Ensi säikähdyksen hälvettyä kohdistuivat ajatukseni yksinomaan
sellaisen tekosyyn keksimiseen, jonka nojalla voisin erota
seuralaisistani saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan ja
herättämättä heissä levottomuutta. Tämä ajatus vastasi arvattavasti
sitä eläimissä ilmenevää vaistoa, joka saa ne vetäytymään
yksinäisyyteen tultuaan haavotetuksi tai sairaaksi; ja minussa saattoi
tuo ajatus muodostua erikoisen vaativaksi, kun kipuni esiintyi pikemmin
puuskittain kuin yhtämittaisena, suoden minulle rauhallisia väliaikoja,
jolloin kykenin ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, jopa
istumaan vakavasti satulassakin.
Eräänä tällaisena väliaikana koetin miettiä minne voisin mennä
tuottamatta vaaraa toisille, ja mieleeni johtui heti viimeksi
sivuuttamamme paikka, joka sattui olemaan juuri se joen äyräällä oleva
talo, missä olimme kuulleet Bruhlin tieltä poikkeamisesta. Miehessä,
joka siinä yksinään asui, oli ollut rutto, ja sen vuoksi hän ei sitä
pelännyt. Paikka itse oli yksinäinen, ja hiljalleen ratsastaen
voin saapua sinne puolessa tunnissa. Heti paikalla ja enempää
viivyttelemättä päätin suunnata kulkuni sinne. Palaisin takaisin ja
jättäytyen tuon miehen hyväntahtoisuuden huomaan kieltäisin häntä
ilmaisemasta minua muille, varsinkaan ystävilleni, jos he tulisivat
minua hakemaan.
Oivaltaen ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos mieli panna
aikomukseni täytäntöön ennenkuin tuskat palaisivat ja tyrehdyttäisivät
rohkeuteni, kiristin heti ohjakset ja änkytin jonkun tekosyyn rouva de
Bruhlille -- jos oikein muistan, sanoin pudottaneeni käsineeni.
Pelkäsin kovin hänen huomaavan jotain omituisuutta käytöksessäni, mutta
olipa esittämäni syy mikä hyvänsä, otti hän sen täydestä; luulen että
se aiheutui etupäässä murheesta, jonka vallassa hän oli. Hän antoi
minun mennä, ja ennenkuin kukaan muu ehti huomata tai kaivata minua,
olin jo kappaleen matkan päässä paluutiellä ja tienkäänteen suojassa
poissa heidän näköpiiristään.
Pakoni synnyttämä kiihotus kannusti minua jonkun aikaa, ja sitten uusi
kipujen puuska riisti minulta ajatuskyvyn joiksikin tuokioiksi. Mutta
kun se oli mennyt ohi ja minä, vaikkakin heikkona ja menehtyneenä,
kykenin jälleen selvästi ajattelemaan, valtasi mieleni mitä kurjin
masentuminen ja alakuloisuus, joka seurasi minua kaiken matkaa,
täyttäen metsäisen ympäristöni (mikä toisten silmissä varmaan oli
kylläkin kaunis) epätoivon pimeydellä. Kaikkialla näin vain kuolemaa ja
häviötä. Ei ollut kaikki siinä, että tartuntani ensimäisen havainnon
kauhu palasi jälleen kaikessa voimassaan miltei herpauttaen minut; eikä
siinäkään, että kaipaukset ja muistot, menneisyyden kuvat ja
tulevaisuuden suunnitelmat joukoittain tunkeutuivat mieleeni, niin että
olisin voinut itkeä ajatellessani kaiken päättyvän tähän. Vaan
heikkoudessani olin näkevinäni neidin kasvojen häämöttävän metsän
varjoisimmista tummennoista, houkutellen ja yllyttäen minua palaamaan
-- vaikkapa vain sanoakseni että rakastin häntä -- ja kiusaus oli niin
voimakas että se kävi melkein yli vastustuskykyni. Kaikki, mikä minussa
oli arvotonta, nousi taisteluun, itsekkyyteni vaati saada tietää,
minkätähden minun oli kuoltava ojaan, toisten ratsastaessa
päiväpaisteessa -- minkätähden minun oli mentävä hautaan, kun toiset
elivät ja iloitsivat!
