Näytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin
toimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle
viritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle,
jonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi
ajatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen
matkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa,
ja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio
tämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle
sen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta
vastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.
Sensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra
d'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni
ennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan
ja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan
tennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia
ennen määräaikaa.
Vieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut
mitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä
mikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut
mielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen
lisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä
peittää luonteensa todellista kulta-arvoa -- luonteen, jolta ei
puuttunut uljuutta eikä selkärankaa -- oli hän vielä erittäin
hyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt
hakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken
taitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia -- mikä olikin
hänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti
käyntinsä kahdeksi tunniksi.
Minun ei tarvinnut kauan odottaa ennenkuin sain todistuksen tämän
Simonin esittämän varokeinon viisaudesta. Arvelimme olevan varovaisinta
pysytellä huoneella vieraamme lähdettyä, ja niin vietimme yön tulematta
tietämään oliko tapahtunut mitään vai ei. Mutta noin kello seitsemän
tienoissa seuraavana aamuna eräs markiisin palvelijoista saapui
luoksemme herra d'Agenin lähettämänä tuoden uutisen -- mikä ei ollut
enää uutinen sitten kun olimme kuulleet hänen kiireiset askeleensa
portailta -- että edellisenä iltana oli hyökätty isä Antoinen kimppuun
ja surmattu hänet!
Minä otin vastaan tämän sanoman toivoni toteutumisesta vakavalla
kiitollisuudella, Simon taas niin liikutettuna että kun sanan tuoja oli
mennyt, hän istui tuolille ja alkoi nyyhkyttää ja väristä ikäänkuin hän
verivihollisen sijasta olisi kadottanut äitinsä. Käytin tätä
tilaisuutta pitääkseni hänelle saarnan epärehellisten toimintakeinojen
seurauksista; enkä voinut itsekään väristyksettä muistella tuon miehen
viimeksi minulle lausumia sanoja taikka niitä laittomia ja rikollisia
aikomuksia, joita hän nautinnolla oli hautonut vielä seisoessaan ihan
sen kuilun partaalla, joka oli nielevä sekä hänet että hänen
suunnitelmansa ikuiseen pimeyteen.
Ylimpänä tunteena mielessäni oli luonnollisesti kevennys. Olinhan taas
vapaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli pappi pitänyt tietonsa
ominaan, joten hänen kätyrinsä ilman häntä olisivat voimattomia. Simon
oli tosin kuullut, että kaupungissa vallitsi suuri kiihtymys tapahtuman
johdosta ja että monet sysäsivät syyn hugenottien niskoille. Mutta me
emme antaneet tämän seikan vähentää tyytyväisyyttämme, eikä minulla
ollut mitään aavisteluja ennenkuin korviimme saapui toisten kiireisten
askelten ääni portailtamme.
Tunsin ne heti herra d'Agenin askeliksi, ja jokin tuhoa ennustava
sointi niitten kajahtelussa sai minut nousemaan jaloilleni ennenkuin
hän avasi ovenkaan. Niin paljonpuhuva kuin olikin hänen ensimäinen
kiireinen silmäyksensä ympäri huoneen, sai hän minut nähdessään
takaisin tavallisen tyyneytensä. Hän tervehti minua ja puhui
levollisesti, vaikka nopeasti. Mutta hän oli hengästynyt, ja minä
huomasin paikalla ettei hän sipittänyt puhuessaan.
"Olen iloinen tavatessani teidät", virkkoi hän sulkien huolellisesti
oven jälkeensä, "sillä minä tuon huonoja uutisia, eikä ole varaa hukata
silmänräpäystäkään. Kuningas on allekirjottanut määräyksen teidän
viipymättömästä vangitsemisestanne, herra de Marsac, ja jos kerran
joudutte linnaan, niin on vaikea sanoa mitä ei saattaisi tapahtua."
"Minun vangitsemisestani?" huudahdin minä. Lienee anteeksiannettavaa,
jos tämä uutinen tapasi minut valmistumattomana.
