Ylpeä riemastus, jota tunsin kuullessani kuninkaan ilmottavan
päätöksensä, väheni pian ajatellessani asemaa tyvenemmin. Erittäin
alhaalla oli se varsinkin tuntia myöhemmin, odottaessani linnan
pienellä pohjoisportilla. Kuuristuneena porttikaaren alle ollakseni
suojassa tuulelta arvailin mielessäni, riittäisikö kuninkaalla tarmoa
päätöksensä toteuttamiseen, vai lähettäisikö hän ehkä tuon turmiollisen
horjuvaisuutensa puuskassa, jolla hän kerran toisensa jälkeen oli
särkenyt omat suunnitelmansa, sijaisikseen tähän kohtaukseen sellaiset
miehet, jotka tekisivät lopullisen tilin kanssani. Mitä kauemmin
ajattelin hänen luonnettaan, sitä epäilevämmäksi tulin. Paikan
yksinäisyys ja pimeys, linnan tämänpuoleisen sivustan musta jylhyys,
josta ei valon tuikettakaan pilkottanut, ja kaupungin yllä lepäävä
tavattoman synkkä äänettömyys, kaikki tämä lisäsi levottomuuttani.
Tunsin samalla sekä kammoa että kevennystä, kun vihdoinkin kuulin
askelia kivisiltä portailta ja siirtyessäni hiukan sivulle näin
valojuovan ilmestyvän oven alapuolelle.
Kun ovi oli puoleksi avautunut, kuulin nimeäni lausuttavan. Astuin
varovasti esiin ja näyttäydyin. Seurasi lyhyt keskustelu kahden tai
kolmen sisäpuolella olevan henkilön välillä, ja lopuksi astui
päättäväisesti ulos naamioitu olento, jonka helposti tunsin
kuninkaaksi.
"Onko teillä aseita?" kysyi hän pysähtyen hetkiseksi eteeni.
Työnsin sivulle levättini ja näytin hänelle oven aukosta virtaavassa
valossa, että minulla oli sekä pistoolit että miekka.
"Hyvä!" vastasi hän lyhyesti. "Lähtekäämme siis. Kävelkää te minun
vasemmalla puolellani, ystäväni. Yöhän on pimeä, eikö niin?"
"Hyvin pimeä, sire", sanoin minä.
Hän ei vastannut tähän mitään ja me lähdimme matkaan, kulkien
varovaisesti kunnes olimme päässeet kapean sillan yli ja edeten sitten
vapaammin ja ripeämpää vauhtia. Hoviseurue oli sinä iltana ollut
harvalukuinen, ja kylmä tuuli puhalsi kapeimmillakin kaduilla ajaen
maleksijat huoneelle, joten ei ollut todennäköistä että tapaisimme
ketään haitallisia vastaantulijoita, paitsi ammattirosvoja, ja niitten
varalta olin valmistautunut. Kuningas ei näyttänyt haluavan puhella, ja
kun minäkin olin vaiti kunnioituksesta, oli minulla aikaa laskea
menestymisen mahdollisuuksia ja arvioida onnistuisiko kuninkaalle se
mikä ei ollut onnistunut minulle.
Nämä laskelmat, jotka eivät estäneet minua noudattamasta mitä suurinta
valppautta aina kun käännyimme kadunkulmissa tai sivuutimme jonkun
kujan suun, keskeytyivät saapuessamme turvallisesti asunnolleni.
Pyytäen lyhyesti kuninkaalta anteeksi porraskäytävän vaatimattomuutta
ja pimeyttä riensin hänen luvallaan hänen edelleen ja nousin nopeasti
portaita kunnes kohtasin Maignanin. Kuiskasin hänelle että kaikki oli
hyvin enkä joutanut odottamaan hänen vastaustansa, vaan käskien hänen
pysyä vahdissa osotin kuninkaalle tietä niin kunnioittavasti kuin
mahdollista oli, kunnes saavuimme neidin asunnon ovelle, minkä asunnon
muodosti kaksi huonetta, ulompi ja sisempi, niinkuin toisessa paikassa
jo olen maininnut. Oven avasi Simon Fleix, ja hänet minä lähetin heti
ulos. Sitten, astuen sivulle ja paljastaen pääni, pyysin kuningasta
astumaan sisään.