Ja niin ankara oli kiusaukseni, että olisin varmaankin taipunut siihen,
jos matka olisi ollut pitempi tai ratsuni raskaskulkuisempi ja
hitaampi. Mutta keskellä kurjuuttani, jota ruumiilliset tuskat alkoivat
lisätä siinä määrin että tuskin kykenin näkemään ja minun täytyi
ratsastaa molemmin käsin satulasta pidellen, saavuin virran rannalla
olevalle talolle. Hevoseni seisahtui omasta tahdostaan. Ennen
tapaamamme mies tuli ulos. Minulla oli juuri sen verran voimia jälellä,
että kykenin sanomaan hänelle kuinka laitani oli ja mitä olin vailla;
sitten tuli uusi tuskankohtaus pyörrytyksen seuraamana, ja tajuttomaksi
mennen vaivuin maahan.
Minulla on vain hämärä käsitys siitä mitä senjälkeen tapahtui, kunnes
huomasin olevani huoneessa miehen käsivarteen tarrautuneena. Hän osotti
minulle eräässä huoneen nurkassa olevaa komerovuodetta, mikä ainakin
minun sairaissa silmissäni näytti hirveän pimeältä ja synkältä, ja
olisi pannut minut sinne makaamaan. Mutta jokin sisäinen vaisto sai
minut kammoamaan tuota vuodetta, ja huolimatta hänen pakotuksestaan
riistäydyin irti ja heittäydyin eräässä toisessa nurkassa näkemälleni
olkikasalle.
"Eikö vuode ole teille kyllin hyvä?" murisi hän.
Koetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.
"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi", jatkoi hän tunteettomasti.
"Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja
sitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten
taas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!"
Puuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän
jatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta
jonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.
Kun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä
siinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti
sama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin
katsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu
tuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja
hetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni
vastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän
tiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja
etäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.
Mutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota
miestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja
toivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen
silmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri
herahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut
tarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus
sairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen
luihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi
minuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko
siihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote.
Mahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat
minut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen
salaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen.
Jälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki
millä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä
uskossa että minä kuolisin.
Mihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein
samassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen
istuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan
jaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti
ikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti
auki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.
Hänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että
se silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta
samalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut
kasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin
kyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin
kutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin
selvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän
seisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä
seisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento,
huppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja
päiväpaisteen väliin. Se oli neiti!
Tämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut
ikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin,
että he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että
minussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja
pelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon
että kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin
paennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he
veisivät hänet pois -- jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt
minuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.
Vähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä
huulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon
olevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta
neitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja
olin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin
kovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen
kasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä
siihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli -- ah voi!
vieläkin koen sen joskus unissani -- niin neidin hiukset sivelivät
otsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet,
joita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat
kuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta
tuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä
kadotin tajuntani.
Minulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän
ja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun
puistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain,
alati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa,
niinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti
ensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin
sortunut kuolemaan -- niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja
asettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään,
ripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen
puolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja
yökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma
haihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.
Tästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen
heräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien,
riippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse.
Vetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan
tuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä
katsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen
elämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä
katseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka
pieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen
missä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä
kuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat
kumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.
