Jos tahtoisin, kertoa muuta kuin totuuden tai haluaisin kaunistaa
seikkailujani, voisin epäilemättä helposti jonkun pienen, keksityn
juonen avulla saada asiat näyttämään siltä kuin olisin pelastunut isä
Antoinen pauloista omalla neuvokkaisuudellani; voisin toisin sanoen
kertoa sommitelman nerokkaita juonia ja vastajuonia, jollaisia
näytelmäinsepittäjillä on tapana punoa. Mutta kun ei minulla ole mitään
itseni suurentamisen halua -- ja asiain nykyisellä kannalla ollen
tuskin syytäkään -- on minun tunnustettava että asianlaita oli aivan
päinvastoin, ja että silläaikaa kun minä en tehnyt kerrassaan mitään
vapautuakseni, säilytti vastustajani otteensa loppuun asti ja olisi
varmasti tuottanut minulle turmion, jollei omituinen sattuma olisi
tullut väliin. Miten ja miltä taholta apu tuli, sitä en usko
nerokkaimmankaan henkilön, joka on seurannut muistelmiani tähän saakka,
voivan arvata. Eikä tämä johdu niin paljon mistään älykkäästä juonesta
kuin siitä että siinä kerrankin ilmeni selvästi Kaitselmuksen johtava
käsi.
Ne kolme päivää armonaikaa, mitkä pappi oli minulle myöntänyt, kulutin
kiihkeässä mutta hyödyttömässä pelastuskeinon etsinnässä, sillä kaikki
tuumani olivat kuolleenasyntyneitä; ja melkoisena lisätekijänä
kurjuudessani oli juuri se, etten voinut nähdä parempaa neuvoa kuin yhä
vain istua ja ajatella, ikäänkuin tuomittuna ikuiseen toimettomuuteen.
Herra de Rambouillet oli jyrkkä katolilainen, vaikka muuten kyllä
kaikin puolin kunnioitettava isänmaanystävä, niin että häneen ei ollut
turvautumista; ja papin vaikutusvallan herra d'Ageniin olin omin silmin
nähnyt. Samankaltaisista syistä hylkäsin myöskin ajatuksen kuninkaaseen
vetoamisesta. Ja kun muita henkilöitä ei enää ollutkaan, joilta olisin
voinut jotain vaatia, näin olevani pakotettu turvautumaan omaan apuuni,
mikä käsitti ainoastaan miekkani ja Simon Fleix'n -- sillä älyni jätti
minut tässä pälkäässä aivan avuttomaksi.
Ollen vakuutettu siitä, että minun oli murtauduttava pois Blois'sta,
jos mieli pelastaa ei ainoastaan itseni vaan muitakin, jotka huostaani
uskottuina olivat vielä kallisarvoisempia, ei ollut mielestäni arvoa
alentavaa turvautua Simonin apuun, ja siksi ilmaisin hänelle eloisin
kuvauksin meitä uhkaavan vaaran ja vedoten kaikkiin syihin, joilla
luulin olevan vaikutusta häneen nähden, kehotin häntä keksimään jonkun
pelastuksen keinon.
"Nyt, ystäväni, on aika osottaa mihin älysi kelpaa", sanoin hänelle,
"ja näyttää että de Rosny oli oikeassa sanoessaan sinua tavallista
sukkelajärkisemmäksi mieheksi. Jos järkesi koskaan voi pelastaa pääsi,
niin nyt on aika! Sillä sanon sinulle suoraan, että jollet voi keksiä
juonta millä pääsemme erillemme tuosta konnasta ennen huomispäivää,
niin minä olen hukassa. Voit itse arvostella kuinka paljon sinulla on
mahdollisuutta säilyä vapaana."
Pysähdyin tähän, odottaen että hän esittäisi jotakin. Mutta
pettymyksekseni hän pysyi äänettömänä, nojaten päätään käteensä ja
ynseä katse tähdättynä itsepintaisesti pöytään, niin että aloin arvella
osottaneeni häntä kohtaan liikaa alentuvaisuutta käskemällä häntä
istumaan ja katsoin tarpeelliseksi huomauttaa hänelle että hän oli
minun palveluksessani ja että hänen oli tehtävä mitä minä käskin.
"No niin", sanoi hän nyrpeästi, nostamatta katsettaan, "olen valmis
siihen. Mutta minä en pidä papeista, ja tästä kaikkein vähimmän. Minä
tunnen hänet enkä tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä!"
"Et tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä!" huudahdin minä miltei
poissa suunniltani hämmästyksestä.
