Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja
että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin
kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen
pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme
alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina
ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa
harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin
heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut
suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida
selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä
hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia
todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä
vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa
olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea
kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta
määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat
naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä
tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.
Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin
painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt
lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen
talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun
olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni.
Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen
parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin
sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli
maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen
takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin
epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni
sinne saakka ennen aamunkoittoa.
Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä
hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia.
Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta
tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi
vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen
kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen
hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun,
milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa
masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.
"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja
jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai
vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden
penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne
vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte
itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette
pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta
naista, niin..."
"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää
päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin
toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää,
ennenkuin teille käy pahemmin!"
"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa
syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata
lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia,
juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!"
huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"
"Vaiti!" karjaisi Maignan hurjasti. "Muuten saatte varoa itseänne!
Yhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne
tuonne virtaan -- tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko",
jatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti,
"tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole
leikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!"
Kuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että
tunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana
nähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta
kuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen
ruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme
herra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli
ripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä
välissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka
peitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä
seisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.
Minä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan
sipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea
että hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta
minua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin
heitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja
pahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli
loukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin
äänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin
minä tunteitteni purkautua ilmi.
"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?" virkoin minä.
"Teillä on valta määrätä", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä
totuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset.
Minun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä
kalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea
häntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut.
Minun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha,
ja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin
puolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen
kaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää
mustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin
ikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli -- erotus, jossa
ylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se
vaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.
"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?" tiukkasin minä.
"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin", vastasi hän harmin sävy
äänessään.
"Minä kysyin vain mielipidettänne", virkoin minä jäykästi.
"Mitä varten?" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. "Me
katsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain
tehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen,
naisten, jotka -- uskaltaisinko sanoa? -- onnettomuudekseen ovat
uskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on
syvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet", kertasi hän voimattomasti.
"Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain
puhuvat -- ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!"
"Ketä?" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni
toistamisesta.
Hän naurahti katkerasti. "Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?"
vastasi hän töykeästi, "Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä
kanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta
minä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä
teidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin
näyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta -- nimittäin maksamaan
siitä täyden hinnan."
"Maksamaan täyden hinnan!" mutisin minä käsittämättä mitään -- paitsi
sitä etten mitään käsittänyt.
"Niin, täyden hinnan!" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin
hurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan
hänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti
poispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani
kadoten pimeyteen.
Jäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni
hänen sanojaan "täydestä hinnasta", mutta aina vain jäivät sekä ne että
hänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut
päästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja
tietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa
sen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla
ennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani
olin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä,
niin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen
enempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti
oikealta.
Päästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan
pysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta,
jättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli
ollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat
pelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas
talosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion,
jonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut
tallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä
olevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän
järjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli
kaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää
meidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian
väsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi
aamuun saakka.
Ensimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni
ennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä
tapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni
että kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli,
olivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä
toimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea
kasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään,
ja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa
hitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani
talonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä
ratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä
ruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme
edetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.
Olimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot
ja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään
suuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään
eteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen
reunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä,
mutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi.
Kenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä
harmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla
olevasta luonnonkalliosta.
"Katsokaa!" huudahti oppaamme. "Tuolla on linna!"
Käskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät
viholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen
tunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt
yölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua,
tuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen
viholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä
jotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla
toisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka
läpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan
enemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat
nähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka
niin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä
katselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen
kokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee,
niin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän
hetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli
katsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen
päättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi
tukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä
todistuksena.
"Hitto soikoon", mutisi Maignan. "Jos minulla olisi kymmenen miestä,
niin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!"
"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä
tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin
miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä
pähkinää hieman lähempää."
Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät
joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin
varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein
metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun
erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon,
joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä
ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja
syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä
ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi
puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet
huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon
eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta
joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat
Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita
senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.
Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse
ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti
kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein,
etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa
jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen
ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia
heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan
heistä.
"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen
hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti
tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on
kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"
Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja
vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa,
että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät
ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet
ulos taittaen hänen säärensä.
"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.
"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.
Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet
kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen
kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa
eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen
vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä
voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa
tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen
lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.
"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa
muurien alapuolella."
"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.
"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo", sanoin minä.
"Montako tietä sinne on?"
"Ainoastaan yksi."
"Tännimmäisen tornin kauttako?"
"Niin", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut
niin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut
odottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi
tässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä
linnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että
heikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta
tornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea,
suorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi
kaksikerroksinen asuttava torni.
"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?" kysyin minä.
"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä
aamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani", vastasi hän
katkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen
nyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja
särähtelevällä äänellään.
Silläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän
mielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi
meidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin
huolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei
ollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä
muuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme
kyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi
päästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme
naisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa
oli keksittävä.
Aurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan
askeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse
saatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella
rinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin,
joka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei
ketään ollut näkyvissä -- he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä
-- eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin
neuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja
samassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää
sotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin
sangen usein.
Ei ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä
eteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku
hevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa
hälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja
Maignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se
heidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle
erikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä,
joka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa
väiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut
kyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle
aikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan
kutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme
saaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat
valmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan
hiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon
pukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja
näytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä,
veti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.
Kun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi,
ottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille
jotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia
neidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä.
Saatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen
pitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten
päällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa
valepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja
minä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla
taakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää
jälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti
heti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen
hiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön
liikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa -- joka olisi voinut olla
vaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta
vasten -- sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka
näitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan
moninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä
olen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka
tulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun
äärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt
kasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet
kiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä
katselemassa, emmekä liioin uskaltaneet -- puoli matkaa kuljettuamme --
laskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi
paljastaneet kasvonpiirteitämme.
Kun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi
itsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua
pääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein
takanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti
määrätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja
istui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan
mekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne
olin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä
puitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät
ilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen
joitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi
virtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme.
Väsymys -- sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia
päämme päällä -- auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta
miltei täysin luonnonmukaisesti.
Sama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen
mielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin
olisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa
ennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki
tervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti
pysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein
pääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua,
tömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen
mielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä
tapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.
Ei mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys
kajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen
hiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen
kahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta
herätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä.
Portin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta,
sillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan.
Mutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa
tuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki
käski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.
Minä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja
Fanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja
seisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja
epäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta
soraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin
pihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta
kohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen,
ikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen
pikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät
sisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen
poikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti
omansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen
siinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän
lensi suin päin rinnettä alas.
Takaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle
että teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin
jälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin
parahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä
oli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin
miekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput
-- jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena
esteenä -- ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.
Tämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi
onneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu
tuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen,
hyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut --
sillä minä tartuin häntä ranteeseen -- mutta hänen onnistui kaataa
minut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena
rientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei
Fanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa
vahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui
risukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra
d'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan
ensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä
ryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella
urhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies,
jonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän
itsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä
joutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa
ylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja
hälisten.
Tuokiossa syöksyivät he sikin sokin meidän joukkoomme, ja niin pian
kuin sain miekkani käsiini, hyökkäsin huutaen heidän edellään pihalle,
toivoen ehtivämme toiseen torniin yhdessä vihollisen kanssa. Mutta nämä
olivatkin pitäneet varansa ajoissa ja joka-ainoa. Piha oli tyhjä
Ehdimme juuri nähdä, kuinka viimeinen heistä kiisi ylös ulkopuolella
olevia portaita, jotka veivät ensi kerrokseen, ja hävisi, sulkien
jykevän oven jälkeensä. Hyökkäsin portaitten juurelle ja olisin
kiivennyt ylöskin, siinä toivottomassa toivossa että tapaisin oven
telkeämättömänä, mutta eräästä tähystysaukosta ammuttu laukaus, joka
vingahti korvani ohi, ja toinen, joka kaatoi yhden miehistäni, saivat
minut pysähtymään. Oivaltaen että kaikki edut olivat Bruhlin puolella,
hän kun saattoi ampua maahan meidät kaikki kätköstään, huusin
miehilleni peräytymiskäskyn. Tulokseksi tästä kahakasta jäi se, että me
olimme porttitornin herroina, kun vihollistemme hallussa taas oli
sisempi ja vahvempi torni, niiden välisen kapean pihan ollessa
puolueettomana alueena, jolle kummankin puolueen oli yhtä vaarallista
edetä.
Kaksi heidän miehistään oli paennut ulkopuolelle, kadoten jäljettömiin,
ja kaksi makasi kuolleena, kun meidän puolellamme tappiot sensijaan
rajottuivat yhteen mieheen, joka oli ammuttu, ynnä Fanchetteen, joka
oli kahakassa saanut iskun päähänsä ja jonka peräydyttyämme tapasimme
puolipyörtyneenä makaamasta seinää vasten.