Hän noudatti kehotustani naamio yhä kasvoillaan ja hattu päässään, ja
minä seurasin häntä salvaten oven. Katosta riippuva lamppu valaisi
vaillinaisesti huonetta, joka oli pienempi mutta hauskemman näköinen
kuin yläpuolella oleva minun huoneeni. Huomasin että Fanchette, jonka
karkeat kasvot näyttivät vieläkin äkäisemmiltä kuin tavallisesti, istui
tuolilla, jonka hän oli omituisesti asettanut vasten sisemmän huoneen
ovea; mutta en ajatellut sitä sen enempää sillä hetkellä, sillä
huomioni kiintyi pian neitiin, joka istui kumarassa lieden ääressä
väljään päällysviittaan kietoutuneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut
kylmä. Hän oli selin meihin eikä vielä huomannut, tai ei ollut
huomaavinaan meidän läsnäoloamme. Mutisten jonkun sanan osotin häntä
kuninkaalle ja sitten lähestyimme häntä molemmat.
"Neiti", sanoin minä matalalla äänellä, "neiti de la Vire! Minulla on
kunnia..."
Neiti ei kääntynyt, ja minä pysähdyin. Selvästi hän kuuli puheeni,
vaikka hän ei osottanut niin tekevänsä muuten kuin vetämällä viitan
tiukemmin ympärilleen, kunnioitukseni kuningasta kohtaan antaessa
minulle päättäväisyyttä kosketin häntä kevyesti olkapäähän. "Neiti",
sanoin kärsimättömästi, "te ette huomaa sitä, mutta..."
Hän nykäisi itsensä erilleen kädestäni niin jyrkällä liikkeellä että
minä katkaisin lauseeni ja tuijotin hölmistyneenä häneen. Kuningas
hymyili, ja nyökäten minua astumaan syrjään tarttui itse asiaan.
"Neiti", lausui hän arvokkaasti, "minä en ole tottunut..."
Hänen äänensä vaikutti kuin taikavoima. Ennenkuin hän ehti lausua sen
enempää, hypähti neiti ylös kuin iskun saaneena ja kääntyi meihin päin
hämmästyksen huudahdus huulillaan. Yhtäaikaa huudahdimme mekin
molemmat, sillä se ei ollutkaan neiti. Nainen, joka seisoi edessämme
käsi naamiollaan ja silmät loistaen sen aukoista, oli kookkaampi ja
täyteläisempi olennoltaan. Me tuijotimme häneen sanattomina. Sitten
huomasimme hänen päähineensä alta esiinvalahtaneen kullankellertävän
kiharan, ja se selitti arvotuksen. "Rouva de Bruhl!" huudahti kuningas.
"Rouva de Bruhl!" toistin minä kuin kaiku, vielä hämmästyneempänä kuin
kuningas.
Nähdessään että hänet tunnettiin, alkoi rouva de Bruhl vapisevin sormin
irrottaa naamionsa nauhoja; mutta kuningas, joka siihen saakka oli
osottanut enemmän luottavaisuutta kuin olin osannut odottaakaan, tuli
levottomaksi hänet nähdessään, ikäänkuin olisi kohdannut jonkun
odottamattoman seikan, josta minä en ollut häntä varottanut.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän ankarasti, astuen askeleen taaksepäin
ja tähdäten minuun harmin ja epäluulon sekaisen katseen. "Onko tämä
joku teidän somia puuhianne? Olenko tullut kutsumattomana vieraana
lemmenkohtaukseen, vai onko tämä ansa, jonka takana on herra de Bruhl?
Vastatkaa, mies!" jatkoi hän kiihtyen nopeasti. "Kummalla tavalla minun
on asia käsitettävä?"
"Ei kummallakaan, sire", vastasin minä niin arvokkaasti kuin saatoin
rouva de Bruhlin läsnäolon aiheuttamalta hämmästykseltä ja
neuvottomuudelta. "Teidän majesteettinne edellinen epäluulo on yhtä
väärä rouva de Bruhliin nähden kuin jälkimäinen on loukkaava minuun
nähden. Minä käsitän tätä yhtä vähän kuin tekin, sire, ja rouvan
täälläolo on minulle yhtä odottamatonta."
"Minä en ole tullut, sire", lausui rouva de Bruhl ylpeästi kääntyen
kuninkaaseen päin ja välittämättä minusta, "rakkaudesta herra de
Marsaciin, vaan niinkuin saattaa tulla kuka hyvänsä jolla on tuotavana
hänelle sana. Ettekä te, sire", lisäsi hän sukkelasti, "voi olla minut
täällä tavatessanne puoleksikaan niin hämmästynyt kuin minä olen
nähdessäni täällä teidän majesteettinne."