"Niin, en tahdo", vastasi hän pysyen samassa huolettomassa asennossaan.
"Minä tunnen hänet ja pelkään häntä. Minusta ei ole hänen
vastustajakseen."
"Sitten de Rosny oli väärässä, vai kuinka?" sanoin minä päästäen
harmini valloilleen.
"Jos niin haluatte", vastasi hän nenäkkäästi.
Tämä oli minulle liikaa. Ratsastusraippani oli lähellä ja minä
sieppasin sen käteeni. Ennenkuin hän oli älynnyt aikomustani, olin
hänen kimpussaan ja annoin hänelle niin terveellisen kylvyn että se
pian sai hänet järkiinsä. Kun hän pyysi armoa -- mitä kuitenkin sain
odottaa kelpo tovin, sillä hänessä oli yhä jälellä tuo äkäinen piru,
joka Rosnysta lähtiessämme oli häneen istunut -- kysyin häneltä jälleen
eikö de Rosny ollut oikeassa. Kun hän vihdoin myönsi sen, niin sitten
vasta panin raipan pois ja päästin hänet irti, mutta en silti jättänyt
häntä nuhtelematta ansionsa mukaan.
"Luulitko sinä", sanoin minä, "että minä suostuin menemään perikatoon
vain siksi ettet sinä halunnut käyttää laiskoja aivojasi? Että minä
suostuin istumaan hiljaa ja antamaan sinun murjottaa, silläaikaa kuin
neiti kulkee sokeana suoraan vaaraa kohti? Ei suinkaan, ystäväni!"
"Neitikö!" huudahti hän luoden silmänsä minuun äkkiä muuttunein ilmein
ja lakaten hieromasta itseään ja mulkoilemasta, niinkuin hän siihen
asti oli tehnyt "Mutta hänhän ei ole täällä eikä ole missään vaarassa",
"Hän saapuu tänne huomenna tai ylihuomenna", sanoin minä.
"Te ette ole sanonut minulle sitä!" vastasi hän välkehtivin silmin.
"Tietääkö isä Antoine sen?"
"Hän saa sen tietää heti kun neiti tulee kaupunginportista sisään",
vastasin minä.
Huomatessani minkä muutoksen neidin mainitseminen asian yhteydessä sai
hänessä aikaan, tunsin jotain nöyryytyksen tapaista. Mutta niissä
olosuhteissa ei minulla ollut varaa valita; minun tuli käyttää niitä
välikappaleita, jotka olivat käsillä, eikä valita ja käännellä niitä
liian arvostelevasti, kun neidin turvallisuus oli kysymyksessä.
Muutaman minuutin perästä olivat asemamme kääntyneet päinvastaisiksi.
Poika oli tullut yhtä kiihkeäksi ja innokkaaksi kuin minä kylmäksi ja
arvostelevaksi. Hänen asettuessaan seisomaan eteeni huomasin hänen
kasvoissaan omituisen yhtäläisyyden papin kasvojen kanssa, enkä minä
hämmästynyt kun hän teki juuri sellaisen ehdotuksen, jollaista olisin
voinut odottaa itse isä Antoinelta.
"Siihen ei ole muuta kuin yksi keino", mumisi hän vapisten
kauttaaltaan. "Hänet on saatava pois tieltä!"
"Helppo sanoa!" sanoin minä halveksivasti. "Jos hän olisi soturi, voisi
se käydä päinsä. Mutta hän on pappi, poikaseni, eikä hän tappele."
"Tappele! Kuka sitten tahtoo häntä tappelemaan?" vastasi poika kasvot
synkkinä, levottomasti liikutellen käsiään. "Se on tehtävissä
mukavammallakin tavalla. Tikari selkään, niin lakkaa hän olemasta
vastuksinamme."
"Kuka sen iskee?" kysyin kuivasti.
Simon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: "Minä
teen sen."
"Se ei ehkä olisi vaikeaa", mutisin minä tarkastellen esitystä
ajatuksissani.
"Se olisi helppoa", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä
loistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui
kosteana hänen otsallaan.
Minä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta
esitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni
miehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut
käydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine
toimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua
kuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa
uhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut
ystäväni!
Ja epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka
nauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden
arveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen
ennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka,
mikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä
aikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras
ranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian
ankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava -- sillä
silloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt
vääryydet jäädä rankaisematta -- vastustan itse puolestani sen
käyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri
siihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin
suuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan
kiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se
uhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni -- eikä yksin minun ylläni --
olisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi
hetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.
Mutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä
epätietoiseksi tunteistani. "Simon, ystäväni", sanoin minä -- ja
muistan, että olin hiukan liikutettu -- "sinulla on vielä jotain
opittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske
koskaan takaapäin."
"Mutta jollei hän tahdo tapella?" vastasi poika uppiniskaisesti.
"Mitä sitten?"
Että vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun
edulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen
vastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni
kehotin Simonia keksimään toisen keinon.
Hän antoi perään vastahakoisesti ja seisottuaan jonkun hetken
ajatuksiinsa vaipuneena meni ulos katsoakseen vartioitiinko taloa.
Kun hän palasi, oli hänen kasvoillaan niin uusi ilme että minä oivalsin
heti että jotakin oli tapahtunut, Hän ei kuitenkaan katsonut minua
silmiin eikä selittänyt mitään, vaan näytti aikovan mennä jälleen
ulos, liikehtien jotensakin hämmentyneen näköisenä. Ennenkuin hän
lopullisesti poistui, näytti hän vielä kerran muuttavan mieltään, sillä
hän kääntyi äkkiä tulemaan sinnepäin, missä minä seisoin ällistyneenä
häntä katsellen, pysähtyi eteeni ja ojentaen äkkiä kätensä pisti
jotakin minun kouraani.
"Mitä on tapahtunut, hyvä mies?" sanoin minä koneenomaisesti.
"Katsokaa!" vastasi hän lyhyeen, avaten suunsa ensi kerran. "Teidän
pitäisi tietää. Miksi kysytte minulta? Mitä minulla on sen kanssa
tekemistä?"
Silloin katsoin ja näin että hän oli antanut minulle samettiruusukkeen,
juuri samanmuotoisen, samankokoisen ja samanlaisesta vaatteesta tehdyn
kuin se hyvinmuistettu ruusuke joka niin menestyksellisesti oli
avustanut minua neiti de la Vireä etsiessäni. Ainoastaan väriltään tämä
hiukan erosi siitä, mutta ei mitenkään muuten, sillä se oli solmittu
samalla tavalla ja toisessa nipukassa oli kirjaimet "C.d.l.V." ja
toisessa sana: "Apua!" Tuijotin siihen tyrmistyneenä. "Mutta Simon",
sanoin minä, "mitä tämä merkitsee? Mistä sait tämän?"
"Mistä minun olisi pitänyt se saada?" vastasi hän kateellisesti. Mutta
sitten hän näytti malttavan mielensä ja muutti puheensävyä. "Eräs
nainen antoi sen minulle kadulla", sanoi hän.
Kysyin, mikä nainen.
"Mistä minä tietäisin?" vastasi hän silmät vihasta kiiluvina. "Nainen
oli naamioitu."
"Oliko se Fanchette?" kysyin minä tiukasti.
"Saattoi ehkä olla. En tiedä", vastasi hän.
Otaksuin ensin että neiti oli saattueineen saapunut kaupungin
ulkolaiteille ja että Maignan hyvän maineensa mukaisesti oli
varovaisuuden vuoksi lähettänyt tiedustelijan hankkimaan minulta tietoa
oliko tie selvä, ennenkuin hän astui kaupunkiin. Tätä otaksumaa osaksi
vahvisti, osaksi horjutti mukana seurannut sanoma, jonka Simon nyt
vihdoin ilmotti, sillä hänestä oli jokainen tiedon pisara puserrettava
esiin kuin veri kivestä.
"Teidän on mentävä tapaamaan lähettäjää puolituntia auringonlaskun
jälkeen huomenillalla", sanoi hän, "tuomiokirkon esipihalle kirkon
koillisen kulman luokse."
"Huomenillallako?"
"Niin, milloin sitten?" vastasi poika epäkohteliaasti. "Minä sanoin
huomenillalla."
Tämä tuntui minusta omituiselta. Saatoin ymmärtää miksi Maignan halusi
pitää saatettavansa ulkopuolella muurien kunnes hän olisi saanut
minulta tiedon, mutta sitä en käsittänyt miksi hän määräisi
kohtauksen niin kauas eteenpäin. Sanoma tuntui lisäksi tarpeettoman
vähänsanovalta, ja minä aloin ajatella että Simon vieläkin pidätti
jotakin.
"Oliko siinä kaikki?" kysyin häneltä.
"Oli, kaikki", vastasi hän, "paitsi..."
"Paitsi mitä?" tiukkasin minä.
