Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä
odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin
johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä
olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa
melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella.
Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut
antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin
senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä
tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle
suoraan miten asiat olivat.
Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse
asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan
tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin
Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon
Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä
vakavimpia epäilyksiä.
Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi
räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi,
pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin
ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa.
Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin
kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään
pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan
tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla
salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän
pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset.
Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne
kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen,
että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän
suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani
hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti
ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja
että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että
anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa,
minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan
oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen
pahantuulensa syynä olin minä itse.
Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen
mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi
se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä
tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista
ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja
autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden
rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän
lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin
mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja
tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin
maltittomasti mistä tämä johtui.
"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle
päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.
"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän
oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä
romahdus tällä kertaa, pelkään mä."
"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä
vihaan salamyhkäilyjä."
"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin
marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine
väkineen?"
"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"
"Pariisiin, kuulemma -- yhtyäkseen liigalaisiin."
"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.
"Niinpä maarin!" vastasi hän.
"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän
kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."
"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin
markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui
väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä
palaamaan. Niin ainakin sanotaan."
Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen.
Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset
kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja
myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut
epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin
olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi
innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan.
Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen
puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei
Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen
itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.
Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain
vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä
hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin
herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset
vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään,
mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti
valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana,
missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani
huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti
valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä,
jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai
harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin
odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja
vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä
kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita.
Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni
kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut
nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen
äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä
joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut
kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.
Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla.
Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista;
ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli
kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he
katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka
tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle.
Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä
kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran
sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken,
tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän
aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein
päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän
suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.
"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä
vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti
Bironiin.
"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni
aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee
saada tavata kuningasta ihan heti."
"No, se on suoraa puhetta", vastasi hän taputtaen minua olalle. "Ja
teidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut
oikean miehen luo. Revol", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, "tällä
herralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa
hänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet.
Minä vastaan hänestä."
Mutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. "Se on
mahdotonta, herra de Crillon", lausui hän vakavasti. "Aivan mahdotonta
tällä kertaa."
"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa", tokaisi Crillon.
"Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa.
Kuuletteko?"
"Mutta hänen majesteettinsa..."
"No mitä?"
"On hartaudenharjotuksissaan", sanoi sihteeri kankeasti.
"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!" vastasi Crillon
niin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. "Kuuletteko?"
jatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä
kimakammaksi, "vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä
herra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa
vihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän
sanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota."
En tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti
kirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.
Hän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään
yksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä
virkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona
kun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen
huoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl
ja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi
minuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan
sisään.
Odotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti
tervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa
tai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi
vartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun
epäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone
tuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista
seinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman
pahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä
Revol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa
oviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.
Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu
lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen
päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta -- sillä kuninkaat pitävät
alamaisistaan eniten matkan päästä -- ja osaksi hämmästyksestä, sillä
huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä;
ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka
korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen
juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan
nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli
jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian
turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen
majesteetillaan. Kuningas -- sillä hän se oli -- puheli itsekseen. Hän
ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän
huomannut läsnäoloani.
Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä,
mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä.
Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja
korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta
ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne
lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän.
"Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa,
ilotonta naurua. "Niin, -- kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta
kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja
Maugiron ja St. Mégrin ja minä -- ja _hän_. Ah, niitä päiviä, niitä
öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt
sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin,
ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi
kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa
ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja
_hän_ -- hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki
kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki
on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"
Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa,
huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin
kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi
siitä epätoivon ja tunnonvaivojen -- ei, ei tunnonvaivojen, vaan
kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään.
Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot
syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten
katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä
vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla
kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän
jatkoi vielä yksinpuheluaan.
"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään?
Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä?
Tuleeko Mercoeur -- kirous hänelle! -- olemaan kaikkein kristillisin
Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen
ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja
kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen
suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias.
Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki
edessään. Kun taas minä -- minä -- oh, Jumala, armahda minua! Armahda
minua, taivaallinen Jumala!"