"Niin", vastasi hän nopeasti. "Kuningas on allekirjottanut sen
marsalkka Retzin pyynnöstä."
"Mutta mistä syystä?" huusin minä tyrmistyneenä.
"Isä Antoinen murhasta. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän
painavasti, "mutta nyt ei ole aikaa sanoihin. Linnavouti on juuri tällä
hetkellä tulossa teitä vangitsemaan. Teidän ainoa toivonne on koettaa
välttää häntä ja päästä kuninkaan puheille. Olen taivuttanut setäni
menemään teidän kanssanne ja hän odottaa asunnossaan. Ei kuitenkaan ole
hukattava silmänräpäystäkään, jos tahdotte päästä kuninkaan eteen
ennenkuin teidät vangitaan."
"Mutta minä olen syytön!" huusin minä.
"Minä tiedän sen", vastasi herra d'Agen, "ja voin todistaa sen. Mutta
jollette pääse kuninkaan puheille, ei syyttömyytenne auta teitä
ollenkaan. Teillä on mahtavia vihamiehiä. Tulkaa, älkääkä siekailko
enempää, herra de Marsac, minä pyydän teitä", lisäsi hän.
Hänen käytöksensä vakuutti minulle selvemminkin kuin hänen sanansa että
asiat olivat täperällä, ja lykäten toiseen kertaan järkeilyt kiitin
häntä kiireisesti hänen ystävällisestä avustaan. Sieppasin miekkani,
joka virui tuolilla, ja vyötin sen vyölleni; Simonin sormet vapisivat
niin ettei hänestä ollut mitään apua. Tämän tehtyäni nyökkäsin herra
d'Agenia menemään edellä ja seurasin häntä, Simonin liittyessä
matkaamme omasta alotteestaan. Silloin oli noin kello yhdentoista aika
aamupäivällä.
Seuralaiseni juoksi alas portaita ilman muodollisuuksia ja niin
nopeasti että minä sain panna kaikkeni pysyäkseni hänen kintereillään.
Ulko-ovella hän viittasi minua pysähtymään ja mennen itse kadulle
silmäsi levottomana St. Denys-kadulle päin. Onneksi oli väylä vielä
selvä, ja hän antoi minulle merkin seurata. Minä tottelin, ja alkaen
kävellä vastakkaiseen suuntaan niin joutuin kuin taisimme olimme pian
jättäneet kadunkulman itsemme ja talon välille.
Jos luulimme nyt pääsevämme menemään huomaamatta, niin saimme hyvinkin
pian huomata pettyneemme. Talo oli, kuten olen maininnut, hiljaisella
syrjäkadulla, jota etäämpänä rajotti aina jonkun matkan päässä
tukipylväillä varustettu puutarhamuuri. Olimme tuskin kulkeneet
toistakymmentä askelta oveltani, kun erään tukipylvään suojasta
pujahti mies, joka pikaisesti katsahdettuaan meihin alkoi juosta St.
Denys-katua kohti.
Herra d'Agen katsoi taakseen ja nyökkäsi. "Siinä menee sanansaattaja",
virkkoi hän. "He yrittävät katkaista meiltä tien, mutta luulenpa että
meillä on heistä riittävästi etumatkaa."
Minä en vastannut mitään, sillä tunsin antautuneeni kokonaan hänen
käsiinsä. Mutta kun kuljimme pitkin Valois-katua, jonka eräässä osassa
siihen aikaan päivästä pidettiin markkinoita, mitkä saivat sinne
kerääntymään melkoisen paljouden talonpoikia ja muuta kansaa, luulin
huomaavani tavattoman touhun ja kiihtymyksen merkkejä. Ei tuntunut
uskottavalta että jonkun papin murha vaikuttaisi niin moniin ihmisiin
ja niin suuressa määrässä, ja minä kysyin herra d'Agenilta mitä hän
arveli.