"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota
neiti de la Virellä oli tapana pitää", vastasi hän vastahakoisesti, "ja
sanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät
vakuutetuksi."
"Näitkö tuon rahan?" huudahdin minä kiihkeästi.
"Näin kyllä", vastasi hän.
"Sitten, Herra varjelkoon", huudahdin minä, "joko petät sinä nyt minua
tai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota
merkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin
että näit sen?"
"Minä näin aivan sennäköisen", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan.
"Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen
sanonut teille. Eikä enempää."
"Silloin on selvää", vastasin minä, "että neidillä ei ole tämän kanssa
mitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä.
Tämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän
varasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse.
Tämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt
tuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi
mennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni."
Simon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä:
"Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen."
Vaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän
seikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. "Minkänäköinen nainen oli?"
kysyin sitten.
"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea", vastasi hän. Sen
pitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen
oli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut
häntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän
ollut naiseksi pukeutunut mies.
Harkitsin asiaa joka puolelta ja keskustelin siitä Simonin kanssa,
aikoen arvelematta rangaista Bruhlia, jos vain löytäisin keinon, millä
kääntäisin hänen petollisen juonensa häntä itseään vastaan. Mutta kun
ei minulla ollut mitään suoranaista tietoa hänen tuumistaan, ehkäisi se
toimintamahdollisuuttani, varsinkin kun en tuntenut mitään varmuutta
siitä että minä kysymyksessäolevassa tilaisuudessa olisin täysin
tekojeni herra.
Omituista kyllä, tämä askel Bruhlin puolelta, joka kuninkaan edessä
sattuneen kohtauksen jälkeen oli pysytellyt tarkoin syrjässä, ei
suinkaan lisännyt levottomuuttani, vaan antoi päinvastoin kiihoketta
mielelleni, jonka jakobiinimunkin kylmä ja hellittämätön puserrus oli
saanut alakuloiseen vireeseen. Tässä oli jotakin, jota saatoin
ymmärtää, vastustaa ja varoa. Tunne siitä että olin jälleen tekemisissä
miehen kanssa, jolla oli samat tarkotukset ja halut kuin minullakin,
sai minut pian kykeneväksi käyttämään kaikkia kykyjäni, niinkuin olen
kuullut pahan voimia vastaan taistelevan miekkamiehen saavan takaisin
tarmonsa huomatessaan ottelevansakin kuolevaisen vihamiehen kanssa.
Vaikka tiesinkin että armonajan hetket pikaisesti lähenivät loppuaan ja
että pappi huomisaamuna tulisi vaatimaan vastausta, tunsin sinä iltana
käsittämätöntä kevennystä ja iloisuutta. Menin levolle luottavaisena ja
nukuin rauhallisesti, osaksi ehkä sen vakaumuksen rohkaisemana että
siinä huoneessa, missä äitini oli kuollut, ei hänen vainoojallaan ollut
voimaa minua vahingoittaa.
Mutta tämä havainto Bruhlin liikkeelläolosta ja senkautta uudelta
taholta uhkaavasta vaarasta teki aivan toisenlaisen vaikutuksen Simon
Fleix'hin. Hän joutui äärimäisen kiihtymyksen tilaan ja vietti illan ja
suuren osan yötäkin kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessa,
taistellen ahdistavaa pelkoa ja tuskaa vastaan, milloin puhellen
kiivaasti itsekseen, milloin pureksien kynsiään kärsimättömyytensä
vaivassa. Turhaan minä kehotin häntä odottamaan vaaraa levollisesti
menemättä puolitiehen sitä vastaan, tai käskin häntä, viitaten hänen
makuulavaansa, joka oli vuoteeni jalkopäässä, antamaan asian levätä
ainakin huomiseen, jollei hän voinut keksiä pelastuskeinoa. Hänellä ei
ollut voimaa totella, vaan hän kulki yhä hermostuneena edestakaisin
luonteelleen ominaisten vilkkaitten ennakkokuvitelmien vallassa ja ehti
tuskin laskeutua pitkälleen, kun jo hyppäsi ylös jälleen. Muistaen
kuitenkin kuinka kelpo tavalla hän oli kunnostautunut sinä iltana,
jolloin neiti pakeni Blois'sta, en tahtonut kutsua häntä pelkuriksi,
vaan tyydyin ajattelemaan vain mielessäni ettei mikään sovi
soturimiehelle huonommin kuin liika oppi -- paitsi ehkä vilkas
mielikuvitus.