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan
edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja
nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan,
kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä
enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja
kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman
äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta.
Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen
mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten,
kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla
ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin
jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi
varotusta.
Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä
hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta
voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä,
hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten
ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat
korviini kuin: "Haa! Guise!"
Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni
siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan.
Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään,
hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.
"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä
jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.
Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun
luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat
niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se
vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti
leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun
ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan
loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia
kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen
sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty
apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle
levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että
huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja
puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen
tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta
senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä
alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä
olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli
vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden.
Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen
hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli
hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi
sitä takaisin.
"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon
järkiinsä että tunsi minut.
"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen", vastasin
vältellen.
"Sellainen uskollisuus on harvinaista", vastasi hän katkerasti
hymähtäen. "Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku
armoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle
Marsacin."
"Teidän luvallanne sanoen", lausuin minä rohkeasti, "ei vaihdos aiheuta
niinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden
herttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin
helposti."
"Kas, kas!" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään.
"Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja
purkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?"
"Herra varjelkoon toisin olemasta!" vastasin vakavasti. "Olen täällä
tarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla
voitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas
pyytää ainoastaan..."
"Vaiti, vaiti!" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan
vastenmielisesti, "Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta
katsokaas", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä
nopeaan kuin oli sen muistanutkin, "Turenne antaa myös kauniita
lupauksia. Ja Turenne -- on kyllä totta että hänellä voi olla omat
tarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy
petolliseksi..."
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin
lattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään
keinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen
toisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään,
taikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli
kannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän
seisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.
"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee", mutisi hän, "niin
sitten kyllä... Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä
lähettänyt."
"Todistus on saatavilla, sire", vastasin minä, ja sydämeni alkoi
tykyttää. "Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti
minua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille."
"Aivan oikein", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen
innokkaasti. "Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni.
Missä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme
ripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin
toisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?"
"Se on nainen, sire", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta
äkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.
"Nainenko? Onko hän täällä?"
"Ei, sire", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan
ilmotukseeni. "Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on
sellainen -- pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi --
että hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole
hyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne,
sire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan."
Hän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. "Onko hän nuori?" kysyi
hän pitkän vaitiolon jälkeen.
"On, sire", vastasin minä. "Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja
samalla Turennen kreivin holhokki."
"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!"
vastasi hän. "Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo
puhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi
saatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia.
Voisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka
saattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun."
"Ja sitäpaitsi, sire", uskalsin minä lisätä, "täällä on Turennen väkeä,
jotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos
hänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen
vivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät
pelin olevan hukassa."
"Mikä ei olisi minulle soveliasta", täydensi hän nyökäten ja katsellen
minuun synkkänä. "He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan
kuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme
ole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on
teidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä."
"Olen tekevä niinkuin käskette, sire", vastasin minä. "Mutta minä
pelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan."
Tämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. "No miksi lemmon
nimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?" huusi hän
rajusti. "Jumala tietää -- minä en tiedä -- minkä takia Rosny valitsi
tuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä
teidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä
muodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan
maailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran
häviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi
teidänkin!" lisäsi hän rajusti.
Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle
ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen
puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan
voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi
kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei
olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin
itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria
sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän
päähänpiston takia.
Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän
saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi
ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta
puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"
"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni
olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.
"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi
hän -- sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'_Se no va el
otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero_', kuten Mendoza sanoo. Onpas se
sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos
vaimoni arvaisi -- mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä
menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin!
Missä on asuntonne?"
Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan
päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta
takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä
ei lainkaan pitänyt yllä.
"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi,
"missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää
sen pimeässä?"
"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.
"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä",
lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä
miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi
hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.
"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin
minä laskeutuen toiselle polvelleni.
"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä
suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt
minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan
kenellekään, jos henkenne on teille kallis."
Annoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta
käteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. "Hankkikaa
taivaan nimessä uusi levätti", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua
päästä jalkoihin naama rypyssä. "Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne
huomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä.
Tuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin
hovimiehelle!"