Neiti de la Vire ja rouva de Bruhl ynnä Fanchette ja Simon Fleix
asuivat koko tämän ajan sellaisessa suojassa jollaisen saattoi
pystyttää minun makuupaikalleni; herra François ja ne kolme vankkaa
miestä, jotka Maignan oli jättänyt suojaksemme, oleskelivat omassa
majassaan äänen kuulumilla. Viikon ajan valvottuaan sairauteni kulkua
oli Maignanin itsensä ollut pakko palata isäntänsä luo, eikä mitään
ollut senjälkeen hänestä kuulunut. Kiitos ajoissa tapahtuneen metsään
muuttamisen, ei kukaan muu seurueesta sairastunut, ja niihin aikoihin
kun minä kykenin seisomaan jaloillani ja puhelemaan, oli taudin
raivoaminen niin paljon laimentunut, että pelko oli hävinnyt.
Olisi sanojen tuhlausta koettaa kuvata kuinka toipumisaikanani metsässä
viettämämme elämän rauha ja tyyneys vaikuttivat sydämeeni, joka, paitsi
äitini vuoteen vieressä, ei ollut paljonkaan tuntenut sellaista iloa.
Herätä aamuisin sulosäveliin ja tuoksuihin, syödä elpyvin ruokahaluin
ja tuntea voimien hiljalleen kasvavan, maata kaiken päivää varjossa tai
päiväpaisteessa miten vain itse halusi, kuunnellen naisten ääniä ja
helisevää naurua, ilman huolta tai tietoa maailmasta, niin että
olisimme hyvin voineet uskoa olevamme toisella taivaankappaleella --
kaikessa tässä olisi voinut olla kyllin onnea ilman sitäkin, mikä
lisäsi jokaiseen erityiseen seikkaan vielä suloisemman, syvemmän ja
pysyvämmän ilon. Mistä kohta tarkemmin.
En ollut kauankaan tehnyt havannoita, ennenkuin näin että herra
François ja rouva de Bruhl olivat tulleet keskinäiseen ymmärtämykseen,
ainakin sellaiseen, joka salli herra d'Agenin kaikin tavoin huolehtia
rouvan mukavuudesta ja viihtymyksestä, velvottamatta häntä enempää kuin
mikä oli soveliasta silloisissa olosuhteissa. Luonnollisesti neiti de
la Vire tuli täten jäämään usein minun seuraani -- seikka joka olisi
varmaankin kypsyttänyt intohimoksi lämpimät tunteeni häntä kohtaan,
jollei kiitollisuus ja läheisempi tutustuminen hänen ansioihinsa jo
sitä ennen olisi kohottanut kunnioitustani hehkuvimmaksi jumaloimiseksi
mitä nuorinkaan rakastaja koskaan on tuntenut rakastettuaan kohtaan.
Mutta mikäli minä voimistuin, yhtärintaa rakkauteni kanssa, ja neiti de
la Viren läsnäolo tuli yhä välttämättömämmäksi onnelleni -- niin että
jos hän oli poissa tunninkaan ajan, tulin jo synkälle tuulelle --
sikäli hän alkoi vetäytyä erilleen minusta ja poistuen yhä useammin
pitkille kävelyille metsään saattoi minut ennen pitkää niin surkeaan
mielentilaan, että se olisi voinut päättää sen työn, minkä kuume oli
jättänyt kesken.
Jos tämä olisi tapahtunut ihmisten ilmoilla, olisin hyvin
todennäköisesti kärsinyt äänettömänä. Mutta täällä metsän helmassa
nauttiessamme yhdessä Jumalan ilmasta ja luonnosta, tunnuimme olevan
lähempänä tasa-arvoisuutta. Hän oli tuskin paremmin puettu kuin
kenttäkauppiaan vaimo, ja muisto hänen rikkaudestaan ja asemastaan,
joskin se yöllä usein vaivasi minua, kadotti paljon kärkeään nähdessäni
edessäni hänen nuoruutensa ja sen miellyttävän ja kärsivällisen
lempeyden, jonka metsäelämä ja sairaanhoitajan velvollisuudet olivat
hänessä kasvattaneet.