Otaksuin mahdolliseksi että neiti saapuisi seuraavana päivänä ennenkuin
isä Antoine tulisi saamaan vastaustaan. Siinä tapauksessa toivoin
saavani tukea Maignanin kokemuksesta. Mutta seuruetta ei kuulunut.
Minun oli turvauduttava itseeni ja omiin apuneuvoihini, ja niin ollen
päätin kieltäytyä papin tarjouksesta mutta jättää kaikki muut seikat
asianhaaroista riippuviksi.
Puolenpäivän tienoissa hän saapui, seuranaan, kuten hänen tapansa oli,
pari ystävää, jotka hän jätti ulkopuolelle. Hän oli näöltään kalpeampi
ja varovaisempi kuin ennen, hänen kätensä näyttivät ohkaisemmilta ja
poskensa läpikuultavammilta. Näistä heikkouden merkeistä en kuitenkaan
voinut johtaa mitään hyvää ennettä, sillä hänen katseensa loistavuus ja
käytöksensä tavaton itsetietoisuus ilmaisivat selvästi että hän tunsi
olevansa varma vallastaan. Hän astui huoneeseen luottavan näköisenä ja
puhutteli minua isälliseen tapaan, mikä ei jättänyt minua vähääkään
epätietoiseksi hänen aikomuksistaan; se suoruus, millä hän nyt paljasti
suunnitelmiaan, oli selvänä todistuksena siitä että hän piti minua jo
varmana välikappaleenaan.
Minä en riistänyt häneltä heti tätä harhaluuloa, vaan sallin hänen
jatkaa ja ottaa vielä esille ne viisisataa kruunuakin, jotka hän oli
minulle luvannut ja joitten näkemisen hän arvattavasti uskoi
lopullisesti sitovan asian.
Tämän nähdessään hän tuli vieläkin avomielisemmäksi ja puhui niin
laveasti että minä en saattanut olla häneltä kysymättä tahtoisiko hän
vastata erääseen kysymykseen.
"Luonnollisesti, herra de Marsac", vastasi hän kevyesti. "Kysykää
vain."
"Te puhutte suurista suunnitelmista, joita teillä on käsillä", sanoin
minä. "Te puhutte Ranskasta ja Espanjasta ja Navarrasta ja kuninkaista
ja liigoista ja kardinaaleista! Te puhutte salaisista nyöreistä ja
uskottelette minulle että jos suostun teidän toivomuksiinne niin tulen
saamaan teistä yhtä voimakkaan suojelijan kuin herra de Rosny on. Mutta
-- silmänräpäys vielä, jos suvaitsette", jatkoin kiireesti nähdessäni
hänen olevan aikeissa keskeyttää puheeni samanlaisilla innokkailla
vakuutuksilla kuin olin jo kuullut. "Vastatkaa minulle tähän: kun
teillä on niin monta rautaa tulessa, niin minkätähden ryhdyitte
tekemisiin vanhan naisen kanssa -- muutamien vaivaisten kruunujen
takia?"
"Tahdon sanoa teille senkin", vastasi hän äänensävyni nostaessa punan
hänen kasvoilleen. "Oletteko koskaan kuullut puhuttavan elefantista?
Vai olette. No, sillä on, kuten tiedätte, kärsä, jolla se voi joko
kiskaista tammen juurineen tai nostaa maasta pienimmänkin esineen. Niin
voin tehdä minäkin. Mutta sitten te kysytte", jatkoi hän ilettävästi
virnistäen, "minkätähden tarvitsin muutamia vaivaisia kruunuja. Siinä
oli kyllin että tarvitsin. Maailmassa on kaksi asiaa, joilla on jotain
merkitystä, herra de Marsac, ja ainoastaan kaksi: äly ja raha. Älyä
minulla on ja oli; rahaa tarvitsin -- ja siksi otin sitä."
"Rahaa ja älyä?" kertasin minä katsoen häneen miettiväisenä.
"Niin", vastasi hän, ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja ohuet
sieramensa laajeta. "Kun vain minulla on näitä molempia, niin voin
hallita Ranskaa!"
"Tekö hallita Ranskaa!" huudahdin minä hämmästyen suunnattomasti hänen
uskaliaisuuttaan. "Tekö?"
"Minä juuri", vastasi hän kammottavan kylmäverisesti. "Minä -- pappi,
munkki, kirkonmies, oppinut. Te näytätte kummastelevan, mutta
huomatkaa, hyvä herra, että maailma on muuttumassa. Meidän aikamme on
tulossa ja teidän aikanne on häviämässä. Mikä kahlitsee herramme ja
kuninkaamme sulkien hänet Blois'han, silläaikaa kun kapinalliset
rehentelevät ympäri Ranskaa? Miesten puuteko? Ei, vaan rahan puute;
Kuka voi hankkia hänelle rahaa -- tekö, soturi, vai minä, pappi? Tuhat
kertaa, minä! Sentähden on minun aikani tulossa, ja ennenkuin kuolette,
saatte nähdä papin hallitsevan Ranskaa."
