten kaikki muutkin?" virkkoi hän
tähystäen minuun uteliaasti. "Saanko kysyä, aiotteko Meudoniin, jossa
Navarran kuningas on, vai St. Cloud'n hoviin?"
Levottomana liikehtien hänen terävän katseensa alla, mutisin aikovani
Meudoniin.
"Siinä tapauksessa, jos haluatte matkustaa suuremmassa seurassa",
lisäsi hän kumartaen huolettoman kohteliaasti, "olen teidän
käytettävissänne. Minäkin aion Meudoniin ja lähden täältä kolme tuntia
ennen puoltapäivää."
Onneksi katsoi hän suostumukseni hänen armolliseen kutsuunsa
luonnolliseksi asiaksi ja kääntyi pois ennenkuin olin kunnolleen
ehtinyt häntä kiittämään. Crillonista minun oli vaikeampi päästä eroon.
Hän näkyi kovasti mielistyneen minuun ja oli samalla, luulen, hieman
utelias tietämään kuka minä olin. Mutta suoriuduin siitäkin viimein, ja
kieltäytyen niistä auliista tarjouksista, joita joka taholta minulle
esitettiin, pujahdin talliin, etsin sieltä Cidin parren, ja laskeutuen
maata oljille sen viereen aloin kerrata ajatuksissani jo tapahtuneita
asioita ja suunnitella tulevaisuutta. Pimeyden peitossa uni pian
valtasi minut; viimeiset valveilla-oloni ajatukset kohdistuivat
onnellisen pelastumiseni aiheuttamaan kiitollisuuteen sekä vakavaan
aikomukseen ehtiä Meudoniin ennen Turennen kreiviä, jotta voisin
selvittää tilini hänen poissaollessaan. Tämä näytti minusta ainoalta
mahdollisuudelta suoriutua niistä vaaroista, joille olin antautunut
alttiiksi.