"Sen voin uskoa", vastasi kuningas kuivasti. "Olisin halunnut ettette
olisi nähnyt minua."
"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa",
vastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.
"Hyvä", vastasi kuningas. "Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on
oleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen", jatkoi hän kääntyen minun
puoleeni; "kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de
Marsac, niin missä hän on?"
"Sisemmässä huoneessa arvatenkin", sanoin minä lähestyen Fanchettea
aavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla.
"Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?" virkoin tiukasti
seuranaiselle.
"On kyllä, eikä hän tule ulos", vastasi hän pysyen itsepintaisesti
paikallaan.
"Joutavia!" sanoin minä. "Sanokaa hänelle..."
"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte", vastasi hän vääjäämättä
tuumaakaan. "Kyllä hän kuulee."
"Mutta ihminen!" huusin minä kärsimättömästi. "Te ette ymmärrä. Minun
_täytyy_ saada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen
kanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein."
"Niinkuin haluatte", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään.
"Olenhan sanonut teille että voitte puhua."
Lienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin
tällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan
ollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista
selviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne -- ja nyt raukesi tuumani ja
minä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana,
tolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi
harmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan
oven luona, minne hän oli siirtynyt.
Pulastani vapautti minut vihdoin uteliaisuus, joka ehkä viisaan
sallimuksen tahdosta kuuluu naisen luonteeseen ja joka johti neidin
sekaantumaan itse asiaan. Vartioidessaan valppaasti sisäpuolella hän
oli kuullut osan välillämme tapahtuneesta sananvaihdosta ja tullut
uteliaaksi huomatessaan oudon miehen äänen ja sen kunnioituksen jota
hän saattoi havaita minun osottavan vierasta kohtaan. Hän huusi siis
nyt ääneen, kysyen kuka siellä oli. Fanchette näytti käsittävän tämän
määräykseksi ja nousi ylös siirtäen tuolinsa syrjään ja virkkoi äreästi
osottamatta vähääkään enempää kunnioitusta: "Kas niin, enkös sanonut
että hän kyllä kuulisi."
"Kuka siellä on?" kysyi neiti jälleen korottaen ääntään.
Olin vastaamaisillani, kun kuningas viittasi minua siirtymään sivulle
ja astuen itse esiin koputti vienosti ovelle. "Avatkaa, minä pyydän",
lausui hän kohteliaasti.
"Kuka siellä on?" huusi neiti jälleen vapisevalla äänellä.
"Se olen minä, kuningas", vastasi Henrik vienosti, mutta sellaisella
majesteettiuden sävyllä mikä ei johdu miehestä vaan syntyperästä,
näyttäen olevan tuloksena vuosisatojen käskijä-tottumuksesta.
Neiti de la Vire huudahti, ja hitaasti sekä ilmeisen vastahakoisesti
väänsi avainta lukossa. Se rasahti ja ovi avautui. Näin vilaukselta
hänen kalpeat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, sitten astui kuningas
huoneeseen ottaen hatun päästään ja sulkien oven jälleen, ja minä
siirryin huoneen toiseen päähän missä rouva de Bruhl yhä seisoi oven
luona.
Muistan epäilleeni, enkä varsin aiheettakaan, että hän oli saapunut
asuntooni miehensä vakoojana, mutta hänen ensimäiset sanansa häntä
lähestyessäni poistivat tuon luulon. "Pian", virkkoi hän käskevällä
eleellä. "Kuulkaa minua ja laskekaa minut menemään! Olen odottanut
teitä kyllin kauan ja kärsinyt teidän kauttanne kyllin paljon. Mitä
tulee naiseen tuolla toisessa huoneessa, niin hän on hullu ja hänen
palvelijansa samoin! No niin, kuulkaa mitä sanon. Te puhuitte minulle
rehellisesti päivällä ja minä olen tullut maksamaan sen teille. Tehän
olette sopinut mieheni kanssa kohtauksen huomenna Chavernyssa. Ettekö
ole?"
Minä vastasin myöntävästi.
"Teidän on mentävä sinne yhden ystävänne seuraamana", jatkoi hän,
repien kiihtymyksessään riekaleiksi hansikkaan, jonka hän oli ottanut
kädestään. "Hänen on tavattava teitä samoin yhden kumppanin kanssa,
eikö niin?"
"Niin", myönsin minä vastahakoisesti, "Chavernyn sillalla."
