Jos olisin tarvinnut muistutusta hovisuosion häilyväisyydestä, taikka
esimerkkiä, josta olisin voinut oppia vaatimattomuuden läksyn,
ollakseni siten vähemmin vaarassa luottaa liiaksi uuteen ja epävarmaan
onneeni, niin sellaisen tarjosi minulle tämä tapaus ynnä minua
ympäröivän seurueen käyttäytyminen. Kun piiri hajosi, huomasin olevani
yleisen huomion keskipisteenä, mutta tuo huomio oli niin epäilyttävää
laatua -- henkilöt, jotka olisivat olleet ensimäisiä lausumaan minulle
kohteliaisuuksia, jos kuningas olisi poistunut aikaisemmin, seisoivat
nyt kaikkein kauimpana -- että tunsin itseni pikemmin loukkaantuneeksi
kuin imarrelluksi. Pari varovaisinta luonnetta tosin lähestyi minua,
mutta he tekivät sen kuin varustautuakseen hyvin kaukana olevan vaaran
varalta, ja heidän ontot lauseensa auttoivat vain heitä painumaan
muistooni minulle erittäin vastenmieliseen luokkaan kuuluvina
henkilöinä -- sellaisten luokkaan nimittäin, jotka juoksisivat samalla
kertaa sekä koirain että jäniksen kanssa.
Ilokseni huomasin että yhteen henkilöön, ja juuri siihen jonka mieliala
minua kohtaan oli kuninkaan jälkeen kaikkein tärkein, tämä kohtaus oli
tehnyt erilaisen vaikutuksen. Astuessani ovea kohti tunsin käsivarteeni
kosketettavan, ja kääntyessäni näin vieressäni herra de Rambouillet'n,
joka katsoi minuun puoleksi kunnioittavana, puoleksi huvitettuna,
toisin sanoin kokonaan erilaisella katseella kuin mitä hänen puoleltaan
aikaisemmin oli tullut osakseni. Minun täytyi otaksua että hän oli
liian suuri mies tai liian varma kuninkaansa suosiosta välittääkseen
niistä pikkumaisista vaikuttimista, jotka hovissa yleensä olivat
määräävinä, sillä hän laski kätensä tuttavallisesti olalleni ja käveli
rinnallani.
"No, ystäväni", virkkoi hän, "te olette kunnostautunut oivallisesti! En
muista että kukaan kaunis nainenkaan olisi saanut enemmän hämminkiä
aikaan yhtenä ainoana iltana. Mutta jos olette viisas, niin ette mene
yksin kotiin tänä iltana."
"Minulla on miekkani, herra markiisi", vastasin minä hieman ylpeästi.
"Mikä ei suurestikaan estä iskemästä puukkoa selkäänne!" vastasi hän
kuivasti. "Onko teillä saattuetta?"
"Tallimestarini Simon Fleix odottaa minua portailla."
"Hyvä, mutta se ei riitä", vastasi hän samalla kun saavuimme portaitten
yläpäähän. "Teidän olisi paras seurata nyt minua kotiini, niin pari
kolme minun miehistäni saattaa teidät sitten asuntoonne. Tiedättekö,
ystäväni", jatkoi hän katsoen minuun tiukasti "että te olette joko
hyvin viisas tai perin mieletön mies?"
Vastaukseni oli vaatimaton. "Pelkään yhdeltä puolen ja toivon toiselta
puolen, etten ole kumpaakaan."
"No, joka tapauksessa olette tehnyt sangen taitavan teon, joko sitten
hyväksi tai pahaksi", vastasi hän. "Te olette antanut vihollisenne
tietää mitä hänellä on odotettavissa, ja minä varotan teitä, ettei hän
ole sitä laatua että häntä sopisi halveksia. Mutta onko teidän
avonainen sodanjulistuksenne hyvin viisas vai hyvin mieletön teko, sen
ratkaisevat tulevat tapahtumat."
"Viikon perästä se nähdään", vastasin minä.
Hän kääntyi katsomaan minuun. "Te otatte asian tyvenesti", virkkoi hän.
"Olen kulkenut maailmanrantaa neljäkymmentä vuotta, herra markiisi",
vastasin minä.
Hän mutisi jotain sinnepäin, että Rosnylla oli tarkka silmä, ja
pysähtyi sitten asettamaan viittaansa. Olimme silloin jo kadulla.
