Hänen askeltensa äänen häivyttyä kuulumattomiin heräsin kuin pahasta
unesta, ja huomatessani herra François'n ja palvelijoitten läsnäolon
tulin koneellisesti ajatelleeksi että minun oli ensinmainitulle
annettava jokin selitys, minkävuoksi näin epäkohteliaasti olin
seisottanut häntä kylmässä. Aloin esittää sitä, mutta mieleni tuska ja
sekaannus oli niin suuri että puheeni katkesi keskellä lausetta ja minä
jäin tuijottamaan häneen niin selvää huolta kuvastavin kasvoin, että
hän myötätuntoisesti kysyi vaivasiko minua mikään.
"Ei", vastasin minä kääntyen kärsimättömänä poispäin; "ei mikään.
Taikka sanokaa minulle", jatkoin minä muuttaen äkkiä mieleni, "kuka on
tuo joka juuri lähti luotamme?"
"Isä Antoineako tarkotatte?"
"Niin, isä Antoine tai isä Juudas, miten vain haluatte", lausuin
katkerasti.
"Siinä tapauksessa, jos kerran annatte minun valita", vastasi herra
François vakavan kohteliaasti, "kutsuisin häntä kernaammin jollakin
miellyttävämmällä nimellä, Jaakopiksi tai Johannekseksi esimerkiksi.
Sillä tässä kaupungissa ei puhuta paljon sellaista mikä ei tulisi hänen
korviinsa. Jos seinillä on korvat, niin ovat Blois'n seinät hänen
palkkaamiaan. Mutta minä luulin teidän tuntevan hänet", jatkoi hän.
"Hän on kardinaali Retzin kirjuri, uskottu, kotipappi, miten vain
haluatte, ja yksi niitä, joita -- voin sen teille kuiskata -- suuremmat
miehet koettavat houkutella puoleensa ja mahtavammat käyttävät
tukenaan. Jos joutuisin valitsemaan, niin riitaantuisin mieluummin
Crillonin kuin hänen kanssaan."
"Olen teille kiitollinen", mutisin minä, johon hänen käytöksensä
vaikutti yhtä hillitsevästi kuin hänen sanansa.
"Ei suinkaan", vastasi hän kevyemmässä äänilajissa. "Kaikki tiedot,
mitä voin antaa, ovat käytettävissänne."
Oivalsin kuitenkin kuinka varomatonta olisi uskaltautua pitemmälle ja
kiiruhdin senvuoksi jättämään hyvästi, taivuttaen hänet sallimaan
toisen herra de Rambouillet'n palvelijoista saattaa häntä kotiin. Hän
sanoi tulevansa aamulla minua tapaamaan, ja pakottautuen vastaamaan
hänelle asiaankuuluvalla tavalla näin hänen erkanevan yhtäälle ja
lähdin itse Simon Fleix'n seuraamana toisaalle. Jalkani olivat
jääkylmät pitkästä seisomisesta -- tuskinpa jälkeemme jäänyt ruumiskaan
lienee ollut kylmempi -- mutta pääni kiehui kuumana epäilyksistä ja
aavistuksista. Kuu oli laskenut ja kadut olivat pimeinä. Soihtumme oli
palanut loppuun eikä meillä ollut ollenkaan valoa. Mutta missä
seuralaiseni näkivät vain pimeyttä ja tyhjyyttä, näin minä häijyn hymyn
ja uhkausta ja voitonriemua kuvastavat laihat kasvot.
Sillä mitä lähemmin tarkastelin asemaani, sitä vakavammalta se näytti.
Jouduttuani taistelutantereelle yksin Bruhlia vastaan keskellä vierasta
ympäristöä ja hovijuonien ilmapiiriä olin jo ajatellut tehtäväni kyllin
vaikeaksi ja asemani epäedullisuuden kyllin arveluttavaksi ennen tätä
kohtaustakin. Tietäen luonteenominaisuuksiini kuuluviksi jonkinlaisen
suorasukaisuuden ja vastenmielisyyden viekasteluja kohtaan ja ollen
aineellisessa suhteessa Bruhliin verraten niin huonosti varustettu
ettei de Rosnyn anteliaisuuskaan ollut paljon erotusta tasottanut, olin
ottanut vastaan minulle tarjotun paikan pikemmin auliina kuin
toivehikkaana, tosin iloisena siitä että se tarjosi runsaan palkinnon
mahdollisuuden, mutta ilman varmaa luottamusta menestykseen.