Minua hämmästytti kovasti, kun tulin sitä ajatelleeksi, etten ollut
lainkaan nähnyt Bruhlia, vaikka kahakka oli kestänyt ainakin kaksi tai
kolme minuuttia ensimäisestä hälyytyshuudosta lukien ja ollut hyvinkin
meluisa. Fresnoytakin muistin nyt nähneeni ainoastaan vilaukselta. Nämä
kaksi seikkaa tuntuivat minusta niin omituisilta että aloin aavistaa
pahinta, vaikka tuskin tiesin miksi, kun luottamukseni ihmeellisesti
elpyi ja pelkoni hupeni eräästä seikasta, jonka Maignan ensimäiseksi
huomasi ja osotti minulle. Tämä seikka oli valkean liinan ilmestyminen
erääseen yläkerran ikkunaan, missä sitä useampia kertoja liehutettiin
meihin päin. Ikkuna ei ollut, paljon nuoliaukkoa parempi, ja niin kapea
ja korkea että oli mahdoton erottaa kuka merkinantaja oli; mutta
kokemukseni neiti de la Viren mielenmaltista ja neuvokkuudesta ei
jättänyt minulle mitään epäilystä siinä suhteessa. Enentynein toivein
ja keventynein mielin kannustin itseäni ottamaan huomioon kaikki
varovaisuustoimenpiteet, ja ensi työksi käskin Maignanin valita kaksi
miestä ja ratsastaa kukkulan ympäri päästäkseni varmuuteen siitä ettei
viholliselle ollut mitään peräytymistietä avoinna.
XXIX, Nälkä ja ruttotauti.
Silläaikaa kun Maignan oli tällä asialla, lähetin kaksi miestä ottamaan
kiinni hevosiamme, jotka juoksivat irrallaan laaksossa, sekä siirtämään
Bruhlin seurueen hevoset turvallisen välimatkan päähän linnasta. Annoin
myöskin tukkia umpeen pihaan johtavan oven alaosan ja määräsin neljä
miestä asestettuina vartioimaan sitä, jottei meitä yllätettäisi -- mitä
mahdollisuutta en kuitenkaan paljon pelännyt, kun vihollisellamme oli
enää vain kahdeksan miestä ja ainoana ulospääsytienä heillä, samoinkuin
sisäänpääsytienä meillä, oli tämä oviaukko. Olin vielä näissä puuhissa,
kun herra d'Agen lähestyi minua ja minä aloin kehua hänen
urhoollisuuttaan, erityisesti kiittäen siitä palveluksesta, jonka hän
oli tehnyt minulle mieskohtaisesti. Ottelun kuumuus oli sulattanut
nuoren miehen jäykkyyden ja kohottanut ylpeyden punan hänen
kasvoilleen; mutta minua kuunnellessaan hän vähitellen jäähtyi jälleen,
ja kun olin lopettanut, katseli hän minua entisellä kylmällä
vihamielisyydellä.
"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi hän kumartaen. "Mutta saanko
luvan kysyä, mitä aiotte tehdä nyt, herra de Marsac?"
"Meillä ei ole valinnan varaa", vastasin minä. "Meidän täytyy pakottaa
heidät antautumaan nälällä."
"Entä naiset?" lausui hän, säpsähtäen hieman. "Kuinka heidän käy?"
"He tulevat varmaankin kärsimään vähemmän kuin miehet", vastasin minä.
"Uskokaa minua, miehet eivät siedä kauankaan nähdä nälkää."
Hän näytti kummastuneelta, mutta minä selitin että me emme
vähälukuisella joukollamme voineet toivoa vallottavamme tornia
rynnäköllä, vaan että meidän oli pidettävä itseämme onnellisina, kun
olimme saaneet vihollisemme suletuksi paikkaan, mistä hän ei voinut
päästä pakoon, vaan täytyi hänen joka tapauksessa lopuksi antautua.
"Kyllä niin, mutta mistä saatte varmuuden, etteivät naiset silläaikaa
joudu kärsimään väkivaltaa?" kysyi hän, näyttäen kaikkea muuta kuin
rauhottuneelta.
"Kun Maignan tulee takaisin, niin pidän huolen siitä", vastasin minä
sangen luottavaisesti.
Maignan ilmestyikin hetken kuluttua tuoden vakuutuksen, että poispääsy
tornin toiselta puolelta oli mahdoton. Käskin hänen siitä huolimatta
pitää ratsumiehen liikkumassa kukkulan ympärillä, jotta saisimme tiedon
mahdollisesta yrityksestäkin. Olin tuskin antanut tämän määräyksen, kun
yksi ovelle jättämistäni vartioista tuli sanomaan että Fresnoy halusi
puhua minun kanssani herra de Bruhlin puolesta.
"Missä hän on?" kysyin minä.
"Sisemmällä ovella, rauhanlippu kädessään", kuului vastaus.
"Sano sitten hänelle", lausuin minä liikahtamattakaan lähteäkseni,
"että minä en tahdo ryhtyä keskusteluun kenenkään muun kuin hänen
johtajansa, herra de Bruhlin kanssa. Ja lisää vielä", jatkoin minä, "ja
sano se kovalla äänellä: että jos niitä naisia, jotka ovat hänen
hallussaan, vahingoitetaan hiuskarvankaan verran, niin tulen hirttämään
joka miehen näitten muurien sisäpuolella, herra de Bruhlista nuorimpaan
käskyläiseen asti." Ja tämän lupaukseni vahvistin juhlallisella
valalla.