Niinpä tapahtui, että eräänä päivänä, kun hän oli ollut poissa
tavallista kauemmin, minä tein rohkean päätöksen ja menin virralle
asti, joka juoksi alangon halki metsäruusupensaitten luona. Jäin
odottamaan häntä rannalle erääseen paikkaan, missä oli vedessä kolme
porraskiveä, otettuani ensin pois nuo porraskivet, jotta hänen täytyisi
pysähtyä ja avuttomaksi jouduttuaan tulisi iloiseksi minut nähdessään.
Pian hän tulikin käyden nuoren metsän läpi johtavaa lehtikujannetta,
silmät maahan luotuina ja olennossaan lempeätä miettiväisyyttä, jonka
näkeminen teki minulle hyvää. Käännyin selin virtaan ennenkuin hän näki
minut ja olin katselevinani toiselle suunnalle. Epäilemättä hän huomasi
minut pian, jo ennenkuin hän tuli aivan lähellekään, mutta ei ilmaissut
sitä ennenkuin tuli rannalle ja huomasi porraskivien hävinneen.
Silloin, joko hän sitten epäili minua tai ei, hän huusi minulle, eikä
ainoastaan kerran vaan useampia kertoja. Sillä minä en tahtonut kääntyä
heti, osittain halusta kiusata häntä kuten rakastavien tapa on,
osittain siksi että minusta oli suloista kuulla hänen lausuvan nimeäni.
Kun sitten käännyin ja näin hänen seisovan rannalla, toinen pikku jalka
veden kanssa leikitellen, huudahdin teeskennellyn toimekkaana ja
riensin kiireesti häntä kohti, piittaamatta hänen torumisistaan tai
närkästyneen kopeasta puheensävystään.
"Porraskivet ovat kaikki teidän puolellanne", sanoi hän käskevästi.
"Kuka on ne siirtänyt?"
Katselin ympärilleni vastaamatta, ollen vihdoin löytävinäni kivet, ja
hän katseli minua sillä aikaa koputellen jalkaansa maahan. Välittämättä
hänen malttamattomuudestaan pidin huolen siitä, että toin häntä lähinnä
olevan kiven viimeksi, jottei hän vain pääsisi tulemaan yli ilman minun
apuani. Mutta sittenkin hän astui yli niin kevyesti ja nopeasti että
hänen kätensä tuntui viipyvän kädessäni tuskin silmänräpäyksen. Hänen
yli päästyään pidätin hänen kättään kuitenkin vielä omassani, eikä hän
estellyt, vaikkakin hänen poskensa, joilla ennestään jo oli heleä väri,
kävivät tulipunaisiksi ja hänen katseensa painui alas. Niin seisoi hän
vieressäni, hento kätensä minun kädessäni, alaspainunein päin.
"Neiti", lausuin vakavasti, kutsuen kaiken päättäväisyyteni avukseni,
"voitteko arvata mitä tämä virta porraskivineen minulle muistuttaa?"
Hän pudisti päätään, mutta ei vastannut.
"Se muistuttaa sitä virtaa, joka on vierinyt meidän välillämme aina
siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin teidät St. Jeanissa", sanoin
matalalla äänellä. "Se on virrannut välillämme ja virtaa vieläkin,
erottaen meidät."
"Mikä virta?" kuiskasi hän silmät alasluotuina ja leikkien jalallaan
sammalessa. "Te puhutte arvotuksilla."
"Te ymmärrätte tämän arvotuksen liiankin hyvin, neiti", vastasin minä.
"Ettekö te ole nuori ja iloinen ja kaunis, kun minä sitävastoin olen
vanha, tai melkein vanha, ja juro ja totinen? Te olette rikas ja hovin
suosima, minä taas onnen armoilla oleva soturi, jolla ei ole ollut
liiaksi menestystä. Mitä ajattelitte minusta kun ensi kerran näitte
minut St. Jeanissa? Ja mitä silloin kun tulin Rosny'hin? Tämä", jatkoin
minä kiihkeästi, "on se virta, joka on välillämme meitä erottamassa, ja
minä tiedän vain yhden porraskiven, joka voi sen sillottaa."