"Huhutaan", vastasi hän hiljentämättä vauhtiaan, "että kuningas aikoo
muuttaa viipymättä eteläänpäin, Tours'in kaupunkiin."
Mutisin ilmi hämmästykseni ja tyytyväisyyteni. "Hän aikoo siis sopia
hugenottien kanssa?" kysyin.
"Siltä näyttää", vastasi d'Agen. "Retzin puolue on siitä syystä
kiukkuisella tuulella ja koettaa purkaa sitä teihin, jos se heille
suinkin onnistuu. Varokaa!" lisäsi hän äkkiä. "Tuolla on pari heidän
miestään!"
Puhuessamme pujottelehdimme ulos väentungoksesta ja minä näin muutamia
askeleita edellämme meitä vastaan tulemassa pari hovin herroja yhtä
monen palvelijan saattamina. Hekin huomasivat samassa meidät ja
lähtivät tulemaan poikki kadun, mikä sillä kohtaa oli kohtalaisen
leveä, aikoen ilmeisesti pysäyttää meidät. Me poikkesimme kuitenkin
yhtäaikaa menemään heidän puolelleen, joten tulimme vastatusten heidän
kanssaan keskitiellä.
"Herra d'Agen", huudahti etumainen puhuen kopealla äänellä ja heittäen
vihaisen syrjäsilmäyksen minuun, "minusta on ikävää nähdä teitä
sellaisessa seurassa! Te ette arvattavasti tiedä eräästä määräyksestä,
joka juuri on annettu linnanvoudille ja joka kohdistuu tähän herraan."
"Ja jos niin onkin, niin mitä sitten?" sipitti toverini silkkisimmällä
äänellään.
"Mitäkö sitten?" huusi toinen rypistäen kulmiaan ja astahtaen hiukan
eteenpäin.
"Aivan niin", toisti d'Agen asettaen kätensä miekankahvaan ja
peräytymättä tuumaakaan. "Minä en tiennyt että hänen majesteettinsa on
nimittänyt teidät linnanvoudiksi, herra Villequier, tai että teillä on
valtuutus, joka oikeuttaa teidät pysähdyttämään aatelismiehiä
julkisilla kaduilla."
Herra Villequier punastui suuttumuksesta. "Te olette nuori, herra
d'Agen", sanoi hän, ja hänen äänensä värisi, "muuten saattaisin teidät
maksamaan tämän kalliisti!"
"Tämä ystäväni ei ole nuori", vastasi d'Agen kumartaen. "Hän on
jalosukuinen synnyltään, herra Villequier, ja hänet luetaan, kuten
juuri eilen kuulin, Ranskan parhaimpien miekkamiesten joukkoon, eikä
hän ole mikään gaskonjalainen. Jos olette halukas pidättämään hänet,
niin tehkää se, olkaa hyvä. Ja minulla on kunnia ottaa osalleni teidän
poikanne."
Meillä oli tällöin kaikilla käsi miekankahvassa, joten ei olisi
vaadittu kuin ensimäinen isku, jotta olisi syntynyt tuollainen
katukahakka, jollaiset siihen aikaan olivat tavallisempia kuin nyt.
Joukko markkinakansaa oli äänekkään sananvaihtomme vetämänä keräytynyt
ympärille ja odotti innokkaana mitä tulisi tapahtumaan. Mutta
Villequier, kuten toverini ehkä tiesi, oli gaskonjalainen yhtä paljon
mieleltään kuin syntyperältäänkin, ja kun hän näki meidän päättäväiset
muotomme, malttoi hän mielensä. Kohauttaen olkapäitään teeskennellyn
halveksivasti, mikä ei vaikuttanut keneenkään, hän viittasi
palvelijoitaan jatkamaan matkaa ja astui itse sivulle.
"Kiitän teitä kohteliaasta tarjouksestanne", sanoi hän ilkeämielisesti
hymyillen. "Tulen pitämään sen muistissani. Mutta, kuten sanotte, minä
en ole linnavouti."