Mies nyökkäsi ja meni toimittamaan asiaansa, minun, herra d'Agenin ja
Maignanin jäädessä seisomaan portin ulkopuolelle, katsellen joutilaina
yli laakson ja tummien metsien, joitten läpi olimme ratsastaneet
varhain aamulla. Minä silmäilin etupäässä metsiä, Maignan taas näkyi
katselevan laaksoon. Kullakin meistä lienee ollut omat ajatuksensa.
Ainakin minulla oli, ja onnistuneen hyökkäyksemme ynnä Bruhlin
saarrokseen sulkemisen aiheuttamassa tyytyväisyydessäni en kotvaan
huomannut sitä totisuutta, joka vähitellen levisi tallimestarin
kasvoille. Kun sen havaitsin, tulin levottomaksi ja kysyin häneltä
terävästi, mikä oli asia.
"Tuo ei miellytä minua, teidän ylhäisyytenne", vastasi hän viitaten
laaksoon päin.
Katsoin sinne levottomana, mutta vaikka kuinka olisin tähystänyt, en
nähnyt mitään.
"Mikä?" virkoin minä ihmeissäni.
"Tuo sinertävä usva", mutisi hän, väristyksen puistattaessa hänen
ruumistaan. "Olen katsellut sitä jo puoli tuntia, teidän ylhäisyytenne.
Se kohoaa nopeasti."
Minä huudahdin että hän oli arka hupsu, ja herra d'Agen kirosi
kärsimättömänä; mutta yhtäkaikki, ja huolimatta halveksimisesta, jota
olin osottavinani, tunsin äkkiä kylmän väreen sydämessäni, kun huomasin
alhaalla laaksossa saman sinisen autereen, joka oli seurannut meitä
edellisen päivän matkalla ja jättänyt meidät vasta yön tullessa. Vasten
tahtoammekin jäimme molemmat katselemaan sitä, kun se kohosi hitaasti
kohoamistaan, kietoen ensin alemmat metsänliepeet ja leviten sitten
laajalle päivänpaisteeseen. On vaikea nähdä rohkean miehen kauhua
tuntematta itse samanlaista vaikutusta, ja minä myönnän että minua
värisytti. Näennäisen menestyksemme hetkellä oli tässä jotakin, jota en
ollut ottanut lukuun, jotakin, jolta en voinut suojella itseäni enkä
toisia!
"Katsokaa!" kuiskasi Maignan käheästi, osottaen jälleen sormellaan. "Se
on kuoleman enkeli, teidän ylhäisyytenne! Missä se surmaa yhden tai
kaksi kerrallaan, on se näkymätön. Mutta kun se kaataa sadoin ja
tuhansin, näkevät ihmiset hänen siipeinsä varjon!"
"Vaiti, mieletön!" tiuskasin minä suuttumuksella, joka oli salaisesti
suhteessa hänen kaameitten sanojensa tekemään vaikutukseen. "Te olette
ollut taisteluissa! Oletteko koskaan nähnyt sitä siellä? Taikka
hävitysretkillä? Jättäkää nuo hullutukset", jatkoin. "Ja menkää
ottamaan selvää minkä verran ruokaa meillä on mukanamme. Saattaa käydä
tarpeelliseksi lähettää sitä noutamaan."
Katselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen
uljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan
pelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille
melkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä
ehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni
ympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja
kolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen
mitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme
katselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun
heräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat
rynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän
rohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät
kalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle
puolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän
paikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman.
Miehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle
taivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka
katsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja
kaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän
sairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien
maalitaululta.
En tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti
leviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä
toimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista
vihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin
piili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin
kasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja
puheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti
sinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut
katon alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät
kasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli
jo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa
vihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit
valmiina.
Kysymys ruokavaroista uhkasi myöskin käydä vakavaksi; en uskaltanut
poistua lähteäkseni itse niitä hankkimaan enkä luottanut keneenkään
miehistäni niin paljon että olisin voinut lähettää jonkun heistä tuolle
asialle. Piirittäjät alkoivat todenteolla olla pian itse piiritettyjä.
Kaikki ajatukset vain kohoavassa usvassa ja omassa kauhussaan, he
unhottivat kaiken muun. Valppaus ja varovaisuus olivat tipotiessään.
Laakson äänettömyys ja autius ja kaukaiset metsät, jotka ympäröivät
meitä väräjävinä siintäen helteisessä ilmassa, kaikki tämä lisäsi
kammoa. Kaikista ponnistuksistani ja uhkauksistani huolimatta miehet
vähitellen poistuivat paikoiltaan ja kokoontuen pieniin ryhmiin portin
luokse kiihottivat kauhunsa sellaiseen asteeseen että pari tuntia
puolenpäivän jälkeen he olivat valmiit mihin mielettömyyteen tahansa;
ja jos joku olisi huutanut: "rutto!" olisivat he rynnänneet hevostensa
luo ja hajaantuneet joka suunnalle.
