Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut
kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan,
vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin
toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois
naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään
minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt
peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto.
Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat
ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti
yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa
vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin
hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien
häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen
ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja
hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli
ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli
heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen
esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran
jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa,
näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli
kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken
itsehillintänsä.
"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi
luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni.
"Avatkaa, sanon minä!"
Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää,
"Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä..."
"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon
että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella,
niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen
puhuessaan.
Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen
yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi
tulemisesta saattoivat seurata -- vaarat, joita siihen asti en ollut
mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä
näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa
käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta,
ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni
salvalla ja koetin puhua hänelle.
"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin
kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen
nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi
miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja,
jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän
majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen..."
Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan
kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti
valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen
vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti
ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä
tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin
tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta
ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin
lausuivat sanat, "vankeuteen?"
Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen
hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona
olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi
tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan
mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä
vimmassa avaamaan oven -- jonka luota minä vieläkään en ollut
siirtynyt.
Mutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla
avaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa
saada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja
vetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti,
käsivarsi jännitettynä pistoon.
Uskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että
pelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä,
herättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen
luonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen
tilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin
liikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi
notkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de
la Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen
kyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut,
kuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka
särkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen
ynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät
pimeyden tuhansilla kauhuilla.
Tuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden
luokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä
kuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan
pimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin
sen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän,
jonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin
katsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.
Neiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi
kauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty
liinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli
mielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi
herrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat,
kädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan
hurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät
seinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi
juuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja
tarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen
hermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.
Silmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen
luoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille
hänen viereensä. Sitten polvistuin.
"Sire", sanoin minä, "ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata
sen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän
vankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla
luovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire", jatkoin
vakavasti, "että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä
ajatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta
tai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan."
Hän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina.
"Hitto!" mumisi hän. "Miksi te sitten kohotitte kätenne?"
"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen",
vastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen
kasvoillensa. "Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen
muutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän,
linnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat
rajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän
majesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa
häviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän
persoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan.
Ja on vielä toinenkin arveluttava seikka", jatkoin sitten, huomaten
ilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen.
"Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes
se olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa
mieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita
jos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi."
"Te puhutte seivästi", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän
karttoi katsomasta naisiin. "Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi
sellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?" jatkoi
hän äreästi. "Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole
mikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!"
"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?" lausuin minä hitaasti ja
epäröiden.
"Luottaisinko teihin!" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään
ja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja
valkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. "Enkö ole
luottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin
täällä? Jollette olisi hugenotti -- antakoon Herra minulle anteeksi
että sen sanon! -- niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin
olisin tullut tänne teidän kanssanne!"
Tunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta
ylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän
ympäristöni -- meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi
valaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja
kuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys
taistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin
vastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen
majesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.
"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!" vastasi hän tuimasti. "Tehkää mitä
haluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan
ettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä
ulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!"
Uusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän
kautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla
hyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut
hänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa,
huolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta
rouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin
kynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin
pistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin
hiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla
kehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.
Neiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin
kuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta
mitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle
saakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de
Bruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun
ylpeän katseen: "Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen
hänen kanssaan?"
"Neiti", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin
hänkin oli puhunut, "olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?"
Hän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.
"En pyydä sellaista nytkään", vastasin minä vakavasti. "Minä uskon
huolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän
tähtemme; lopun jätän teille."
Hän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään
vastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä.
Minä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli
puhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen,
missä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän
katsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin
hänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa
tai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä
raivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka
kiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle
annettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.
"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon", lausuin minä käsi jo
valmiina oven salvalla. "Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet
oven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän
pyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin
hän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä
on selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan
urhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan
hengestä."
Toistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun,
peljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea
vastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin
kiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain
sananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti
paikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän
johtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että
hänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. "Antaudutteko vai
ette?" sanoi hän. "Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän
tähtenne!"
"Minä varotan teitä", vastasin minä, "sillä kuningas on peruuttanut
teillä olevan määräyksen!"
"Se ei ole minun asiani", lausui hän järkähtämättä.
"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas
lähettää hakemaan teitä", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan
vaikuttavan häneen. "Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella
ehdolla", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa
karheita kasvoja. "Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes
saavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä
siivosti. Se on numero yksi."
"Hyvä", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, "minulla ei ole
mitään sitä vastaan."
"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen
ulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly
tavaroitteni ryöstäminen."
"Kaikkea vielä!" vastasi hän. "Minä haluan että te tulette ulos. En
halua mennä itse sisälle."
"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille", sanoin minä. "Ja jos te
menettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa
teitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille
ikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten
tiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de
Rambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!"
Huomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään
niinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän
käski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin
irrottaa oven kiinnipitimiä.
Niin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot,
seuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa
seisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja
tuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella
määräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi,
vastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä
syntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.
Mutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle
vastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin
paremmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä,
niinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan
käytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi
oven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa
Fresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä
antamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät
sanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa.
Yhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan,
sillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen
suhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut
ulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta
näkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle
kunnianmiehen ulkonäköä.
Nähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin
niin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin
säpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin
häntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä
varotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos
se sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin
kurkkuumme.
Hän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen
soihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien
Fresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten
yläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät
kuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen
tuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä
käytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa
ja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut
älyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun
minä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.