Välittämättä paljonkaan hänen sanoistaan me kumarsimme, menimme hänen
ohitseen ja riensimme eteenpäin. Mutta vaaraa ei ollut vältetty.
Ensiksikin oli tämä kohtaus maksanut meille muutamia kalliita
minuutteja, ja lisäksi lähti gaskonjalainen seuraamaan meitä annettuaan
meidän päästä jonkun matkaa edelle. Hänen palvelijansa olivat, niin
otaksuimme, ohikulkiessaan virkkaneet että toinen meistä oli isä
Antoinen murhaaja, ja tuo huhu levisi väkijoukkoon kulovalkean lailla.
Eikä kulunut monta hetkeä ennenkuin näimme että jälissämme seurasi
parvi roskajoukkoa, joka teki Simon Fleix'n kovasti levottomaksi.
Huolimatta siitä halveksimisesta, mitä ihailtavalla tavalla käyttäytyvä
herra d'Agen heitä kohtaan osotti, olisi meille ehkä käynyt
tarpeelliseksi kääntyä ympäri ja opettaa heitä, jollemme juuri viime
tingassa olisi ehtineet herra de Rambouillet'n asunnolle, jonka ovella
tapasimme puolitusinaa asestettuja palvelijoita, joitten näkeminen sai
ahdistelijamme peräytymään osottaen heidän luokkaansa kuuluville
ominaista pelkuruutta.
Jos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de
Rambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut
mitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut
herra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen
sydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet
sisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla
ja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme
osotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei
hetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle
ja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi
lähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa.
Epäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua
tuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään;
sillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa
sattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen
talon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään
millekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään;
vaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet
kulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä
kävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen
tai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme
osotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko,
joka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille
suunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin
pujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään
jättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.
Panin merkille -- ja luulen sen lisänneen levottomuuttani -- että
johtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin,
mutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita.
Rientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle
joitakin neuvon sanoja. "Herra de Marsac", sanoi hän katsahtaen minuun
äkkiä, "sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte
kokonaan minun käsiini."
Minä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten
hyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.
"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan", vastasi hän
tuikeasti -- sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys
tekee karvaiksi ja tuimiksi. "Ja, mikä tärkeintä, ei mitään
väkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava
taistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin
voimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan."
Ja jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset
ja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas
hyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin
sensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja
naamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen
nahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui
kelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä
avuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja
sitten -- sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus
toi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei
taistelu vielä ollut päättynyt.
Huomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta,
mutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt
esiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme
silminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että
molemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti
hieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan
tappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita
määräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia
kasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta
ääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: "Tuossa hän on!
Tuossa hän on!"
Siististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja
puolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut
pidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen
huolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä
ei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. "No, no! Mitäs
tämä on?" sanoi hän kevyesti. "Minä en ole tottunut siihen että minun
väelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te
tunnette minut?"
"Vallan hyvin, herra markiisi", vastasi mies jäykän kunnioittavasti;
"mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä."
"Hyvä", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana
näkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut
herroista osottamaan levottomuuden oireita. "Se nähdään pian, sillä
aiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille."
"Ei tämä herra", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä.
"Minä en voi päästää häntä menemään."
"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne", vastasi markiisi
työntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.
"Herra markiisi", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan
kiivaasti, "tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on
kuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa."
Ylimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. "Minä tahdon olla
viimeinen sitä vastustamaan -- jos teillä on se", virkkoi hän
raukeasti.
"Voitte lukea sen itse", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli
lopussa.
Herra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili
sitä ja antoi sen takaisin. "Niinkuin arvasinkin", lausui hän,
"ilmeisesti väärennetty."
"Väärennetty!" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. "Ja minä
sain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!" Hänen takanaan syntyi
tällöin sorinaa; mikä mutisi: "Häpeämätöntä", mikä mitäkin -- ja kaikki
niin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät
hänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.
Mutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. "Saittepa sen
keneltä hyvänsä", vastasi hän. "Se on väärennetty ja minä vastustan sen
täytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan
kunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos
määräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken
palvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on
teidän."
Hän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä
olevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin.
Todellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden
kanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa
käsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena
oli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut
saadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli
hugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi
helppoa.
Linnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan
kysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys
riippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään
herra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään.
Tullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka
joukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti
suostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään
vitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.
Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta
mitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän
linnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen
muminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä
tulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen
saapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja
kuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen
ettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.
"Hän ottaa kyllä vastaan minut", huusi markiisi luoden kopean katseensa
virnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä
edessä tulivat heti vakaviksi.
"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään",
vastasi mies.
"No, no! Se määräys ei koske minua", sanoi seuralaiseni säikähtymättä.
"Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä
auttaakseni." Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian
syrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.
Kuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri
ratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään
hämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään
olevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen
ympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni
luvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.
Hän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen
selin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista
mitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät.
Hän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan
välittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä
muisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen
suuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.
Vaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä
välinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin
luottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin
ryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava
vangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen
majesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni
pysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä
hymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen
perällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon
rippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut
rohkaisevan minua -- joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus
ja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus -- jäivät
minulta kokonaan huomaamatta.
Selvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti
muuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään
värinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se
hermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä
jalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa.
Viimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse,
mistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.
"Herra de Rambouillet", lausui hän kylmällä ja virallisella
äänenpainolla, "hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo
vastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan."
"Hänen majesteettinsa sana on laki", vastasi suojelijani syvään
kumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, "mutta
se asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja
koskee hänen majesteettinsa persoonaa."
Herra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät
vakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta
hetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja
sitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.
"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?" mutisi hän tuikeasti katsahtaen
karsaasti minuun. "Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun
määräykseni mukaan."
"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti", vastasi
Rambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen
tämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun
osani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty.
"Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire",
jatkoi suojelijani, "ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän
majesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa."
"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!" huusi kuningas nykäisten esiin
lyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. "Tuo
mieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!" toisti
hän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta
todistuskappaleesta.
"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi", vastasi
Rambouillet järkähtämättömän levollisesti.
"Ohoh! Ovathan todistukset selvät", virkkoi kuningas äreästi.
"Mitä siihen tulee, sire", vastasi seuralaiseni, "jos syytös tarkottaa
isä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään
todistusta."
"Siinä te erehdytte!" vasaasi kuningas. "Kuulin sen omin korvin tänä
aamuna."
"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?" tiukkasi herra de
Rambouillet.
Mutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua
keskusteluun. "Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone
oikeussaliksi?" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt
vaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt
kuninkaaseen.
Herra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.
"Mutta Bruhl", sanoi kuningas, "katsokaas, Bruhl sanoo..."
"Bruhl!" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti.
"Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän
sanoo tästä herrasta?"
Saatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista
asioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi
Bruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta.
Hän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että
me olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään
johon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut
oikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän
syrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n
sanoa sanottavansa.
"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire", vastasi
Rambouillet. "Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla
esihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän
herran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen
auringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen
jälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja
herra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa."
"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa", virkkoi marsalkka Retz synkin
katsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin
hänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi
tykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet
tunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen
vastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz
itsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja
saada rangaistuksensa.
"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään", sanoi Henrik lyhyesti.
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl",
lisäsi Retz. "Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen
käsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna."
Kuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan.
Epävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön
katsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä
silmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen.
Huoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja
odottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin
toista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi
keventänyt pahaatuultaan.
Todistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden
joukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä
ratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli
jokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti
markiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella
äänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä
ajamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän,
kohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen.
Crillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä
oli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko
kaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.
Henrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen
vihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: "No,
hyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Odottakaa hetkinen, sire", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti
vastata. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette
kuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire,
sitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?"