Oli selvää, että tehokasta toimintaa kysyttäessä saatoin luottaa
ainoastaan itseeni sekä kolmeen muuhun, joista -- sanottakoon se hänen
kunniakseen -- Simon Fleix oli yksi. Tämän nähdessäni tunsin tavatonta
kevennystä, kun jonkun ajan perästä kuulin että Fresnoy pyysi jälleen
saada puhua kanssani. En ollut enää niin turhantarkka muodollisuuksiin
nähden, kuten on käsitettävääkin, vaan hetkeäkään viipymättä, jottei
hän ennättäisi huomata miehissäni vallitsevaa herpaantumista, riensin
kohtaamaan häntä pihaan johtavalle ovelle, missä Maignan oli hänet
pidättänyt.
Olisin kuitenkin voinut säästää vaivojani. Tuskin ehdin tervehtiä häntä
ja vaihtaa pari alkusanaa, ennenkuin näin että hän oli vielä suuremman
kauhun vallassa kuin minun seurueeni. Hänen karkeat kasvonsa, jotka
eivät olleet koskaan olleet puoleensavetävät, olivat monenkarvaiset ja
hiestä kosteat; hänen verestävissä silmissään, kun hän loi katseensa
minuun, oli samanlainen hurja ja kauhistunut ilme kuin satimeen
joutuneella eläimellä. Vaikka hänen ensi sanansa oli kirous, jolla hän
koetti elvyttää rohkeuttaan, oli kerskurin pöyhkeys mennyttä. Hän puhui
matalalla äänellä ja hänen kätensä vapisivat, ja minä näin ettei hän
olisi paljoa tarvinnut syöksähtääkseen ohitseni ja antautuakseen
suoraan pakoon.
Hänen ensi sanoistaan, joita hän, kuten mainitsin, säesti kirouksella,
huomasin että hän käsitti tilansa. "Herra de Marsac", lausui hän
vikisten kuin koira, "te tiedätte että minä olen rohkea mies."
En tarvinnut tämän enempää tullakseni vakuutetuksi siitä että hänellä
oli jokin konnamaisuus mielessä, ja senvuoksi valitsin vastauksen
huolellisesti. "Kyllä olen joskus huomannut teidät aika sisukkaaksi",
vastasin kuivasti. "Ja toisinaan taas olen huomannut ettette ole
kovinkaan sisukas, herra Fresnoy."
"Ainoastaan milloin te olette ollut kysymyksessä", mutisi hän uudelleen
kiroten. "Mutta ihminen, joka on lihaa ja verta, ei voi kestää
tällaista. Ette tekään voisi. Hänen ja noitten toisten välillä minä
olen ihan hukassa. Antakaa minulle hyvät ehdot -- hyvät ehdot,
ymmärrättehän?" kuiskasi hän kiihkeästi vieläkin alentaen ääntään, --
"niin saatte kaikki mitä tahdotte."
"Saatte henkenne sekä vapauden mennä minne haluatte", vastasin
kylmästi. "Molemmat naiset ovat ensin luovutettavat minulle
vahingoittumattomina. Nämä ovat ehtoni."
"Entä minulle?" virkahti hän levottomana.
"Teillekö? Samat kuin muillekin", vastasin tuikeasti. "Taikka voin
kyllä tehdä poikkeuksen vanhan tuttavuuden takia, herra Fresnoy; jos
naisilla on jotain valittamista, niin hirtän teidät ensiksi."
Hän yritti röyhkeillä ja vaatia jotain rahasummaa tai ainakin hevostaan
takaisin. Mutta minä olin mielessäni päättänyt lahjottaa omille
seuralaisilleni hevosen mieheen, ja sitäpaitsi älysin hyvin, että tämä
oli hänen puoleltaan vain jälkiajatus ja että hän oli täysin halukas
suostumaan. Pysyin senvuoksi järkähtämättömänä. Tulos osotti
jäykkyyteni oikeutetuksi, sillä hetken perästä hän suostui antautumaan
noilla ehdoilla.
"Entä herra de Bruhl?" kysäisin minä, haluten selvää tietoa, oliko hän
valtuutettu tekemään sopimusta kaikkien puolesta. "Mitä hän sanoo?"
Hän katsahti minuun levottomasti. "Tulkaa katsomaan! sanoi hän kolkosti
virnistäen.
"Ei, ei, ystäväni", vastasin minä pudistaen päätäni varovasti. "Se ei
olisi sääntöjen mukaista. Te olette antautuva puoli, ja teidän on
osotettava luottamusta meille. Tuokaa naiset ulos, jotta voin puhua
heidän kanssaan, niin sitten poistan mieheni."