"Älkää sitten menkö", lausui hän painokkaasti. "On häpeä minulle
kavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton
ihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin
seuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka
tulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!"
jatkoi hän katkerasti. "Se on tehty. Laskekaa minut menemään!"
"Ei, mutta arvoisa rouva", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä
kohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut
tuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden
kavaluuden johdosta, "eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen
luokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä -- tehdä jotain
suojelukseksenne?"
"Ei mitään", vastasi hän miltei tylysti, "paitsi jouduttaa minun
lähtöäni."
"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?"
Hän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan.
"Onnettomat ovat aina turvassa", sanoi hän.
Muistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet
aviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä
syvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa
läsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni,
estivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut.
Ilomielin olisin saattanut hänet kotiinsa -- joskaan en voinut tehdä
tuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan
sille huipulle jolta olin syössyt hänet alas -- mutta en uskaltanut
sitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota
jonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen
koputus pysäytti sanat huulilleni.
Viittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen
kerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu
ristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä
oli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan
joutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään
kieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä
mahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten
salvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään
huutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin
vilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa
punakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle.
Miehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään
riemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle.
Mutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen
molemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä
vaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi
turvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä
kuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli
kalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja
kaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.
Kysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta
sellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä
kaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi
aukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että
saattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että
tietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut
oivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin
minun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa
seinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen
kysyi mikä oli hätänä.
"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani,
tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni --
"mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen
kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja
hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."
"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta;
Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia
askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän
tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."
Minä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt
ylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna
ylhäällä olevissa huoneissa. "Sinä hullu", jatkoin minä melkein poissa
suunniltani raivosta, "jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he
menneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit
linnanvoudista?"
"Hän on siellä", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot
värähdellen.
Arvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta
sisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan
ja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun
tammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan
käytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta
saatoin selvästi erottaa sanat: "Kuninkaan nimessä!" jotka vahvistivat
Simonin väitettä.
Sillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme
tekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen
joka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli
tehtävä. "Luulen että poika puhuu totta, sire", lausuin tyynesti.
"Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka
mitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän
täälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi
kuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te
suvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun
ja puhun hänen kanssaan."
Kuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen
tästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä
aloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui
käsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.
"Mitä te aiotte tehdä?" huusi hän kauhistunein kasvoin. "Ettekö kuule?
Hän on siellä."
"Kuka on siellä?" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin
sanojaan.
"Kuka?" vastasi hän. "Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä
kuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän
on löytänyt minut ja hän tappaa minut!"
"Jumala varjelkoon!" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut
miehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt
häntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa.
Nyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta,
nähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten
kauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista
ilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me
olimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän,
tiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki -- sekä
kuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota
hän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja
minut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut
ihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin
kutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat
parahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen
velvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen --
hänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia.
Kuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de
Bruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo
velvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?
Linnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui.
Muistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa
Bruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen
reippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan
naisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän
noudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt;
mutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin
ristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.
Kasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän
huuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen
tungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti
työntäytyi esiin. "Kuninkaan nimessä!" puuskutti hän.
"Mikä on kysymyksessä?" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan
mulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut
joukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan
heijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin
suurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla
valolla. "Mitä olette vailla?" jatkoin minä. "Minkätähden tulette
häiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?"
"Minulla on määräys vangita teidät", vastasi hän töykeästi. "Vastarinta
on turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja
murran ovenne."
"Missä on määräyksenne?" sanoin minä tiukasti, "Se, joka teillä oli
tänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä."
"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi", vastasi hän. "Ainoastaan
lykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla
toimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä
antautumaan."
"Kuka antoi sen?" kysyin minä.
"Herra de Villequier", vastasi hän riuskasti. "Ja tässä se on. Kuulkaa,
hyvä herra", jatkoi hän, "te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi."
"Ennenkuin avaan", virkoin minä kuivasti, "tahtoisin mielelläni tietää
mitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo
näytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy",
lisäsin sitten. "Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa.
Ennenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa
herra de Bruhlilla on täällä."
"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten
täytäntöönpanemista", vastasi linnavouti vältellen. "Teidän asianne on
antautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen
on minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille
harkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette
sen ajan kukittua antaudu, niin murran oven."
"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?" kysyin minä katsastettuani sen
tilaa.
Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä
myönnytyksestä suljin luukun.