Joko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n
mahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin
mieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun
poistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti,
sallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa
huoneissaan vankilarakennuksessa.
Vaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden
mennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa
pienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään
tekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli
hankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi
makuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.
Mutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole
pitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni
yhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan
maanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin
lyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen
saakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua
kiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa.
Siitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden
sen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina
lopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin
nopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa
arvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä
merkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen
ja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta
siitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.
Luotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian
väsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin
kuluessa viimeistäänkin -- eikä ollut vielä puoliyökään -- olisi
kuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn
minulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa
päätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin
varmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan
ja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin
joutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten
kaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä
paljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän
rauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se,
että minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän
haaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea
maalleni ja uskonnolleni.
Mutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi
odotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille
suunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen
de Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni
omaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja
petollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni
erilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata
Loiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi.
Olisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla,
jollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa
mutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren
oikullisesta käytöksestä.
Tuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen
että hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden
johtopäätöksen -- johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt
mieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja
minun väliin.
Seuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean
d'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen
pilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien
kustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen
hänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua
alentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme
toisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se
oli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin
katseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa
syntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen,
minkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan
äitiini.
Mutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti
vaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään
kiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä -- varsinkin Chizé'hen
ilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat
jollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää
hänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut
petturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä
tunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja
tätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää
hänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti
mieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.
Ollen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse
ehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän
tapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan
uskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita
hänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun
nuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei
huimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi
nähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas
miltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni
takaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin
ruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille
ilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka
olin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.
Aamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla
mietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden
viehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja
vuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja
muistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen
tosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni
ristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta
kiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden
kaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin
kuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat
tylsyttäneet herkemmät tunteet.
En ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat
arvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku
siitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja
saamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti
mielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen
puoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin
ennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli
lausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin
mahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta,
omistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka
oli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.
Nämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika
hupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta.
Kolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni
johtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä
lasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä
tulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui
sisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi -- samaksi
roistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun
varrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin
jaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli
halpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi
silmäys osotti miehen olevan raudoissa -- mistä kuulemani kalinakin oli
johtunut -- niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.
Kävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin
vanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän
ei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni
itsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä
kuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut
vankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään
ja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä
säilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän
kohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin.
Ja häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.
Tuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian
vastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa
kaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven,
mutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia
kysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin
kysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta
pahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi
erehdyksestä väärässä järjestyksessä.
"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.
"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen
kysyttävän oliko hän katolilainen.
"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin.
"Etkö ole kirkon uskollinen poika?"
"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni
hyvin.
"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.
"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään
epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti
oli se, tarvitsiko hän apua.
Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti
olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka
hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta
että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha
tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä
ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan
merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta
sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla
todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat
harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria
rajattomalla yksinvallalla.
Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten
kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi
minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin
ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette
jälleen pois?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?"
mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.
Minä nyökkäsin jälleen.
"Minä tahtoisin myödä sen hevosen", sanoi hän. "Ei ole toista sen
vertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä
piiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi
vaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa
talossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä
missä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut
hänelle."
Jokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään,
raakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan
lähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen
etsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen
vaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että
kauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen
korvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman
korvausta.
En sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni,
ja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin
alhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt
tähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden
aikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä
kohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän
oli vankeudessa ja avutonna.
Lopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin
sen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen
hyväksi -- osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain
hyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle
osottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta
kuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja
unhotin asian sillä kertaa.