"Mitä?" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. "Mekö tässä siis olemme
tuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!" jatkoi hän
kiivaasti, "mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan
nimessä, minä panen vastalauseeni..."
"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?" tikaisi
puolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.
"Hiljaa!" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa
suunniltaan. "Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat", jatkoi hän
silmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta
ilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen,
"tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä
minun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä
tavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä!
Herra de Bruhl", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä
kaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, "herra de Bruhl,
toistakaa kertomuksenne."
On helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa.
Mieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli
milloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä
edessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden
ilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin
suloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä
voitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin
hänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli
itse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien
noitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi
rohkeutta tällaiseen esiintymiseen.
Minun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli
täysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat
mustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita
rävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli
muodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta,
kauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa
vaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin
rinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun,
niin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä
taipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.
"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire", lausui hän levollisesti.
"Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja
kuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa,
kuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat" -- ja tässä
puhuja katsahti minuun,-- "Haa! Marsac! Apua!"
"Todellakin!"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa
pyytäen kuninkaaseen. "Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?"
Bruhl pudisti päätään. "Oli liian pimeä", sanoi hän.
"Ettekä kuullut mitään muuta?"
"En."
"Onko minun siis ymmärrettävä", jatkoi markiisi hitaasti, "että herra
de Marsac vangitaan sentakia että pappi -- Herra olkoon hänen
sielullensa armollinen! -- huusi häntä apuun?"
"Apuun?" huudahti Retz rajusti.
"Apuun?" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos
tapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua
hymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti:
"Sukkela keksintö!" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata
voittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.
Mutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki
aivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen
tuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti
niin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä
tullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä -- mikä
varmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä -- sen
vakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto,
joka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan
totuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat
toistettuina saada toisenlaisen merkityksen.
"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä", mutisi Henrik.
"Mutta Marsac hänet tappoi", huusi Retz raivoissaan.
"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta", vastasi puolustajani
säveästi.
Marsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka
tavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei
näitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään
ja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki
katsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään.
Silloin astui esiin herra d'Agen.
"Jos teidän majesteettinne sallii", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä
hänen kauniilla kasvoillaan -- olin usein pannut merkille hänen
erinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se
johtui -- "niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se
minkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan
esiin." Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla
minun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin
monta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi
jokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.
Kuningas nyökkäsi. "Se ratkaisee asian", lausui hän helpotuksesta
huoahtaen. "Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No
niin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys
peruutetaan."
Marsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän
määräyksen. "Tätä mukaa", huusi hän rajusti, "ei meille jää kohta
montakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin
jo!"
Hetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät
leimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen
veljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik
olemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin
kuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi
mielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta
vapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.
Seurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella
puolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen
poistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan
kohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat
nähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta
että jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat
erillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei
kummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi
minua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan
kanssani.
"Kernaasti", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin
hänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. "Puhukaa vain."
"Te olette tehnyt tuumani tyhjäksi kerta toisensa jälkeen", lausui hän
äänellä joka värisi hiukan, samoinkuin hänen sormensakin, joilla hän
siveli vahattuja viiksiään, "Meidän välillämme ei tarvita sanoja. Minä
tulen huomenna puolenpäivän aikaan yhden kumppanin kanssa Chavernyn
sillalle, joka on penikulman päässä täältä. Se on asumatonta seutua.
Ehkä teitäkin huvittaa ratsastaa sen kautta jonkun ystävänne kanssa?"
"Siitä voitte olla varma", vastasin minä kumartaen syvään ja tuntien
kiitollisuutta siitä että asia lopultakin tuli rehellisesti ja
avoimesti ratkaistavaksi. "Olen saapuva sinne -- ja omassa
persoonassani. Sillä eilis-iltainen sijaiseni", lisäsin, katsoen häntä
kiinteästi kasvoihin, "tuntuu olleen hiukan kovaonninen."