Vastustajani kiivaaseen ja itsepäiseen luonnonlaatuun katsoen en
kuitenkaan ollut nähnyt mitään syytä toivottomuuteen, enkä myöskään
mitään minkävuoksi en voisi järjestää turvallisesti salaista kohtausta
kuninkaan ja neiti de la Viren välillä ja panna täytäntöön
yksinkertaista ja kehenkään aavistamatonta juonta, jonka toteuttaminen
vaati enemmän rohkeutta ja varovaisuutta kuin taitoa tai kokemusta.
Mutta nyt sainkin huomata ettei Bruhl ollut ainoa eikä edes
vaarallisinkaan vastustajani. Taistelukentällä oli -- tai oikeammin
sanoen kentän ulkopuolella odotti -- toinen, valmiina sieppaamaan
palkinnon sitten, kun me olisimme tehneet toisemme kykenemättömiksi.
Olin kuvitellut olevani kilpailemassa Bruhlin kanssa kuninkaan
suosiosta, missä kilpailussa kumpikaan ei voinut paljastaa toistaan
eikä viime tingassakaan vedota hänen majesteettinsa ja meidän yhteisiin
vihollisiin, mutta nyt heräsinkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen,
tullen näkemään että nuo viholliset olivatkin tilanteen valtiaina,
tunsivat suunnitelmiemme sisällön ja suvaitsivat niitä ainoastaan niin
kauan kun niistä ei näyttänyt koituvan heille itselleen vakavaa uhkaa.
Masentavampaa tai kauhuntäyteisempää havaintoa ei voi kuvitella. Hiki
kihosi otsalleni kun muistin sitä varotusta, minkä parooni de Rosny oli
minulle antanut kardinaali Retzin suhteen, ja niitä monia eri seikkoja
jotka olivat isä Antoinen tiedossa. Hän tiesi yhtä poikkeusta
lukuunottamatta kaikki viime kuun tapahtumat ja saattoi sanoa -- sen
uskoin varmasti -- kuinka monta kruunua minulla oli kukkarossani. Kun
myönsin tämän ynnä sen, että hänellä täytyi olla joitakin salaisia
tiedonlähteitä, niin kuinka saatoin toivoa voivani vastedes pitää
toimiani häneltä salassa? Neidin saapuminen olisi hänellä tietona
ennenkuin hän olisi kunnolla kaupungin porttien sisäpuolella; ei ollut
myöskään todennäköistä, eipä edes mahdollistakaan, että minä voisin
toistamiseen päästä kuninkaan puheille kenenkään tietämättä tai
aavistamatta. Sanalla sanoen, minä olin samoinkuin Bruhlkin, pelkkä
nukke tämän miehen käsissä, minun ulos- ja sisällekäymisiäni pidettiin
silmällä ja llmotettiin hänelle, ja hänen armonsa oli ainoana aitana
mikä esti minua syöksymästä turmioon. Minä hetkenä tahansa saatettiin
minut vangita hugenottina, tehdä tyhjäksi suunnitelma jossa minä olin
osallisena ja asettaa neiti de la Vire alttiiksi Bruhlin väkivallalle
tai liigan juonille, jotka olivat yhtä vaaralliset.
Näissä olosuhteissa luulin nukkumisen mahdottomaksi; mutta tottumus ja
väsymys ovat voimakkaita houkuttelijoita, ja asuntooni saavuttuani
nukuin kauan ja makeasti, niinkuin sopii miehen, joka on katsonut
vaaraa silmiin useammin kuin kerran. Ja aamun valkeus toi lisää sekä
rohkeutta että toivoa. Muistin kuinka St. Jean d'Angelyssä olin ollut
kurjassa tilassa, ystävittä ja rahoitta, pakotettuna pitämään seuraa
sellaisten miesten kuin Fresnoyn kanssa. Ja vakuuttaen itselleni että
ne kultarahat, joita de Rosny niin anteliaasti oli minulle tuhlannut,
eivät olleet tyhjän vuoksi, enempää kuin se vielä kallisarvoisempi
ystävyyskään, jolla hän oli minua kunnioittanut, oli lahja joka ei
vaatinut vastinetta, nousin ylös reippain mielin ja katsein, saattaen
peräti ällistymään Simonin, joka illalla oli nähnyt minun laskeutuvan
levolle todellisena epätoivon kuvana.
"Te olette nähnyt hyviä unia", sanoi hän silmäillen minua kateellisesti
ja levottoman näköisenä.
"Eilen illalla näin hyvin pahan", vastasin kevyesti, ihmetellen hieman
minkätähden hän katsoi minuun tuolla tavalla ja minkätähden minun
toivoni ja rohkeuteni palaaminen ei näyttänyt olevan hänelle mieleen.
Olisin voinut ehkä seurata tätä ajatuksenjuoksua pitemmälle hyvillä
tuloksilla, minulla kun oli hallussani selittävä avain hänen
mielentilaansa, mutta samassa kutsui ovelta kuuluva kolkutus Simonin
pois, ja hetken perästä hän toi sisään herra d'Agenin, joka,
lausuttuaan kaikkein kohteliaimmat tervehdykset, ei ollut sanonut
viittäkymmentä sanaakaan ennenkuin hän otti jälleen puheeksi varpaansa
-- ei kuitenkaan enää vihamielisessä hengessä, vaan sinä onnellisena
välikappaleena, joka oli saattanut hänet tuntemaan suojelijansa arvon
puhtaassa kullassa -- kuten hän suvaitsi lausua.
Olin erittäin mielissäni tavatessani hänet tällaisessa mielentilassa ja
sanoin hänelle nuoraan, että se ystävyys, millä hänen sukulaisensa
herra de Rambouillet kunnioitti minua, estäisi minua suomasta hänelle
hyvitystä muuten, kuin äärimmäisessä tapauksessa. Hän vastasi että se
palvelus, minkä olin hänelle tehnyt, saattoi tuon seikan mitättömäksi,
jollen minä itse puolestani tuntenut tulleeni loukatuksi; mihin
huomautukseen minä riensin vastaamaan kieltävästi.
Lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia tähän tapaan, ja minä katselin
häntä sillä mielenkiinnolla mitä keski-ikäiset tuntevat nuoria ja
uljaita henkilöitä kohtaan, joissa he näkevät oman nuoruutensa ja omien
nuoruudentoiveittensa kuvastuvan. Silloin avautui ovi jälleen ja hetken
perästä ilmestyi kynnykselle -- herättäen luullakseni yhtä suurta
vastenmielisyyttä herra François'ssa kuin minussakin -- isä Antoinen
hahmo.
Luulen että harvoin on kaksi erilaisempaa miestä seisonut samassa
huoneessa, harvoin esiintynyt ihmissilmälle suurempaa vastakohtaa kuin
se mikä tällä kertaa avautui minun silmilleni. Toisella puolen iloinen
nuori keikari lyhyine levätteineen, hienoine hopeakoristeisine mustine
samettipukuineen, hentoine jäsenineen, jalokiviä välkkyvine
miekankahvoineen ja siselöityine makeisrasioineen; toisella taas pitkä,
kuuruselkäinen, laihaleukainen ja kiiluvasilmäinen munkki, jonka kaapu
riippui hänen ympärillään kömpelöissä, mauttomissa laskoksissa. Ja
herra François'n ensimäinen tunne hänet nähdessään oli epäilemättä
vastenmielisyys. Siitä huolimatta hän kuitenkin tervehti tulokasta
sanoin, joissa ilmeni salaista kammonsekaista kunnioitusta, ja osotti
muullakin tavoin niin selvää miellyttämisen halua että tunsin pappiin
kohdistuvan pelkoni palaavan entisellä voimallaan. Päättelin mielessäni
että niitten ominaisuuksien, jotka tuollaisessa puvussa asuvina voivat
voittaa François d'Agenin kunnioituksen -- hän kun oli loistava tähti
nuorempien hovimiesten joukossa ja kuului siihen luokkaan joka on hyvin
taipuvainen halveksimaan isiensä hienostuksen puutetta -- täytyi olla
sekä suuria että pelottavia; ja näin ajatellen otin munkin vastaan
pidättyvällä kohteliaisuudella, jota yhteen aikaan en suinkaan olisi
luullut tulevani hänelle osottamaan. Panin siksi kertaa syrjään häntä
kohtaan kantamani yksityistä laatua olevan kaunan, mihin minulla oli
niin suuri oikeus, ja pidin mielessäni vain sitä kuormaa minkä
taisteluni häntä vastaan oli laskenut harteilleni.
Ilman vaikeutta saatoin päättää että hänen tulonsa tällä hetkellä,
herra François'n ollessa luonani, johtui viekkaasta oman turvallisuuden
silmälläpidosta, enkä sentakia hämmästynyt kun herra d'Agenin
valmistuessa lähtemään isä Antoine pyysi häntä odottamaan alhaalla
sanoen itsellään olevan jotakin tärkeätä ilmotettavana. Hän esitti
pyyntönsä nöyryyttä lähentelevällä kohteliaisuudella, mutta saatoin
selvästi nähdä että herra d'Agen siihen suostuessaan taipui tahtoon
joka oli väkevämpi kuin hänen omansa ja että jos hän olisi uskaltanut
seurata omaa haluaan, hän olisi antanut aivan toisenlaisen vastauksen.
Mutta nyt hän poistui -- nimellisesti muka antaakseen jonkin määräyksen
lakeijalleen -- hilliten kärsimättömyyttään, ja syytä siihen ei ollut
vaikea käsittää.
Jäätyään kahdenkesken minun kanssani ja saatuaan varmuuden siitä ettei
meillä ollut kuuntelijoita, kävi munkki heti asiaansa käsiksi.
"Oletteko miettinyt sitä mitä sanoin teille eilen illalla?" kysyi hän
äkkiä, jättäen kokonaan syrjään sen herttaisen esiintymistavan jota hän
oli noudattanut herra François'n läsnäollessa. Vastasin kylmästi että
olin miettinyt.
"Ja ymmärrättekö aseman?" jatkoi hän nopeasti, katsoen minuun kulmainsa
alta seisoessaan edessäni nyrkkiin puristettu käsi pöydällä. "Vai
pitääkö minun kertoa teille enemmän? Pitääkö minun kertoa kuinka köyhä
ja halveksittu te olitte muutamia viikkoja sitten, herra de Marsac --
te, joka nyt käytte sametissa ja kolme miestä jälessänne? Vai kerronko
kenen kullat ne ovat tuoneet teidät tänne ja saaneet tämän aikaan?
Vait! Älkäämme leikitelkö! Te olette täällä Navarran kuninkaan
salaisena asiamiehenä. Minun asiani on ottaa selvä teidän
suunnitelmistanne ja hänen tarkotuksistaan, ja sen aion tehdäkin."
"Entä sitten?" sanoin minä.
"Olen päättänyt ostaa ne", vastasi hän, ja tätä sanoessaan kiiluivat
hänen silmänsä niin ahnaasti että minä asetuin yhä enemmän varuilleni.
"Kenelle?" kysyin minä. Tultuani vakuutetuksi siitä että minun oli
käytettävä samoja aseita kuin vastustajani, arvelin että suuttumuksen
osottaminen, mikä kyllä olisi sopinut nuorelle, maailmaa kokemattomalle
miehelle, ei olisi auttanut minua hitustakaan. "Kenelle?" toistin vielä
nähdessäni hänen empivän.
"Se on minun asiani", vastasi hän hitaasti.
"Te tahdotte tietää liian paljon ja ilmaista liian vähän", virkoin minä
haukotellen.
"Ja te leikitte minun kanssani", huudahti hän luoden minuun äkkiä niin
lävistävän ja synkän katseen että vaivoin sain hillityksi puistatuksen.
"Sitä pahempi itsellenne, sitä pahempi itsellenne!" jatkoi hän
kiivaasti. "Olen tullut tänne ostaakseni ne tiedot mitkä teillä on
hallussanne, mutta jollette tahdo niitä myödä, niin on jälellä vielä
toinen keino. Yhden tunnin kuluessa voin tehdä tyhjäksi suunnitelmanne
ja lähettää teidät tyrmään! Te olette kuin vetämättömän nuotan
perukassa oleva kala. Se syöksähtelee sinne ja tänne ja kohtaa silmukat
joka puolella, mutta ei älyä asemaansa ennenkuin nuotta on vedetty --
ja silloin se on myöhäistä. Sellainen te olette", lisäsi hän kohoten
tuohon haltioituneeseen mielentilaan mikä hänelle joskus oli ominaista
ja mikä saattoi minut epäilemään, oliko hän kokonaan konna vaiko osaksi
intoilija, "ja sellaisia ovat kaikki jotka asettuvat pyhää Pietaria ja
hänen Kirkkoaan vastaan!"
"Olen kuullut teidän käyttävän hyvin samanlaisia sanoja Ranskan
kuninkaasta", sanoin minä pilkallisesti.
"Luotatteko te häneen?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Te olette
ollut hänen linnassaan ja nähnyt hänen liehittelyänsä ja lukenut
hänen neljäkymmentäviisi hoviherraansa ja hänen harmaatakkiset
sveitsiläisensä? Minä sanon teille että tuo loisto, jonka näitte, oli
unta ja katoaa kuin uni. Tuon miehen voima ja kunnia otetaan häneltä
pois, ja pian. Eikö teillä ole kylliksi silmiä nähdäksenne että hän on
tämän kysymyksen ulkopuolella? Ranskassa ei ole kuin kaksi mahtia --
pyhä liitto, jolla vielä on ylivalta, ja nuo kirotut hugenotit; ja
niitten välillä on taistelu."
"Nyt te kerrotte minulle enemmän", virkoin minä.
Hän sai levollisuutensa takaisin silmänräpäyksessä ja katsoi minuun
häijyllä vihalla jota on vaikea kuvata.
"No, no", sanoi hän näyttäen keltaiset hampaansa, "kuolleet eivät
kieli. Ja Valois'n Henrikille on munkki niin rakas että teidän olisi
parempi syyttää hänen rakastajatartaan. Mutta mitä teihin tulee, niin
ei minun tarvitse muuta kuin huutaa: 'Haa, hugenotti ja vakoilija!' ja
vaikka hän rakastaisi teitä enemmän kuin hän rakasti Quélusta ja
Maugironia, niin ei hän uskaltaisi ojentaa sormeansakaan pelastaakseen
teidät!"
Minä tiesin että hän puhui totta ja saatoin vain vaivoin säilyttää sen
välinpitämättömän ulkonäön, minkä olin keskustelun alkaessa ottanut
päälleni.
"Mutta entä jos poistun Blois'sta?" virkoin koetteeksi, ainoastaan
nähdäkseni mitä hän siihen sanoisi.
Hän nauroi. "Sitä ette voi tehdä", vastasi hän. "Verkko on
ympärillänne, herra de Marsac, ja joka portilla on sellaisia jotka
tuntevat teidät ja joilla on ohjeensa. Minä voin tuhota teidät, mutta
minä tahdon saada teidän hallussanne olevat tiedot, ja siksi tahdon
maksaa niistä teille viisisataa kruunua ja päästää teidät menemään."
"Joutuakseni Navarran kuninkaan käsiin?"
"Hän ei tule tunnustamaan teitä missään tapauksessa", vastasi hän
innokkaasti. "Hänellä oli se seikka mielessään, ystäväni, kun hän
valitsi niin tuntemattoman asiamiehen. Hän ei tule tunnustamaan teitä
miehekseen. Ah, hyvä Jumala, jos olisin ollut tuntiakaan vikkelämpi,
olisin siepannut Rosnyn -- itse Rosnyn!"
"Yksi seikka puuttuu vielä", lisäsin minä. "Kuinka voin olla varma
siitä, että kun olen kertonut teille mitä tiedän, te todellakin
maksatte rahat ja laskette minut menemään?"
"Minä vannon sen!" vastasi hän vakavasti, ollen siinä luulossa että
minä aloin taipua. "Valalla vannon sen!"
"Valalla! Yhtä mielelläni ottaisin kengänrihmanne!" huudahdin minä,
purkaen tuohon lauseeseen suuttumukseni jota en voinut kokonaan
pidättää. "Kirkonmiehen vala maksaa kynttilän -- vai onko se
puolitoista?" jatkoin ivallisesti. "Minun täytyy saada koko joukon
varmempi vakuus kuin se, isä hyvä."
"No mikä sitten?" kysyi hän, katsoen minuun äkäisesti.
Nähdessäni tässä aukenevan tilaisuuden ruoskin aivojani keksimään
jonkun ehdon, joka täytäntöön pantuna kääntäisi asiat häntä vastaan ja
asettaisi hänet minun valtaani. Mutta hänen asemansa oli niin vahva tai
minun älyni niin heikko, ettei mitään johtunut mieleeni sillä hetkellä,
ja minä istuin tuijottaen häneen, ajatusteni vähitellen siirtyessä
pelastumisen mahdollisuudesta hetken välittömään vaaraan, mikä uhkasi
paitsi minua myöskin Simon Fleix'tä ja jossakin määrin epäilemättä
herra de Rambouillet'ta. Neljän tai viiden päivän perästä saapuisi
lisäksi neiti de la Vire, Arvelin mielessäni, enkö voisi lähettää
hänelle jotakin varotusta; mutta toisekseen taas epäilin olisiko
viisasta mennä muuttelemaan de Rosnyn suunnitelmia, varsinkin kun
Maignan, joka oli mennyt noutamaan neitiä, oli luonteenlaatunsa nojalla
taipuvainen välittämään viisi muitten kuin isäntänsä määräyksistä.
"No!" virkahti munkki kutsuen kärsimättömästi ajatukseni asiaan.
"Millaisen vakuuden tahdotte?"
"En ole oikein selvillä siitä tällä hetkellä", vastasin viivästellen.
"Olen vaikeassa asemassa. Minun täytyy saada aikaa miettiä."
"Ja päästä irti minusta, jos suinkin mahdollista", lisäsi hän
ivallisesti. "Ymmärrän vallan hyvin. Mutta minä varotan teitä, että
teitä vartioidaan, ja minne hyvänsä menette ja mitä hyvänsä teette,
niin minun silmäni seuraavat toimianne."
"Minäkin ymmärrän kyllä", virkoin minä kylmästi.
Hän seisoi vähän aikaa epätietoisena, katsellen minua puoleksi
epäluuloisesti, puoleksi pahansuovasti; häntä vaivasi toisaalta pelko
saaliin menettämisestä jos hän suostuisi lykkäykseen, toisaalta pelko
yhtä perinpohjaisesta epäonnistumisesta jos hän jännittäisi kaikki
voimansa eikä onnistuisi minua horjuttamaan. Minäkin katselin häntä, ja
ottaen hänen ilmaisemansa mielenkiihkon ja jännityksen mittapuuksi
arvostellessani sen panoksen suuruutta ja merkitystä jonka hän tahtoi
voittaa, en saanut tuosta näystä paljonkaan kevennystä. Useamman kerran
oli mieleeni johtunut ja nytkin johtui ajatus vapautua hänestä yhdellä
miekaniskulla. Mutta luonteelleni oli vastenmielistä iskeä aseetonta
miestä, olipa tämä kuinka paatunut ja konnamainen tahansa, ja kun vielä
uskoin ettei hän ollut antautunut minun valtaani ryhtymättä mitä
tehokkaimpiin varokeinoihin, pidätyin noudattamasta tuota ajatusta. Kun
hän vihdoin vastahakoisesti ja monin hämärin uhkauksin suostui
odottamaan vastaustani kolme päivää -- mutta ei tuntiakaan kauempaa --
tyydyin siihen, sillä muuta vaihtoehtoa en nähnyt, ja näillä ehdoilla
me hiukan väiteltyämme erosimme, ja minä kuulin hänen salakähmäisten
askeltensa matavan alas portaita.