Hän katsoi syrjään, hypistellen poimimaansa metsäruusun kukkaa. Eikä
hänen poskiensa puna jäänyt jälkeen kukan punasta.
"Se porraskivi", lausuin minä odotettuani turhaan jotain merkkiä tai
sanaa hänen puoleltaan, "on rakkaus. Monta viikkoa sitten, neiti, kun
ei minulla ollut paljonkaan syytä pitää teistä, rakastin teitä;
rakastin teitä vasten tahtoanikin, ajattelematta tai toivomatta
vastarakkautta. Olisin ollut mieletön, jos olisin puhunut teille
silloin. Enemmänkin kuin mieletön. Mutta nyt, nyt, kun olen teille
velkaa elämäni, nyt, kun kuumeen kourissa olen juonut teidän kädestänne
ja herätessäni varhain tai myöhään olen tavannut teidät vuoteeni
vierestä -- nyt, kun nähdessäni teidän liikkuvan keskellä kauhuja ja
koettelemuksia olen oppinut kunnioittamaan teitä naisena, joka on yhtä
lempeä ja jalo kuin oma äitini -- nyt, kun rakastan teitä niin, että
luonanne oleminen on ilo ja luotanne pois joutuminen on murhe, onko
liian uskaliasta minun puoleltani ajatella, että virta voisi saada
sillan?"
Minä pysähdyin hengästyneenä, ja näin että hän vapisi. Mutta pian hän
puhkesi puhumaan. "Te puhutte yhdestä porraskivestä?" sanoi hän hiljaa.
"Niin", vastasin minä käheästi, koettaen turhaan katsoa häntä
kasvoihin, jotka hän piti minusta poispäin käännettyinä.
"Niitä pitäisi olla kaksi", sanoi hän miltei kuiskaten. "Teidän
rakkautenne ja -- ja minun rakkauteni. Te olette puhunut paljon
toisesta, mutta ette mitään toisesta. Siinä olette väärässä, sillä minä
olen vieläkin ylpeä. Enkä minä suostu tulemaan tuon virran yli, josta
puhutte, pelkästään teidän rakkautenne vuoksi!"
"Ah!" huudahdin minä viiltävässä tuskassa.
"Mutta", jatkoi hän luoden silmänsä äkkiä minuun katseella, joka kertoi
minulle kaikki, "koska rakastan teitä, tahdon astua tuon virran yli --
astua sen yli ainaiseksi ja elää sen toisella puolen koko elämäni --
jos minun on suotu elää se teidän kanssanne."
Lankesin polvilleni ja suutelin hänen kättänsä kerran toisensa jälkeen
ilon ja kiitollisuuden hurmauksessa. Mutta hetken perästä hän veti
kätensä pois. "Jos tahdotte", lausui hän, "saatte suudella minua
suulle. Jollette tahdo, niin ei kukaan tule sitä milloinkaan tekemään."
Sen jälkeen, niinkuin voi arvatakin, kävelimme joka päivä metsässä,
retkeillen yhä kauemmaksi sen mukaan kuin voimani palasivat ja lähempi
ympäristö tuli kovin tutuksi. Jokainen päivämme aamunkoitosta alkaen,
jolloin toin lemmitylleni kukkakimpun, aina myöhäiseen iltaan, jolloin
Fanchette riisti hänet luotani, oli yhtä pitkää ilon ja onnen karkeloa,
kukkuroillaan kaikkea kaunista -- rakkautta ja päivänpaistetta ja
kimmeltäviä virtoja ja vihantia rantamia, joilla istuimme yhdessä
tuoksuvien lehmusten alla, kertoillen toisillemme kaikkea mitä
milloinkin olimme ajatelleet ja erittäinkin kaikkea mitä milloinkin
olimme ajatelleet toinen toisestamme. Joskus, iltojen himmentyessä,
puhuimme äidistäni; ja kerran -- mutta se tapahtui päivänpaisteessa,
kun mehiläiset surisivat ja veri oli alkanut voimakkaana virtailta
suonissani -- puhuin suuresta ja kaukaisesta sukulaisestani, Rohanin
herttuasta. Mutta neiti de la Vire ei tahtonut kuulla hänestä, vaan
kuiski korvaani yhä uudestaan: "Olen tullut yli, rakkaani, olen tullut
yli."