Pakottaen minut kulkemaan käsitysten kanssaan hän kehotti toisia
herroja paljastamaan miekkansa, ja kun keihäillä ja soihduilla
varustetut palvelijat olivat myöskin asestettuja ja heitä oli luvultaan
kymmenkunta tai ylikin, muodostimme me sangen uhkaavan näköisen
saattueen ja aiheutimme katuja pitkin samotessamme enemmän pelkoa kuin
mitä meillä itsellämme oli syytä tuntea. Ei sillä että tuo levottomuus
olisi ollut yksin meidän aiheuttamamme, sillä hovissa oli sinä iltana
ollut paljon väkeä, ja kun piiri, kuten olen kertonut, hajaantui paljon
äkillisemmin kuin tavallisesti, oli linnan ympäristö vilkkaassa
kuohunnassa ja sieltä johtavat kadut täynnä useitten meidänkaltaisten
seurueitten soihtuja ja nauravaa puhelua.
Markiisin asunnon ovella valmistauduin kiitellen jättämään hyvästi,
mutta hän vaati minua käymään sisään ja istumaan hänen seurassaan
kevyelle aterialle, jollainen hänellä oli tapana nauttia ennen levolle
menoa. Kaksi hänen seurassaan ollutta herraa oli seurassamme, ja erään
hänen luottamustaan nauttivan kamaripalvelijan pitäessä huolta
tarjoilusta pidimme hyvin hauskaa äskeisen kohtauksen johdosta. Sain
kuulla ettei herra de Bruhl ollut suinkaan suosittu hovissa, mutta kun
tiedettiin hänellä olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa kuninkaaseen ja
kun hän sitäpaitsi oli häikäilemättömän ja taitavan miekkamiehen
maineessa, oli hän jo pitemmän aikaa näytellyt suurta osaa ja voittanut
itselleen, varsinkin Guisen kuoleman jälkeen, melkoisen joukon
kannattajia.
"On totisesti totta", huomautti toinen markiisin seuralaisista, viinin
vaikutuksesta hiukan kuumenneena, "ettei tällä hetkellä ole mitään,
mitä rohkea ja häikäilemätön mies ei voisi saada aikaan Ranskassa!"
"Taikka rohkea kristillinen kunnianmies Ranskan hyväksi!" vastasi de
Rambouillet hieman terävästi. "Mutta muistaessani", jatkoi hän kääntyen
äkkiä palvelijan puoleen, "missä on herra François?"
Palvelija vastasi ettei hän ollut palannut linnasta meidän seurassamme.
Markiisi ilmaisi levottomuutensa tämän johdosta, ja minä sain selville
ensiksikin, että kaivattu henkilö oli hänen läheinen sukulaisensa, ja
toiseksi, että hän oli juuri tuo nuori keikari joka oli ollut niin
kärkäs riitelemään kanssani aikaisemmin sinä iltana. Päättäen jättää
välisemme asian Rambouillet'n ratkaistavaksi siinä tapauksessa että se
kävisi kireälle, jätin hyvästi, ja kahden palvelijan seuraamana, jotka
hän ystävällisesti luovutti minun käytettäväkseni sillä kertaa, lähdin
asuntoani kohti vähää ennen puoliyötä.
Kuu oli noussut silläaikaa kun olimme illallisella, ja sen valo, joka
kirkasti talojen päädyt toisella puolen katua, heijasti sen verran
hohdetta alaskin asti, että sen turvin saatoimme välttää astumasta
katuojaan. Tämän huomattuani käskin miesten sammuttaa soihtumme. Oli
tullut pakkanen ja tuima viima puhalsi, joten astelimme kaikin halusta
eteenpäin ripeässä tahdissa, ja kun kadut siihen vuorokauden aikaan
olivat aivan autiot taikka liikkui niillä ainoastaan sellaisia joilla
oli syytä pelätä poliisipäällikköä, emme kohdanneet ketään emmekä
nähneet mitään valojakaan. Johduin ajattelemaan sitä iltaa, jolloin
olin harhaillut ympäri Blois'ta neiti de la Vireä etsien, ynnä sen ajan
ja nykyhetken eroavaisuutta. Palasinpa muistelmissani siinä
kävellessämme vielä siihenkin iltaan, jolloin olimme saapuneet äitini
asuntoon, ja siitä kumpusi mieleeni kuin lähteestä sellaisia helliä ja
suloisia ajatuksia, joita tuon jalon naisen ehtymätön rakkaus vaati.