"Taivas ja helvetti!" huusi hän käheästi, sellainen pelko ja raivo
kasvoillaan, että minä peräydyin. "Sitäpä minä juuri en voi tehdä."
"Ettekö voi?" sanoin minä äkillisen kammon värisyttämänä. "Minkätähden
ette? Minkätähden?" Ja hetken kiihtymyksessä, sen ajatuksen yllättämänä
että naisille olisi voinut tapahtua pahinta, työnsin häntä takaperin
niin rajusti että hän tarttui miekkansa kahvaan.
"Lempoako te!" änkytti hän. "Heittäkää irti! Ei se sitä ole,
kuuletteko! Neiti on terve ja hyvässä turvassa, ja rouva olisi terve
myös, jos hän olisi pysynyt järjillään. Jollei hän ole, niin se ei ole
meidän syymme. Mutta minulla ei ole huoneitten avaimia. Ne ovat Bruhlin
taskussa, kuuletteko!"
"Vai niin!" vastasin kuivasti. "Entä Bruhl?"
"Vaiti!" vastasi Fresnoy pyyhkien hikeä otsaltaan ja tuoden
harmaankalpeat, ilettävät kasvonsa liki minua. "Hänessä on rutto!"
Minä tuijotin häneen tuokion äänettömänä. Hän puhkesi jälleen
puhumaan. "Vaiti!" mutisi hän toistamiseen, laskien vapisevan kätensä
käsivarrelleni. "Jos miehet saisivat sen tietää -- ja he alkavat sitä
jo epäillä, kun ei hän näyttäydy -- niin he nousisivat meitä vastaan.
Ei pirukaan voisi silloin pidättää heitä täällä. Hänen ja heidän
välissään olen minä kuin miekanterällä. Rouva on hänen kanssaan, ja ovi
on lukossa. Neiti on eräässä huoneessa yläkerrassa, ja ovi on lukossa.
Ja avaimet ovat Bruhlilla. Mitä minä voin tehdä? Mitä, sanokaa?" huusi
hän ääni käheänä kauhusta.
"Noutakaa avaimet", sanoin minä vaistomaisesti.
"Mitä? Häneltäkö?" mutisi hän, voimatta pidättää puistatusta, joka
värisytti hänen turvonneita poskiaan. "Jumala varjelkoon minua
menemästä hänen luokseen! Se vie vankat miehet poikkeuksetta. Minä
saisin kuoleman yhdessä vuorokaudessa! Totisesti, niin saisin!" jatkoi
hän surkeasti. "Mutta te ette ole niin vankka, herra de Marsac. Jos te
tulette mukaani, niin minä poistan miehet siltä puolelta ja te voitte
mennä sisään ja ottaa häneltä avaimet."
Hänen kauhunsa, joka ei voinut olla teeskenneltyä ja joka vakuutti
minulle ilman epäilyksen sijaa, että hän oli tosissaan, oli niin
valtava että se ei voinut olla tarttumatta minuunkin. Tunsin, että
kasvoni hänen kasvoihinsa katsoessani saivat saman kalman karvan. Minä
vapisin kuten hänkin ja tunsin pahoinvointia. Sillä jos on olemassa
sanaa, joka kalventaa soturin poskia ja kouristaa hänen sydäntään
enemmän kuin mikään muu, niin se on sen taudin nimi, joka vaeltaa
helteisellä keskipäivällä, tarttuen voimakkaimpaan, kun hän ratsastaa
ylpeydessään, ja muuttaen hänet muutamissa tunneissa mätäneväksi
möhkäleeksi. Vankimmat ja häikäilemättömimmätkin sitä pelkäävät, enkä
voinut minäkään, enempää kuin muutkaan, kerskua olevani siitä
välinpitämätön taikka ajatella sen läsnäoloa ilman kammoa. Mutta se
itsensäkunnioitus, joka jalosyntyiselle miehelle on ominaista, pelastaa
hänet siitä mielettömästä pelosta, joka valtaa rahvaan, ja niin sain
minäkin pian mielenmalttini takaisin ja valmistauduin tekemään mitä
minun oli tehtävä.
"Odottakaa vähän", virkoin synkästi, "niin tulen mukaanne."
Hän teki niinkuin pyysin, vaikkakin ilmeisen malttamattomana, ja minä
kutsutin silläaikaa herra d'Agenin ja ilmotin hänelle mitä aioin tehdä.
En katsonut tarpeelliseksi kajota yksityiskohtiin taikka mainita
Bruhlin tilastakaan, koska jotkut miehistäni olivat niin lähellä että
saattoivat kuulla. Huomasin että nuori mies otti ohjeeni vastaan synkän
ja tyytymättömän näköisenä. Mutta olin jo ehtinyt niin tottua hänen
huonotuulisuuteensa ja nähnyt niin kovin erehtyneeni hänen
luonteeseensa nähden, että tuskin viitsin asiaa sen enempi ajatella.