Toden totta tuon tiimalasin hiekka oli kultaa. Mutta aikanaan sekin
juoksi loppuun. Ensiksikin herra François läksi luotamme palaten
maailmaan, nuoruutensa levottomuuden kannustamana ja vakuutettuna siitä
että rouva de Bruhl ei toistaiseksi myöntyisi tulemaan sen pitemmälle.
Sitten saapui tieto suurista tapahtumista, jotka eivät voineet olla
meihin koskematta. Ranskan ja Navarran kuninkaat olivat kohdanneet
toisensa Toursissa ja syleiltyään toisiaan suunnattomaan kansanjoukon
nähden tuottaneet liigalaisille verisen häviön St. Symphorienin
etukaupungissa. Pian tämän jälkeen seurasivat viestit heidän
marssistaan pohjoiseen viidenkymmenentuhannen miehen suuruisen,
molempiin uskontokuntiin kuuluvan armeijan kanssa, tarkotuksella
rangaista Pariisia, kuten huhut väittivät.
Minä aloin -- häpeä sanoa -- yhä enemmän ajatella näitä asioita, kunnes
neiti oireet oivallettuaan eräänä päivänä sanoi että meidän oli
lähdettävä. "Vaikka emme koskaan enää", lisäsi hän huokaisten, "tule
olemaan näin onnellisia."
"Miksi sitten menisimme?" kysyin minä järjettömästi.
"Siksi että te olette mies", vastasi hän viisaasti hymyillen, "kuten
tahdon teidän olevankin, ja tarvitsette muutakin kuin rakkautta.
Huomenna me lähdemme."
"Minne?" virkahdin minä hämmästyksissäni.
"Leiriin Pariisin edustalle", vastasi hän, "Palaamme takaisin
päivänvaloon -- emmehän ole tehneet mitään mitä tarvitsisi hävetä -- ja
antaudumme Navarran kuninkaan oikeudentunnon turviin. Te jätätte minut
Catherine-rouvan seuraan, joka varmaan ei kieltäydy minua suojelemasta,
ja niin ei teidän, rakkaani, tarvitse huolehtia muusta kuin itsestänne.
Mitä", jatkoi hän, laskien pienen kätensä minun käteeni ja katsoen
minua silmiin, "ettehän vain pelkää?"
"Pelkään enemmän kuin koskaan on ollut tapani peljätä", sanoin
vavisten.
"Sitä minä tahdonkin", kuiskasi hän kätkien kasvonsa olkaani vasten.
"Mutta kuitenkin meidän on lähdettävä."
Ja me lähdimme. Tällainen paluu Turennen kreivin eteen, joka
epäilemättä oli Navarran kuninkaan seurueessa, oli niin uskallettu,
että se melkein salpasi hengitykseni. Oivalsin kuitenkin, että sillä
oli yksi etu, jota mikään muu menettelytapa ei voinut tarjota,
nimittäin se, että se saattoi meidät oikeaan maailman silmissä ja teki
minulle mahdolliseksi esiintyä suorasti ilkeämielisiä kohtaan. Jonkun
verran aprikoituani annoin suostumukseni, pannen ehdoksi vain sen, että
ratsastaisimme naamioituina aina siksi kunnes saapuisimme perille ja
koettaisimme mikäli mahdollista välttää yhteensattumuksia matkalla.