Kohteliaisuuden vuoksi ja osottaakseni kiitollisuuttani saatoin herra
de Rambouillet'ta hänen asuntoonsa ja näin että hän oli yhtä
tyytyväinen itseensä ja siis minuunkin, kuin minä olin häneen. Sillä
kertaa minä tosiaan melkein rakastin häntä, ja varmasti hän olikin
mies, jolla oli ylevä ja isänmaallinen mieli ynnä taito ja käytös
samanveroiset. Mutta häneltä puuttui se luonteen miellyttävyys ja
myötätunnon herättämisen voima, joka antoi de Rosnyn ja Navarran
kuninkaan kaltaisille miehille heidän erikoisen viehätyksensä; vaikka
sen jälkeen mitä edellisessä luvussa olen hänestä kertonut, ei minun
kieleni sovi puhua hänestä pahaa. Ja joka tapauksessa hän oli hyvä
mies.
Kun vihdoinkin saavuin asuntooni, odotti minua siellä yllätys
kirjelipun muodossa, joka oli juuri saapunut eikä kukaan tiennyt miten.
Joskin sen tulotapa oli salaperäinen, oli sen sisältö kuitenkin lyhyt
ja riittävän selvä, sillä se kuului näin: "_Arvoisa herra! Jos tulette
tapaamaan minua kolme tuntia puolenpäivän jälkeen Pienten Sisarten
talon edustalla olevaan puistoon, niin teette palveluksen sekä
itsellenne että allekirjoittaneelle. Marie de Bruhl_."
Siinä oli kaikki mitä tuo naisen käsialalla kirjotettu lippu sisälsi,
mutta silti oli siinä kylliksi saattamaan minut ymmälle. Simon, joka
oli ilmaissut mitä vilpittömintä iloa pelastumiseni johdosta, olisi
tahtonut minua menettelemään sen suhteen samalla tavalla kuin
tuomiokirkon esipihalle kutsuvaan sanomaan nähden, nimittäin jättämään
sen kokonaan huomioonottamatta. Mutta minä olin eri mieltä, ja
varsinkin kolmesta syystä: ensiksikin oli kutsu suora ja avonainen,
lisäksi oli aika varhainen ja paikka liian julkinen sopiakseen
väkivallan näyttämöksi, vaikkakin hyvin sovelias sellaiseen kohtaukseen
mihin ei ollut tarkotus kutsua koko maailmaa. Päälle päätteeksi oli
puisto vain noin nuolenkantaman päässä asunnostani, vaikkakin toisella
puolen St. Denys-katua.
Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva
de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen
läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin
määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St.
Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä,
mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten
Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan
oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja
kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei
ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta
yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme
olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa,
mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että
tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.
Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan
minulle aivan aavistamatonta.
"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko
nyt tyytyväinen työhönne?"
Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi
käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä
soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon
kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa
tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se
tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."
"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden
nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla
eleellä.
"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: -- tunsin syvää sääliä
häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne
minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä
minä tein hänelle vuorostani."
"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te
sen teitte -- minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla
tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne
sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä
herra!"
Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani
teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa
teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa
enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut
sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne
huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun
huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan
valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."