"Herra varjelkoon ettette vain te olisi se pappi!" virkahdin minä
pilkallisesti.
"Niinkuin suvaitsette", vastasi hän kohauttaen olkapäitään ja otti
samassa kasvoilleen nöyryyden naamarin, mikä sopi yhtä huonosti hänen
hirmuiseen itsekylläisyyteensä kuin konsanaan nunnanhuntu sotamiehelle.
"Kuitenkin voi sattua niinkin että se olen minä, pyhän oikeauskoisen
kirkon suosiosta, jonka nöyrä palvelija olen."
Tämän kuullessani hypähdin ylös synkästi kiroten, sillä luontoni ei
enää sietänyt noita kummallisia muodonvaihdoksia, joita tuo mies näkyi
rakastavan ja joista tämä viimeinen oli kaikista inhottavin. "Te
konna!" huusin minä viiksiäni punoen, niinkuin minun tapani on silloin
kun raivostun. "Ja siksi te tahtoisitte tehdä minut suuruutenne
porraskiveksi. Te tahtoisitte lahjoa minut -- soturin ja aatelismiehen.
Menkää, ennenkuin teen teille pahempaa. Siinä on kaikki mitä minulla on
teille sanomista. Menkää! Olette saanut vastauksenne. Minä en ilmaise
teille mitään, en i:tä enkä i:n pilkkuakaan. Pois huoneestani!"
Hän astahti askeleen takaperin kummastuksissaan ja seisoi pöytää vasten
pureksien kynsiään ja mulkoillen minuun, ja hänen pirullisilla
kasvoillaan kiistelivät pelko ja pettymys. "Te olette siis pettänyt
minua", sanoi hän vihdoin hitaasti.
"Olen antanut teidän pettää itse itsenne", vastasin minä katsoen häneen
halveksivasti ja tuntematta lainkaan sitä pelkoa jota hän tuokioksi oli
minussa herättänyt. "Menkää ja tehkää pahimpanne."
"Te tiedätte mitä tekonne merkitsee", sanoi hän. "Minä voin toimittaa
teidät hirsipuuhun -- tai pahempaankin."
"Menkää!" huusin minä.
"Oletteko ajatellut ystäviänne?" jatkoi hän pilkaten.
"Menkää!" sanoin minä.
"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan
käsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka
poltettiin?" ja hän nauroi.
Tuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan,
vaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin
hillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä
kurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei
sallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo
kauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon,
joka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin
kumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli
hänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä
raivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.
Samalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se
antavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi
vielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä.
"Hyvä", lausui hän käheästi. "Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä
neuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat
viemään teitä tutkittavaksi."
Simon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin
katsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa
seisoivat pystyssä.
Pappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. "Niin,
tunnin kuluttua", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa.
"Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte
niitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen
pois. Taikka odottakaas", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa
Simonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen
toivonsäteen. "Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden
mahdollisuuden."
"Ja itsellennekö myös?" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.
"Vaikkapa niinkin", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta
pojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. "Annan teille aikaa
harkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana.
Jos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin.
Lähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille
mahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta", jatkoi hän
julmasti, "jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä
itsepintaisena -- niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos
näette auringon nousevan kolmasti."
Jokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut
suostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut
kysäisemään: "Missä?"
"Tuomiokirkon esipihalla", vastasi hän hetkisen mietittyään.
"Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on
rauhallinen paikka."
Simonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken
aikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja
epätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin
niin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen
ovensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut
ennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni
syyn.
"Haa!" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn
hänen omasta terävänäköisyydestään. "Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa
minut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on
vartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään
seuralainen mukananne -- jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa
-- niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte
kohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se", lisäsi hän julmasti
hymyillen, "kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne."
Sen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme
hänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin
Simoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin
niin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.
Sillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan
kuin samettisolmukkeen lähettäjä!
"Hän menee", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, "ja he
menevät."
"Ja pimeässä he eivät tunne häntä", mumisin minä. "Hän on jokseenkin
minun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!"
"Ja tappavat hänet!" huusi Simon hysteerisesti. "He tappavat hänet! Hän
menee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi."