Oven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä
olisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt
häneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle
määrännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä
herättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö,
joka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin
hänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka
oli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta.
"Älkää antako hänen viipyä täällä", jatkoin painokkaasti. "Viekää hänet
siihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse
pelätä vastarintaa."
"Entä Bruhl?" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.
"Hän ei tule kysymykseen", vastasin minä matalalla äänellä. "Häneen
nähden on tehtävämme päättynyt. Hänessä on rutto."
Hän huudahti kiivaasti. "Entä rouva de Bruhl?" mutisi hän.
"Hän on miehensä luona", sanoin minä.
Hän huudahti äkkiä tämän kuullessaan ja vetäisi kiivaasti henkeänsä,
kuten olen nähnyt ihmisten tekevän kovassa tuskassa. Ja jollen olisi
peräytynyt, olisi hän tarttunut hihaani. "Miehensäkö luona?" änkytti
hän. "Kuinka niin?"
"No missä hänen sitten pitäisi olla?" vastasin minä, unhottaen että
nähdessäni heidät molemmat yhdessä olin itsekin hämmästynyt samalla
kuin olin tullut liikutetuksi. "Tai kenen muun pitäisi olla Bruhlin
luona? Onhan hän hänen miehensä."
Herra d'Agen tuijotti minuun hetken aikaa ja kääntyi sitten hitaasti,
alkaen nousta yläkertaan. Katsoessani hänen jälkeensä alkoi hänen
käytöksensä vähitellen selvetä minulle. Voisiko olla niin, ettei häntä
vetänytkään puoleensa neiti de la Vire, vaan rouva de Bruhl?
Kun tämä ajatus oli välähtänyt mieleeni, ymmärsin kaikki. Tuokiossa
älysin, mihin johtopäätökseen hän oli tullut kuultuaan rouva de Bruhlin
olleen minun huoneessani. Minun huoneessani yöllä! Siitä hetkestä oli
muutos alkuisin; huolettomasta, iloisesta keikarista hän oli yhtäkkiä
tullut äreäksi ja jöröksi murjottajaksi, joka oli yhtä vaikea ohjata
kuin kesyttämätön varsa. Ihka selvästi näin nyt tuon muutoksen
merkityksen, ymmärtäen minkätakia hän oli karttanut minua ja
minkätähden kaikki kanssakäyminen välillämme oli ollut niin vaikeata ja
väkinäistä.
Minua nauratti ajatellessani kuinka hän oli pettänyt itseään ja kuinka
vähällä minäkin olin ollut pettää itseni. Enkä tiedä mitä muuta vielä
olisin ajatellut, sillä mietteeni katkaisi tähän alhaalta kuuluva kova
huuto, joka alkoi parilla lyhyellä hämmästyksen ja varotuksen
huudahduksella ja kiihtyi nopeasti suuttumuksen ja säikähdyksen
karjunnaksi.
Ollen erottavinani Maignanin äänen juoksin alas portaita, etsien
tähystysaukkoa, josta voisin nähdä mitä oli tekeillä; mutta kun en
löytänyt sellaista ja levottomuuteni tuli yhä suuremmaksi, laskeuduin
pihalle, jonka yllätyksekseni tapasin yhtä tyhjänä ja äänettömänä kuin
vanha taistelukenttä. Ei vihollisen enempää kuin meidänkään puolelta
ollut ainoatakaan miestä näkyvissä. Säikähtyen yhä enemmän juoksin
pihan poikki ja kiisin läpi ulommaisen tornin, tavaten senkin ja samoin
portin kokonaan vartioimattomana. Ja vasta kun olin, päässyt ulos
portista ja seisoin rinteen partaalla, jota ylös olimme niin suurella
vaivalla kiivenneet, sain tietää mikä oli hätänä.
Kaukana alhaalla kiisi jono miehiä hyppien ja juosten täyttä karkua
kukkulan rinnettä alas hevosia kohti. Toiset huutelivat, toiset
juoksivat äänettöminä kyynärpäät kylkiä vasten ja huotrat pohkeita
pieksäen. Hevoset seisoivat liekaan sidottuina piirissä lähellä
metsänlaitaa ja olivat jonkun huolimattomuuden takia jääneet ilman
vartiaa. Juoksijoista etumaisen tunsin Fresnoyksi, mutta useat hänen
miehistään olivat melkein hänen kintereillään, ja sitten jonkun matkan
päässä tuli Maignan säiläänsä heiluttaen ja karjuen joka harppauksella
raivokkaita uhkauksia. Älysin heti että Fresnoy ja hänen kumppaninsa
olivat käyttäneet poissaoloani hyväkseen ja livahtaneet Maignanin
käsistä, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin jäädä katsomaan ottelun
tulosta.
Se ei kauan viipynytkään. Maignanin uhkaukset, jotka minusta tuntuivat
pelkältä hengityksen väsyttämiseltä, eivät olleet tekemättä
vaikutustaan pakenijoihin. Ei mikään vaikuta niin tuhoisasti
luonteeseen kuin pako. Soturit, jotka ovat kestäneet hyökkäyksen
toisensa jälkeen niin kauan kuin voitto oli mahdollinen, pakenevat kuin
lampaat ja sallivat teurastaa itsensä kuin lampaat, kun kerran ovat
kääntäneet selkänsä. Monet Fresnoyn miehistä olivat rohkeita poikia,
mutta lähdettyään kerran käpälämäkeen ei heillä ollut rohkeutta ruveta
tappelemaan. Heidän pelkonsa sai aikaan sen, että Maignan tuntui olevan
lähellä, kun hevoset taas näyttivät olevan kaukana; ja yksi toisensa
jälkeen he kääntyivät syrjään ja pyyhälsivät kuin jänikset metsää
kohti. Ainoastaan Fresnoy, joka oli pitänyt huolta siitä että oli
kaikkein etumaisena, jatkoi samaan suuntaan ja saavuttuaan hevosten luo
sivalsi lähimmältä liekaköyden poikki ja hyppäsi sukkelasti sen
selkään. Päästyään siinä vakavaan asemaan hän koetti säikäyttää toisia
repimään itsensä irti: mutta kun se ei ensi yrityksellä onnistunut ja
hän näki Maignanin tulevan yhä lähemmäksi kostoa puuskuen, kannusti hän
hevostaan, vaaleata raudikkoa, ja kiisi nauraen pois pitkin
metsänlaitaa.
Täysin tyytyväisenä tulokseen -- sillä huolettomuutemme olisi voinut
käydä meille hyvinkin kalliiksi -- aioin kääntyä pois, kun näin että
Maignan oli noussut hevosen selkään ja valmistui takaa-ajoon. Niin jäin
odottamaan loppua, ja korkealta näköpaikaltani oli minulla mainio
tilaisuus seurata alkanutta kilpa-ajoa. Molemmat miehet olivat
raskaita, ja aluksi ei Maignan saavuttanut ollenkaan. Mutta
kun he olivat päässeet pari sataa kyynärää, joutui Fresnoy
huomaamattomuudessaan kovaksi onnekseen hankalalle maaperälle, ja kun
hänen takaa-ajajansa, jolla oli aikaa kiertää se kohta, pääsi senkautta
puolensadan askeleen päähän hänestä, alkoi ajo käydä niin jännittäväksi
kuin suinkin saatoin toivoa. Hitaasti mutta varmasti Maignan, joka oli
valinnut Cidin, lyhensi heidän välimatkansa pariinkymmeneen askeleeseen
-- viiteentoista -- kymmeneen. Silloin Fresnoy levottomaksi tullen
alkoi katsahdella taakseen ja ratsastaa tosissaan. Hänellä ei ollut
piiskaa, ja minä näin hänen kohottavan huotrassa olevan miekkansa ja
sivaltavan hevostaan pitkin kylkeä. Se syöksähti eteenpäin ja näytti
muutamia laukkoja siltä kuin pääsisi se voitolle. Hän uudisti lyöntinsä
jälleen -- mutta tällä kertaa erilaisella tuloksella. Hänen kätensä
vielä ollessa ilmassa hänen hevosensa kompastui, kuten minusta näytti,
teki epätoivoisen yrityksen päästä tasapainoonsa, suistui maahan
päistikkaa ja kieri useita kertoja ympäri.
Jokin seikka tuossa kaateessa, joka johti mieleeni Chizén matkalla
minulle sattuneen onnettomuuden, saattoi minut tarkastamaan lähemmin
hevosta, kun se vapisevana nousi jaloilleen ja seisoi pää riipuksissa.
Eikä turhaankaan, sillä tarkasti silmäillessäni saatoin niinkin pitkän
matkan päähän tuntea sen Matteuksen raudikoksi -- temppuniekaksi.
Varjostaen silmiäni ja tähystäen tapahtumapaikalle entistä suuremmalla
mielenkiinnolla näin Maignanin, joka oli laskeutunut alas ratsailta,
kumartuvan jonkin maassa makaavan esineen yli ja taas hetken perästä
nousevan pystyyn.
Mutta Fresnoy ei noussut. Ja arvaten mitä oli tapahtunut, tunsin kammoa
muistaessani kuinka hän oli käyttänyt juuri samaa hevosta minua
huumatakseen, kuinka sydämettömästi hän oli heittänyt oman onnensa
nojaan Matteuksen, sen omistajan, ja kuinka ihmeellisten tapahtumain
avulla -- joita ihmiset kutsuvat sattumiksi -- sallimus oli tuonut sen
tälle paikalle ja johtanut hänet valitsemaan juuri sen parinkymmenen
muun saatavissa olevan joukosta!
En ollut erehtynyt. Mies oli taittanut niskansa. Hän oli ihan kuollut.
Maignan antoi siitä tiedon lähinnäolevalle, tämä taas toiselle, ja niin
se saapui minulle saakka kukkulalle. Se ei ollut herättämättä
mielessäni monenlaisia muistoja, sekä vakavia että virkistäviä.
Muistelin St. Jean d'Angelyta, Chizétä, Arcyn kujan varrella olevaa
taloa; mutta kesken näitä mietteitäni kuulin ääniä ja kääntyessäni
ympäri näin takanani neiti de la Viren herra d'Agenin seuraamana.
Neidin käsi oli yhä siteessä, ja hänen pukunsa, jota hän ei ollut
muuttanut sitten Blois'sta lähdettyään, oli repeillyt ja mudan tahrima.
Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hän käveli onnahtaen. Väsymys
ja huolet olivat riistäneet värin hänen poskiltaan. Sanalla sanoen, hän
näytti niin riutuneelta ja surkealta että tuokion verran jo pelkäsin
hänen saaneen ruton.
Mutta niin pian kuin hän huomasi minut, tulvahti heleä väriaalto hänen
poskilleen, vieläpä otsalleen ja kaulaankin. Hiusten rajasta kaulukseen
asti hän oli hehkuvan punainen. Parin silmänräpäyksen verran hän seisoi
tuijottaen minuun, ja sitten, minun tervehtiessäni häntä, hän riennähti
eteenpäin. Ja jollen olisi perääntynyt, olisi hän tarttunut käsiini.
Sydämeni tuli tulvilleen iloa nähdessäni tämän, ja siinä varmuudessa,
jonka hänen punastumisensa minulle antoi, oli minulla kova halu
antautua nauttimaan onnestani. Kaiken mustasukkaisuuden herra d'Agenia
kohtaan olin unohtanut. Pidin kuitenkin parhaana olla saattamatta häntä
levottomaksi kertomalla mitä tiesin Bruhlista. "Neiti", lausuin minä
vakavasti, kumartaen mutta samalla etääntyen hänestä, "minä kiitän
Jumalaa pelastumisestanne. Yksi vihollisistanne makaa avuttomana tässä
ja toinen on kuolleena tuolla."
"En ajattele nyt vihollisiani", vastasi hän nopeasti, "vaan Jumalaa,
josta te oikein kyllä minulle muistutatte, ja sitten ystäviäni."
"Kuitenkin", vastasin yhtä nopeasti, "pyydän, ettette pysähtyisi nyt
heitä kiittämään, vaan menisitte alas metsään herra d'Agenin kanssa,
joka on tekevä kaiken mikä on mahdollista, saattaakseen olonne
miellyttäväksi."
"Entä te, herra?" sanoi hän, suloisesti hämillään.
"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi", vastasin minä.
"Minkätähden?" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.
En tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. "Jonkun
täytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse", lausuin ajattelemattomasti.
"Rouva de Bruhlin!" huudahti hän. "Tarvitseeko hän apua? Minä jään."
"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
En tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan
täynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti
minua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä
siirryin jälleen kauemmaksi. "Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän",
sopersin minä.
