Heti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä
vastaan. "Missä on herrattarenne, mies?" sanoin minä. "Missä on neiti
de la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!"
Hänen naamansa piteni sanomattomasti. "Missäkö hän on?" vastasi hän,
häilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni
johdosta. "Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä
tuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?"
Hänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan
kymmenkertaiseksi. "Ei!" huusin minä. "Hän ei ole! Hän on nyt poissa!
Ja te -- minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään
ja suojattomana? Sanokaa minulle se!"
Hän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli
äkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja
uljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin.
"Minä olin hullu", voihki hän. "Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja
Fanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin
herrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En
aavistanut mitään pahaa. Ja nyt -- herra Jumala!" lisäsi hän oikaisten
itsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi --
"minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!"
"Tulitteko suoraan tänne?" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun
otettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä
aikaisemmassa tilaisuudessa.
"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle", vastasi hän, "missä
saimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me
tulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan."
"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä", sanoin minä.
"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä
menen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani."
Hän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan
vastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen
jokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta.
Hänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin
samassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi
hämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta
kaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai
haastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen
kuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei
minulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut
vakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä
poismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita
etsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä
paljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla.
Koputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen
toivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja
minä näin edessäni Simon Fleix'n!
Huomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein
kasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.
"Sinä heittiö!" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. "Sano
minulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan
nimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!"
Tuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin
aikoisi kieltäytyä -- ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi
mielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. "Mene
edelläni ja koputa ovelle", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti
tikarini kahvaa.
Esiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen
huoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä
aikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa,
jolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä
kohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.
Neiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä
vasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä
kääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä
helmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan
suorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä,
sellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran
tyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja
erittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti
ulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa
paikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani
vahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut,
vaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi,
ei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän
kosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: "Herra de Marsac
on täällä."
Neiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä
tuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. "Hyvää
iltaa", virkkoi hän.
Tervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen
huomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän
juuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia
olimme täällä -- puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän
varmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin -- että edeltäpäin valmistamani
sanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän
hämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta,
kokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin
väsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan
suuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan,
tunsin yhtäkkiä -- huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani,
virastani ja hovimaineestani -- samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja
köyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa
alunpitäen. Mutisin: "Hyvää iltaa, neiti", ja sen enempää en saanut
sanotuksi -- minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin
pahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!
Hän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän
pitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein
hän virkkoi jäykästi: "Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette.
Vie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa
menestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä.
Mutta mehän olemme vain maalaisia", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen
minuun, harmin välähdys silmissään.
Minä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska
minulla ei ollut aikaa viipyä. "Simon Fleix", jatkoin sitten, saaden
vaivoin ääneni kulkemaan, "näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa
saattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun
valmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani."
"Ei se ollut Simon Fleix'n syy", vastasi hän lyhyesti. "Minä pidän
enemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat."
"Ne ovat ehkä mukavammat", pitkitin minä nöyrästi, "mutta minun on
ajateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun
talossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille
tapahdu mitään vahinkoa."
"Voitte lähettää varttanne tänne", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.
"Mutta, neiti..."
"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä
huoneista?" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja
kääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä.
"Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole
väittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän
näistä huoneista ja sillä hyvä!"
Hän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen
rinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta
huomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä
tyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto,
vieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla
kun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti
suuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen
ujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.
"Neiti", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, "suokaa
anteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet,
joitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä
epätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo
tieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja
rukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä
kertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule
puuttumaan."
Välittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin --
sillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä -- pahanjuonisesti hymyillen.
"Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten
viime näkemän", virkkoi hän.
"Mitä te tarkotatte?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sitä mitä sanonkin", vastasi hän nenäkkäästi. "Mutta olihan se
odotettavissakin."
"Onneton ihminen!" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei
sietämättömiin ärsyttämänä. "Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin
olette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole
teille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi
tuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on
hiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin..."