Astuin pihan poikki Fresnoyn seurassa ja pian olin noussut ulkoportaat
ja astunut sisään jykevästä oviaukosta.
Niin pian kuin olin päässyt sisään, oli minun Fresnoyn kunniaksi
myöntäminen ettei hän ollut tullut minun luokseni ennenkuin suoranaisen
pakon ajamana. Oven sisäpuolella vartioina olevat kolme miestä laskivat
aseensa alas heti kun näkivät minut, ja neljäs, joka oli sijotettu
läheisen ikkunan viereen, tervehti minua huudahtaen helpotuksesta.
Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin astuin kynnyksen yli, oli
puolustus itse asiassa päättynyt. Jos olisin halunnut ja jos
kunniantuntoni olisi antanut myöten, olisin voinut kutsua mieheni ja
vallata sisäänkäytävän. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan etenin
pysähtymättä kolkkojen kiviportaitten juurelle, jotka näkyivät
kiemurtelevan ylöspäin karkealiitteisten seinien välissä. Siinä Fresnoy
astui sivulle ja pysähtyi. Hän viittasi ylöspäin kasvot kalpeina ja
mutisi: "Vasemmanpuoleinen ovi." Jättäen hänet siihen katsomaan
jälkeeni nousin ylös portaita seuraavalle tasanteelle asti, missä
kapean nuoliaukon heittämässä himmeässä valossa löysin Fresnoyn
mainitseman oven ja koetin sitä kädelläni. Se oli lukittu, mutta minä
kuulin jonkun voihkaisevan huoneessa ja askelten lähestyvän lattian
poikki, ikäänkuin joku olisi tullut ovelle ja kuunnellut. Minä koputin,
kuullen äänettömyydessä oman sydämeni lyönnit.
Vihdoin huudahti ääni, joka tuntui minusta aivan vieraalta: "Kuka
siellä on?"
"Ystävä", mutisin minä, koettaen vaimentaa ääntäni niin etteivät
alhaalla olijat kuulisi sanojani.
"Ystäväkö!" kuului katkera vastaus. "Menkää pois! Olette erehtynyt!
Meillä ei ole ystäviä."
"Täällä olen minä, de Marsac", vastasin minä, koputtaen vaativaisemmin.
"Tahtoisin tavata herra de Bruhlia. Minun täytyy tavata häntä."
Sisälläolija päästi matalan huudahduksen ja tuntui vieläkin epäröivän.
Mutta kun olin toistanut pyyntöni, kuulin ruosteisen salvan vedettävän
syrjään, ovi avautui muutamia tuumia, ja aukeamasta näkyi rouva de
Bruhlin kasvot. "Mitä tahdotte?" kuiskasi hän tuskastuneesti.
Vaikkakin olin valmistunut näkemään häntä, hämmästytti minua hänen
ulkonäössään tapahtunut muutos, jota vaillinainen valaistuskaan ei
kyennyt peittämään. Hänen siniset silmänsä olivat suurenneet ja käyneet
kalseammiksi ja niitten alla oli tummat juovat. Ennen niin kukoistavat
kasvot olivat harmaat ja riutuneet; hiukset olivat kadottaneet
kultahohteensa. "Mitä tahdotte?" toisti hän, silmäillen minua
vihaisesti.
"Tahdon tavata häntä", vastasin minä.
"Tiedättekö?" mutisi hän. "Tiedättekö että hän on..."
Minä nyökkäsin.
"Ja tahdotteko sittenkin tulla sisään? Hyvä Jumala! Vannokaa ettette
tee hänelle pahaa!"
"Taivas varjelkoon!" sanoin minä, ja silloin hän avasi oven päästäen
minut sisään. Mutta en ollut vielä keskilattiallakaan, ennenkuin hän
oli kiiruhtanut ohitseni ja oli jälleen minun ja viheliäisen,
hätätilaisen vuoteen välillä. Ja kun seisoin ja katsoin häntä, joka
vaikeroi ja vääntelehti vuoteella tajuttomana tuskissaan,
sinisenkelmein kasvoin ja vääristynein piirtein, jotka huoneen
kylmänharmaa valaistus saattoi kaksinverroin kammottaviksi, kumartui
nuori vaimo hänen ylitsensä ja suojeli häntä minulta, niin että
katsellessani vuoroin kumpaakin ja muistaessani millätavoin tuo mies
oli vaimoaan kohdellut ja minkävuoksi hän oli saapunut tähän paikkaan,
tunsin miehuuttomien kyynelten nousevan silmiini. Huone oli vieläkin
vankikoppi, missä muurisaven murska peitti lattiaa ja pienet aukot
olivat ikkunoina, mutta vankia pidättivät nyt toisenlaiset kahleet kuin
väkivallan pakko. Kun hän olisi päässyt vapaasti lähtemään, niin hänen
puolisonrakkautensa miestä kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa
tappaakseen sen, kahlehti hänet hänen sivulleen siteillä, joita eivät
kärsityt vääryydet eikä nykyhetken vaara kyenneet katkaisemaan.
Näin omituista näkyä katsellessani en voinut olla tuntematta samalla
sekä ihailua että sääliä enkä unhottamatta hetkeksi vaaraa, joka tänne
tullessani oli näyttänyt minusta niin suurelta. Olin tullut kokonaan
omissa tarkotuksissani ajattelematta ryhtyä mitenkään auttamaan häntä,
joka makasi siinä tuskissaan. Mutta niin suuri on jalon esimerkin
voima, että, ennenkuin tiesinkään, huomasin olevani miettimässä miten
voisin auttaa tätä miestä ja millä tavoin voisin helpottaa rouva de
Bruhlia niitten palvelusten suorittamisessa, joita hänen miehensä oli
yhtä vähän oikeutettu odottamaan häneltä kuin minultakin. Tiesin, että
pelkkä ruton mainitseminenkin olisi saattanut kaikki, tai melkein
kaikki hylkäämään hänet tänne autioon erämaahan; tästä johtui mieleeni
että minun olisi ensin siirrettävä neiti de la Vire kauemmaksi ja
sitten mietittävä miten voisin olla täällä avuksi.
Olin juuri esittämäisilläni hänelle asian, jonka vuoksi olin tullut,
kun sairaalle tuli tavallista rajumpi taudinkohtaus, joka ehkä aiheutui
minun läsnäolostani -- vaikka hän näyttikin olevan tiedotonna -- ja
joka kysyi äärimmäisiä ponnistuksia hänen vaimoltaan. En voinut seisoa
toimettomana katsoen, kuinka hän turhaan jännitti voimiaan, ja melkein
ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin tarttunut heittelehtivään
potilaaseen ja lyhyen kamppailun jälkeen painoin hänet uupuneena
takaisin vuoteelle.
Rouva de Bruhl katsoi minuun niin omituisesti että ikkunarei'istä
tunkeutuvassa puolihämärässä koetin turhaan lukea hänen ajatuksiaan.
"Miksi te tulitte?" huusi hän vihdoin, hengittäen kiivaasti. "Miksi
juuri te? Hän ei ollut teidän ystäviänne, taivas sen tietää!"
"Ei, rouva, enkä minäkään hänen", vastasin katkerasti äkillisen
vastenmielisyyden valtaamana.
"Miksi sitten olette täällä?" kysyi hän.
"En voinut lähettää ketään miehistäni", vastasin minä. "Ja minä
tarvitsen yläkerrassa olevan huoneen avaimen."
Yläkerrassa olevaa huonetta mainitessani hän astahti takaperin
ikäänkuin iskun saaneena ja katsoi yhtä omituisesti Bruhliin kuin oli
äsken katsonut minuun. Viittaus neiti de la Vireen muistutti
epäilemättä hänen mieleensä Bruhlin hurjan intohimon tuota tyttöä
kohtaan, minkä hän oli sillä kertaa unohtanut. Hän ei kuitenkaan
puhunut mitään, vaikka hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi.
Äänettömänä hän kumartui vuoteen yli ja etsittyään miehensä vaatteista
suoristautui hetken perästä ja ojensi avainta minulle. "Ottakaa ja
päästäkää hänet ulos", lausui hän väkinäisesti hymyillen. "Viekää se
itse ylös ja päästäkää hänet. Te olette tehnyt hänen tähtensä niin
paljon, että on aivan oikein että teette senkin."
Otin avaimen, kiittäen häntä pikemmin hätäisesti kuin ajatuksella, ja
käännyin ovea kohti aikoen mennä suoraan yläkertaan vapauttamaan neiti
de la Vireä. Käteni tarttui jo oveen, jonka rouva de Bruhl
kiihtymyksessään näkyi jättäneen raolleen minun tullessani, kun kuulin
hänen askeleensa takaani. Samassa hän kosketti minua olkapäähän.
"Mieletön!" huudahti hän salamoivin silmin, "tahdotteko tappaa hänet?
Menisittekö suoraan täältä hänen luokseen ja veisitte ruton häneen?
Jumala minua armahtakoon, aikomukseni oli kyllä lähettää teidät. Ja
miehet ovat sellaisia lankanukkeja, että te olisitte mennyt!"
Minä vapisin, kauhistuen yhtä paljon omaa typeryyttäni kuin hänen
juonensa kavaluutta. Sillä hän oli oikeassa: seuraavassa tuokiossa
olisin mennyt, ja tajuaminen ynnä katumus olisivat tulleet
liian myöhään. Minua halutti samalla sekä nuhdella häntä hänen
jumalattomuudestaan että kiittää oikeaan aikaan tulleesta katumuksesta,
enkä kyennyt löytämään sanoja, vaan käännyin vaieten pois ja menin ulos
syvästi liikutettuna.