Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti
kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka
hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä -- kuinka kalpeat ja
riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät
hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen
tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä
käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"
"Se on totta", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon
tapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä
saattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien
ettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin
suhteisiin.
Hän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin
kiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota
niin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan
ihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi
muuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa
liikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä
olisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de
Bruhl silloin.
Mutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän
näytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi,
ja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan
hänen sormiensa lomitse. "Liian myöhäistä!" mutisi hän niin
tuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. "Voi, te ryöstitte
minulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet
nyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin
rakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!"
Hän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien
päähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että
minun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden
rajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua
lohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja
kunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun
koettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.
Vihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi
hätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. "Te
olette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin", jatkoi hän, "ja vaikka
minulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon
vuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla -- minä
tiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli
minun tekemäni -- minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen
tämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa
sentähden varuillanne."
Mieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus,
mutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen
kätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: "Kiitän
teitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että
anteeksiantavaisuudestanne."
Taivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa
näin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi
minut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi
kaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen,
naamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu,
oli neiti de la Vire!
Minä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin
nähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi
paheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä
tarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä
omastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja
hänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet
lisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset
rouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti
ja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin,
en tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan
töykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista
huomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin
kunnes hän oli hävinnyt "Pienten Sisarten" luostarin sisäpuolelle.
Sitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani
vielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli
kuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke.
Astuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin
nimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de
Rambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta
luottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän
pyysi minun antamaan mitä suurimman painon.
"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna", jatkoi hän
vetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi
huomaamattomina, "vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra
de Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin
Blois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä
toisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä
naulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'"
Tuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja
pahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin
Rambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten
kohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana
miehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja
henkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän
koittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn
minulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.
En voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä,
minkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani
ylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri
sellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta
Rosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa
tulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan
nuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin
silloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen,
vaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle
lahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.
Koputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta
alempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli
vienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan
etten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja
pettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta
Rambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!
"Missä he ovat?" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi
ovenkahvassa,
"Nainen ja hänen seuranaisensako?" kysyi hän astuen esiin.
"Niin, niin!" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä
sydäntäni.
"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä
tullut takaisin", vastasi hän.
Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia
henkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta
portaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet
toista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen
käännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten
askeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn
tallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin,
ynnä kaksi asestettua palvelijaa.