Hän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois
ivallisesti kumartaen. "Olkoon sitten niin, koska niin haluatte",
lausui hän ylpeästi. "Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin
tahdotteko saattaa minut alas?"
Jäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan
rinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai
sitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki
olisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin
huomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin
välimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää.
Muutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin.
Läntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus
siitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka
jo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja
välinpitämättömyyden kylmyyteen.
Nämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi
kukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi,
mutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin
karanneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi
lakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä
lukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin
miestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän
tarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille -- joka
silminnähtävästi kalpeni uutisestani -- että herra de Bruhl sairasti
ruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä
laittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa
talosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin
suotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.
Hän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän
huolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.
"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse", vastasin minä. "Olen jo
käynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja
suurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän,
että jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti
tulemme tarvitsemaan."
Hän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa
hänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. "Mutta, tulimmainen",
virkkoi hän, "te saatte ruton ja kuolette."
"Jos se on Jumalan tahto", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä
tavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti
mieleeni pakostakin masentavasti. "Mutta jollei, niin säästyn. Olipa
kuinka hyvänsä", jatkoin sitten, "niin olen teille velkaa
palvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia.
Käskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin
kirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua
loppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?"
jatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama
esitykseni vaikutti häneen valtavasti. "Minkätähden ei? Sehän on totta,
ja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin
käskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle
yhtä uskollinen kuin olette ollut minulle."
Hän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan
miehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja
esitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni,
jättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen
yksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat
metsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja
illan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten
muistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon
yksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja
nukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani
vasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin
reippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.
Kävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien
viiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve
voi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota,
joka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin
kunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava
tapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä
nytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama
odottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi
poistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin
jaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi
sen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne
yrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli,
samoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan,
ettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta
yksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin
vaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin
läheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.
Herra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä
hautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta
ja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de
Bruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut
maailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin
metsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat
harmaat rauniot, missä -- kuten minusta tuntui -- olimme eläneet
kokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää,
ja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut
mitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme
seurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä
ja lähdimme paluumatkalle.
Olimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme
kuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista
varovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja
ryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat
olevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi
päätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa
omituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle
selittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin,
tyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin
suunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo
suoritettuja tekojani.
Päivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien
metsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan
syntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli
hävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään
kirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat
miehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat
hevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän
leikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän
jälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin
murheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.
Ratsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne,
jota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut
kannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen
yhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa
viime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa,
kun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken
huomioni.
Mutta joitakin minuutteja myöhemmin, sattumalta kääntyessäni satulassa,
tunsin äkkiä omituista pyörrytystä, niin voimakasta että minun oli
pakko tarttua kaksin käsin satulaan ja pitää siitä kiinni, puitten ja
kukkuloitten näyttäessä tanssivan ympärilläni. Sitä seurasi pistävä
kipu kyljessä, melkein ennen kuin olin ehtinyt saada takaisin
ajatuskykyni, ja tämä kasvoi niin nopeasti ja oli heti alussa niin
selvä, että kamalien aavistusten noustessa mieleeni työnsin käteni
vaatteitteni alle ja tunsin kyljessäni tuon paiseen, joka on varmin ja
vaarallisin ruton oire.
En tahdo koettaa kuvata tässä tuon hetken kauhua -- hetken, jolloin
näin kaiken sen, minkä omistaminen äsken oli täyttänyt mieleni ilolla,
pakenevan toivottomasti luotani, jättäen minut synkkään pimeyteen.
Riittäköön kun sanon, että maailma kadotti yhdessä tuokiossa
iloisuutensa ja päivänpaiste lämpönsä. Ympärilläni säteilevä vehreys ja
kauneus, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt mieleni
ihastuksella, tuntui yhtäkkiä olevan vain minuun kohdistuvaa kamalaa ja
julmaa pilaa, ja minä itse kenenkään huomaamatta ja välittämättä
häviämään tuomittu hiukkanen. Niin, hiukkanen, tomun haiven; tuon
tunteen katkeruus on elävänä muistossani. Mutta ei kestänyt kauankaan,
ennenkuin karkaisin mieleni -- olinhan soturi -- ja säilyttäen malttini
päätin mitä minun oli tehtävä.