"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä", vastasi hän äreästi, "niin
puhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!"
Astuen ylemmän porrasjakson juurelle, missä Bruhl yhä seisoi, tervehdin
häntä kaavamaisesti. Hän vastasi tervehdykseeni ainoastaan äkäisellä,
valppaalla katseella, ja kietoen levättinsä tiukemmin ympärilleen oli
silmäilevinään minuun halveksivasti, mikä ei kuitenkaan voinut peittää
näkymättömiin hänen tuntemaansa voitoniloa ja kostontoivoa. Minä olin
erittäin halukas tietämään, oliko hän seurannut vaimonsa jälkiä tänne
saakka vai oliko hän saapunut tänne vain ylimalkaisien minuun
kohdistuvien tarkotusperiensä johdosta, ja siinä mielessä kysyin niin
ivallisesti kuin taisin, mikä oli aiheuttanut hänen täälläolonsa.
"pelkään etten voi jäädä osottamaan teille vieraanvaraisuutta", jatkoin
sitten; "mutta siitä saatte kiittää ainoastaan ystäväänne
Villequier'tä!"
"Olen teille suuresti kiitollinen", vastasi hän pirullisesti hymyillen,
"mutta älkää siitä mitään välittäkö. Kun olette mennyt, aion ryhtyä
omin neuvoini mihin minua vain haluttaa."
"Aiotteko?" vastasin minä levollisesti -- ei sillä ettei noitten
sanojen alla piilevä uhkaus ja konnamainen viittaus olisi minuun
vaikuttanut, vaan siitä syystä että juuri sellaista odotettuani minulla
oli vastauskin valmiina. "Sen saamme nähdä." Ja sen sanottuani vein
sormet huulilleni, vihelsin kimakasti ja huusin kaikuvalla äänellä:
"Maignan! Maignan!"
Minun ei tarvinnut huutaa nimeä kolmatta kertaa, sillä linnavouti ei
ehtinyt muuta kuin säpsähtää tästä odottamattomasta toimenpiteestä, kun
yläpuolellamme oleva porrastasanne kajahti jykevistä askelista ja mies,
jota olin kutsunut, laskeutui nopeasti alas portaita ilmestyen yhtäkkiä
kädenkantaman päähän Bruhlista, joka kiroten käännähti ympäri ja hänet
nähdessään peräytyi tahdottomasti taaksepäin. Maignanin peloton ja
itseensäluottava käytös oli tavallisestikin omiaan vaikuttamaan
vastustajaan, mutta tässä tilaisuudessa oli siinä vielä tavallista
silmäänpistävämpi häikäilemättömyyden piirre, joka ei ollut tekemättä
vaikutustaan katsojiin. Kun hän seisoi siinä hymyillen synkästi Bruhlin
pään ylitse, samalla kuin hänen kätensä leikitteli huolettomasti
tikarilla ja soihtu heitti punertavan hohteen hänen tukevalle
muodolleen, oli hän selvästi niin pelottava vastustaja, että vaikka
olisin hakenut läpi koko kaupungin, en olisi löytänyt hänen vertaistaan
mitä tulee voimaan ja kylmäverisyyteen. Hän antoi mustien silmiensä
siirtyä toisesta toiseen, mutta ei osottanut mitään huomiota muille
kuin minulle, tervehtien minua ylellisen kohteliaasti ja samalla
kerskuvan rohkeasti, mikä oli hyvin paikallaan tässä tilaisuudessa.
Minä tiesin minkälaista käytöstapaa parooni de Rosny noudatti häneen
nähden ja seurasin hänen malliaan mikäli osasin. "Maignan", lausuin
lyhyesti, "olen ottanut ensi yöksi asunnon muualla. Kun olen mennyt,
kutsutte miehenne ja vartioitte tätä ovea. Jos joku yrittää tunkeutua
sisään, teette velvollisuutenne."
"Voitte pitää sen tehtynä", vastasi hän.
"Siinäkin tapauksessa että pyrkijä olisi herra de Bruhl, joka seisoo
tässä", jatkoin vielä.
"Ymmärrän."
"Te pidätte vartiota", jatkoin edelleen, "aina huomisaamuun saakka, jos
herra de Bruhl pysyy täällä. Mutta niin pian kuin hän lähtee, saatte
määräykset sisällä olevilta henkilöiltä ja noudatatte niitä
ehdottomasti."
"Teidän ylhäisyytenne voi olla levollinen", vastasi hän tikariaan
käsitellen.
Nyökättyäni hänelle hyvästiksi käännyin hymysuin Bruhlin puoleen ja
näin että tämän odottamattoman esteen aiheuttama kiukku ja häneen
kohdistetun loukkauksen synnyttämä suuttumus tekivät hänen häviönsä
niin täydelliseksi kuin saatoin toivoa. Mitä Fresnoy'han tulee, ei
hänellä enää näyttänyt olevan halua yrittää estämään poispääsyämme, jos
hän oli sitä vakavasti aikonutkaan. Hänen herraansa en kuitenkaan
päästänyt antamatta hänelle vielä yhtä pistoa. "Koska tämä nyt on
selvillä", sanoin leikkisästi, "niin voin toivottaa teille hyvää yötä.
Saan arvattavasti kunnian kohdata teitä huomenna Chavernyssa. Mutta
ensin annamme Maignanin silmätä sillan alle!"