Halusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa
heillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa,
jossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin
huomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden
puutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi
minut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin
ehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden
en ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja
tunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka
liiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.
Olin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä
henkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä,
jota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja
Simon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että
ensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä
erinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja
jonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin,
kohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että
pelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni
kaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de
Rambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin
todennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia
käsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta
kasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi,
oli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään
hyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.
Hän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että
malttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi.
Simon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei
kummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen
tilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi
tuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti
tarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen
setänsä palannut.
"Hän palasi puolenyön aikaan", vastasi hän, piirrellen kuvioita
lattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.
Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu
ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia,
jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei
hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes
huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt
seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen
ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."
"Entä kuningas?"
"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä
piirustellen.
Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös
oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle
harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi.
Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin
käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin
että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta
en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin
olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla
mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?
Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä
ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä
on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime
yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani
vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"
Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni
kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua
täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta
käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja
vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi,
ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja
muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan
takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa
puhua."
Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä,
mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran
ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen
kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla
hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein
ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän
jätin sinne vartiat."
"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa",
oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin
miehet voittivat hänet ylivoimalla."
"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän
rajusti tykyttäen.
Hän pudisti päätään. "Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos
eteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden
varahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa", vastasi hän.
"Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet
lähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan
teille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä."
Minä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä
Simon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen
näköisenä. Menin hänen luokseen. "Sinä koira!" lausuin matalalla
äänellä. "Kuinka se tapahtui?"
Kummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä
ikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. "He matkivat Maignanin
ääntä", änkytti hän käheästi, "ja me avasimme."
"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!" huusin minä
jaksaen tuskin pysyä raivostumatta. "Sinä, jonka huostaan uskoin hänet!
Sinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!"
Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen
laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne
tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua
kiihtymyksestä. "Minäkö -- olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas
nähköön, minä _olen_ sen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani,
säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos
tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne
samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny
oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois!
Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät
rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt
te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"
Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin
minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin
odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja
suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä.
"Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"
"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin
kuollut!"
En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa
kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata
hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä
alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi
äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten
töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat
molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän
näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen
hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n
kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota
d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti
päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja
astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen
ystävällisesti ja suopeasti.
"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin
täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden
teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut
minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja
velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen
kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan
vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de
Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin
ennenkuin päivän tai parin perästä."
Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti
ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen
ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin
sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin
suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä
minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä,
vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki
tuntui iankaikkisuudelta.
"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten
syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä
melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt
tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani
loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille
tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."
Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt
kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle
antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi
hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä
huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari
putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta
kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää
rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku
uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan
vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla
kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis
lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa
sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen
kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa
mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin
lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.
"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee
kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä,
ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan
kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää
käsitystä."
"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette",
vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon
nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja
yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin
ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."
"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan
kummastellen.
"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.
Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta
tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän
katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin
siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran
sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen
puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa
lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan
yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa,
sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te
lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän
saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."
Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä
vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut
hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja
hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä,
käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan
minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä
-- Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut -- ja olin juuri kysymässä
tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän
läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen
eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat
piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat
täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat
suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa.
Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli
suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja
kurjuudesta.
Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin.
"Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut
mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"
Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi
sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian
järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä
on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."
"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi
kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja
herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen
yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun
tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"
Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla
kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että
meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen
järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta
kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti.
Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen
raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä
saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku
omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän
oikullinen ratsu.
Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan
iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman
viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa.
Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian
pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin
myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille
petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto
kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla
kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä,
samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani
siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen
saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen
vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han
saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin
voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena
ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta
molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja
ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.
Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin
synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni
ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka
sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran
saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki
samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka
tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä
oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden
ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi
meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme
seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin
mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä
annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten
aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.
Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi
kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo
merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli
muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli
nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä
tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi
edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän
vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi
lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta
suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea
tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja
jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä
varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat
matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin
ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt
neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse
ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä
kauemmaksi Blois'sta -- kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista
kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren
verityön saastuttamalta teurastushuoneelta -- kokemus oli hävittänyt
tuon vaikutelman -- säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen
ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta,
hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun
kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut
muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään.
Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin
katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi
pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut
avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien,
laajan, pilvilentoisen taivaan alla.
Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François
d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat
muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla
olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä
olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä,
joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli
saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle
avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi
polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää
pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia
eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös
ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut
toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei
päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia
nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja
odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen
avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät
näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen
mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen
elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia
ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi
joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin
saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta -- mikä synnytti
paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi --
saanut houkutelluksi suutani hymyyn.
Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän
penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme
Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään
hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen
jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki
Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen
suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran
kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä
pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina
Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia
päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin
olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl
oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, -- sillä en
voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia --
olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut
mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät
minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä
olimme.
Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan
Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon
isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja
varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat
sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden
ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian
noustessamme ylös seuraavana aamuna.
Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa
etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään
syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi,
näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi
palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain
suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani
raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai
pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten
jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen
vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.
Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä
eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin
ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa
puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä
alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua,
jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti
kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta
säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili
lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää,
taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa
kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja
nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan
pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä
katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan
syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko,
keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat
pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.
Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien,
kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän
taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin
yksinäni.
"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle
ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle
ennen aikojaan. Mistä te olette?"
"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä
nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.
"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"
"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.
"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä,
katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko
teidät karkotettu?"
"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä
tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka
kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra -- teillä on
kelpo seurue -- kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."
"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon
isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.
"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten
äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi
liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin,
sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja
hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä
ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka
ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä
elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita
viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä
jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette
kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."
"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme
olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi
meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista.
Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun
jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja
miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet
menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle
hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien
ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän
saapumistamme.
"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.
"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän
pikemmin tulevan heitä vastaan."
Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni
oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä
olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset,
tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä
käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän,
vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen,
missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin
meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä
pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin
keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla
hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet
takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat
koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä
kerralta oli vaara ohi.
Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta
kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen
heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta
toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet
lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat
vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä
tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä,
ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen
huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa,
jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai
poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista
uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä.
Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä.
Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon
Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti
eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian,
nimittäin valtiattarensa kasvot.
Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan
merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän
kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti
hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen
kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana
valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi
edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin
luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien
säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen
meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten
vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta
risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat
yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja
hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen
tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä
ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi
muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä
kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka
pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa
yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet
kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli
sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.
Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään,
sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin
parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin
tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä
kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja
majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta
kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain
mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa
säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta
tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista
pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan
talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti
meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja,
niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti
hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa
liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme
sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se
esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla,
hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat
meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä
että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin
kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.
Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten
ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni
eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin
erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt
tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni
kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse
jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin
kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin
tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta
kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen
veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme
kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen -- mistä ajasta herra d'Agen ja
minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin
ajatuksiinsa vaipuneena -- lähdimme jälleen matkaan reipastunein
mielin.
Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin
vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää.
Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta
moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin
toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He
puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja
luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista.
Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen
kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat
hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi
naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen
luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme
eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti
asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan.
Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet
hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli
kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että
kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita
esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään
hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen
seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja
aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta,
joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän
ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se
täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä
jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä
pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine
palvelijoineen.
Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin
säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä
toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen
vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen
kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat
samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon
vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen
kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin
olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he
hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja
viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa
ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin
kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin -- meistä tuntui kuin
linnutkin olisivat olleet vaiti -- saattoivat kylmät väreet käymään
huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja
äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä
sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja
pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.
Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa
Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin
jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina
käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei
näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä
jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä
äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt
minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen
kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos,
etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima
sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin
koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen
ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli
ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena -- niinkuin nuoren miehen
ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle -- niin vaivasin
kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti
kysymys kilpailusta.
Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun
hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme
yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka,
niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan
viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin
yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme
kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli
niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä
laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla
verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken
perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä
otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi,
sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin
Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä
olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.
Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain
välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden
mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä
opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne
voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että
hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.
"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo
lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro
hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut
elävältä, kääpiö!"
"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen
auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä
näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset
tahtoivat mennä yli ja toiset ei."
"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.
"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat
niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan
kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria
kohti."
"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne
menee tie?"
Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei
tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata
kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran
rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.
"Mitä?" kysyin minä.
"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää
yönsä!"
"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"
"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä,
tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen
voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän
ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän
talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut
hiljaisella tulella!"
Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin
Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että
hän opastaisi meidät laaksoon.