"Kiitollisuutta!" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen
edestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni
huvittaisi häntä. "Kiitollisuutta -- se on hyvin kaunis sana ja
merkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä
uskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu
että te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin
hovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni
jakamattomina teidän palveluksianne."
"Mutta, neiti..." sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin.
En uskaltanut jatkaa.
"No niin", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen
ja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, "mitä tahdotte sanoa?"
"Te puhutte suosionosotuksista", jatkoin minä vaivalloisesti. "En ole
saanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain
Rosnyssa ja teidän kädestänne."
"Minunko kädestäni?" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.
"Niin juuri, neiti."
"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys", vastasi hän
kohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. "En ole koskaan
antanut teille suosionosotusta."
Minä kumarsin syvään. "Jos sanotte ettette ole antanut, niin se
riittää", vastasin.
"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac",
puhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. "Jos
näytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin
tulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän
sen", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen
kainoutta muistuttavan eleen.
Jollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja
samettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen
äänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt
tunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen
tylyiksi.
"No?" virkkoi hän kärsimättömästi. "Todistus on helppo."
"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny", vastasin minä
vaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan
esille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.
"Joku otti sen teiltä!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin
silmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi.
"Joku otti sen teiltä!" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa
vavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. "Kiitoksia paljon sitten,
oma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton.
Sillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa
suosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä
-- ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!"
Hänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin
jossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni
kuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen
turvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin
tunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka
luulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet
voimattomiksi.
"Ottamatta lukuun minua itseäni", sanoin minä, puhuen virallisemmin
kuin siihen saakka, "on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi
olla teille tärkeä. Kuningas..."
"Kuningas!" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä
hehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista
itsepäisyyttä. "Minä en tahdo tavata kuningasta!"
"Ette tahdo tavata kuningasta!" toistin minä ällistyneenä.
"En, minä en tahdo!" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon
puuskassa. "Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja
välikappaleena jo kylliksi kauan", jatkoi hän, "enkä halua palvella
enää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko
minulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni", lisäsi hän
katkerasti, "että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä
paikkaa!"
"Mutta, neiti", sanoin minä, "te ette ole ajatellut..."
"Ajatellut!" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen
niin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. "Minä olen
ajatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon
toimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan,
jos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa."
Tuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa
uskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen
vaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen
vuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun
kaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä
uskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja
kehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.
Mutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä
tehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut
ovat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen
pitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän
naisen kanssa -- naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen
vahvimpana voimanaan -- ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat
minua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En
ollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin
neiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin
hoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.
Koetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan
horjuttamaan hänen päätöstään -- Fanchetten katsoessa päältä
värähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai
vastustaakseen minua -- kadotin masennuksissani sen velvollisuuden
tunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka
suhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen
turvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin
vallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen
poissiirtämisestään -- mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen
että jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja
muistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta,
sillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli
jälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.
Hänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle,
hymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. "Sanotteko. ettei tämä talo
ole turvallinen?" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.
"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?" vastasin minä
yhtä suorasukaisesti. "Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin."
"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä", vastasi hän nyökäten
ovelasti. "Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja
olkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen
mairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen."
"Kuulkaa sitten", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja
vetäen hänet ulommaksi ovelta. "Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin
voitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni",
jatkoin alentaen yhä ääntäni. "Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa
kymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan
teille..."
"Mitä?" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa,
josta olin pidellyt kiinni.
"Viisikymmentä kruunua", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan
joka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus.
"Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu."
"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!" huusi nainen
niin kiihkeästi että minä tyrmistyin. "Hävetkää, hävetkää, mies! Te
houkuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän
oli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja
menkää matkaanne!" lisäsi hän halveksivasti. "Menkää heti paikalla ja
tuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte -- kuninkaasta! Minä sanon
teille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki
teidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!"
Sen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin
masentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus
arvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi
on istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla
portaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä
tulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse
heidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli
pitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä
kummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin
hänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua
edellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin,
jotka olin varustanut häntä varten.
Ovella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.
"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi", lausui hän hengittäen
kiivaasti. "Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle --
lahjomallakaan!"