Nämä valtasivat sillä hetkellä sijan niiltä levottomilta laskelmilta ja
vakavilta aikomuksilta, jotka viime aikoina olivat mieltäni vallinneet,
kunnes eräs silmieni eteen ilmestyvä näky äkkiä ja väkivaltaisesti
palautti ajatukseni nykyhetkeen.
Eräästä kujasta parinkymmenen askeleen päässä edessämme ilmestyi äkkiä
yksi kerrallaan kolme miestä, jotka, pysähdyttyään silmänräpäykseksi
katsomaan taakseen sinne mistä olivat tulleet, riensivät peräkkäin
pitkin katua, häviten, mikäli pimeässä saatoin arvostella, toisen
kadunkulman taakse. Heidän ulkonäkönsä ei ollut minusta lainkaan
miellyttävä, ja kun huudahdus ja aseitten kalske kajahti seuraavassa
tuokiossa siltä suunnalta mihin he olivat menneet, huusin reippaasti
Simon Fleix'tä seuraamaan ja aloin juosta kohti, tehden roistojen
liikkeistä sen johtopäätöksen, etteivät he olleet millään hyvällä
asialla, vaan että joku kunniallinen henkilö oli ehkä joutunut
äkillisen päällekarkauksen uhriksi.
Saavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin
kuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin
paljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat
toisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei
mahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä
toiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat,
päätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun
vasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi
taaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä
äänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä
kun saavuin tapahtumapaikalle -- mikä oli kujan toisessa päässä --
livisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen
makasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös
polviltaan.
"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra", virkkoi viimemainittu
hengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä
tuntui tutunomaiselta. "Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka
lienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa
minuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta
toiseen, eikö teillä ole valoa?" jatkoi hän, puhuen sipittävällä
tavalla kuin nainen.
Toinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle,
huudahti että se oli herra François.
"Aivan niin, pölkkypää!" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti.
"Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni."
"Toivon ettette ole haavottunut?" lausuin minä pistäen miekan huotraan.
"Ainoastaan naarmu", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä
saadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä
hän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen:
"Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä
kentällä kuin porraskäytävässä."
Kumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.
"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?" kysyin minä.
"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan", vastasi herra
François. "Eikö hän ole kuollut Gil?"
Mies-raiska vastasi itse, huutaen surkeasti tukahtuvalla äänellä että
noudettaisiin pappi ripittämään häntä. Samalla palasi Simon
soihtuinemme, jonka hän oli käynyt sytyttämässä lähimmässä kadun
risteyksessä, missä oli nuotio, ja sen valossa näimme että mies sylki
verta ja voisi elää ehkä puoli tuntia.
"Hitto vie! Tuo siitä seuraa kun pistää liian ylös!" mutisi herra
François valitellen. "Olisinpa iskenyt tuumankaan alemmaksi niin kaikki
tämä vaiva olisi säästynyt! Jonkun kai täytyy lähteä noutamaan pappi.
Gil", jatkoi hän, "juokse St. Denys-kadun sakaristoon ja tuo joku isä.
Tai -- maltahan! Auta nostamaan häntä tuonne seinän suojaan. Tuuli
viiltää tässä kuin veitsi."
Kun katu oli mäen rinteessä, oli meitä lähimpänä olevan talon alempi
osa muutamia jalkoja maanpinnan yläpuolella puisten paalujen varassa,
ja sen alle jäänyttä tilaa, joka oli umpinainen takaa ja sivuilta,
käytettiin vaunuvajana. Palvelijat kantoivat kuolevan miehen tähän
puutteelliseen suojaan ja minä seurasin heitä, sillä en halunnut jättää
nuorta herraa yksin. Tahtomatta kuitenkaan näyttää siltä kuin haluaisin
sekaantua asiaan, kävelin vajan etäisempään päähän ja istuin kärryjen
aisalle, mistä toimettomana katselin edessäni kuvastuvaa omituista
näkyä, kun soihdun hohde valaisi milloin minkin kasvot, kohdistuen
väliin herra François'n timanttikoristeisiin sormiin hänen sivellessään
pieniä viiksiään, väliin taas hänen jalkojensa juuressa makaavan miehen
vääntyneisiin piirteisiin.
Odottamatta, ja ennenkuin Gil oli lähtenyt asialleen, huomasin heidän
joukossaan papin. En ollut nähnyt hänen saapuvan enkä voinut aavistaa
mistä hän tuli. Ensi vaikutelmani oli vain se, että siinä oli pappi ja
että hän katsoi minuun -- ei hänen apuaan tarvitsevaan, maassa
makaavaan mieheen eikä hänen ympärillään seisoviin, vaan minuun, joka
istuin syrjässä varjossa valopiirin ulkopuolella!
Se oli kummallista, mutta seuraava silmäys selitti sen, sillä silloin
näin että hän oli sama jakobiinimunkki, joka oli käynyt äitini
asunnossa hänen kuolinhetkellään. Ja hämmästyneenä yhtä paljon tästä
oudosta kohtaamisesta kuin tuon miehen rohkeudesta hypähdin pystyyn ja
harppasin eteenpäin, unohtaen oikeutetun vihan valtaamana, mitä
toimitusta varten hän oli tullut, -- ja sitä suuremmalla syyllä, kun
hänen yhäti minuun päin käännetyt kasvonsa näyttivät ilmaisevan ilkeätä
vahingoniloa. Mutta juuri kun astuin häntä kohden kiivas huudahdus
huulillani, hän loi äkkiä silmänsä alas ja polvistui. Samassa huusi
herra François: "Hst!" ja miehet kääntyivät katsomaan minuun
loukkautuneen näköisinä. Minä peräydyin. Mutta minulla oli varma
tunne siitä, että tuossa kuolevan miehen vieressä polvillaan
kuiskaillessaankin tuo konna ajatteli minua, riemuiten samalla minun
voimattomuudestani ja sen hänelle suomasta mahdollisuudesta kiduttaa
minua ilman pelkoa.
Päätin kuitenkin mielessäni, että kun kaikki olisi ohi, niin en laskisi
häntä käsistäni, tuli mitä tuli. Ja kun mies joitakin minuutteja
myöhemmin heitti henkensä, astuin minä päättäväisesti vajan avonaiselle
sivulle, arvellen että hän koettaisi luultavasti livahtaa pois yhtä
salaperäisesti kuin oli saapunutkin. Hän jäi kuitenkin puhelemaan
hetkeksi herra François'n kanssa ja astui sitten tämän seuraamana
rohkeasti minua kohti, suu hiukan hymyssä.
"Isä Antoine", lausui herra d'Agen kohteliaasti, "sanoo tuntevansa
teidät, herra de Marsac, ja haluavansa puhua kanssanne, vaikka
tilaisuus onkin huonosti sopiva."
"Samoin minä hänen kanssaan", vastasin minä väristen raivosta ja vain
vaivoin saaden itseni pidätetyksi iskemästä nyrkkiäni papin kelmeään,
myhäilevään naamaan. "Olen odottanut kauan tätä hetkeä", jatkoin minä
katsellen häntä tiukasti, herra François'n vetäytyessä kuulomatkan
ulkopuolelle, "ja jos te olisitte koettanut väistää minua, niin olisin
kiskonut teidät takaisin, vaikka koko teidän henkiheimonne olisi ollut
teitä suojelemassa."
Hänen läsnäolonsa saattoi minut sellaiseen vimmaan että tuskin tiesin
mitä sanoin. Hengitykseni kulki kiivaasti, veri tunkeutui päähäni
ja töin-tuskin jaksoin hillitä itseni kun hän vastasi hyvin
teeskennellyllä hurskaudella: "Millainen äiti, sellainen poika, näyttää
minusta. Hugenotteja molemmat."
Raivo tukahdutti minua. "Mitä!" sanoin minä. "Te uskallatte uhkailla
minua niinkuin uhkailitte äitiäni? Hupsu! Tietäkää että juuri tänä
päivänä, saadakseni ilmi ja rangaistakseni teidät, otin asuntoni niihin
huoneisiin missä äitini kuoli."
"Minä tiedän sen", vastasi hän levollisesti. Ja sitten hän yhdessä
silmänräpäyksessä ikäänkuin taikavoimalla muutti koko olentonsa,
kohottaen päänsä ja katsoen minua silmiin. "Sen ja siksi paljon
muutakin minä tiedän", jatkoi hän, vastaten uhkaavaan katseeseeni yhtä
uhkaavalla silmänluonnilla, "että jos tahdotte kuunnella minua
levollisesti hetkisen, niin voin tehdä teidät vakuutetuksi siitä että
hulluus ei ole minun puolellani."
Kummissani hänen uudesta käytöstavastaan, missä ei ollut jälkeäkään
siitä mielipuolisuudesta, mikä oli ollut niin selvästi huomattavissa
ensimäisessä kohtauksessamme, vaan sensijaan omituinen käskevä
ylemmyyden sävy, jollaista en hänen yhteydessään ollut koskaan
kuvitellut, nyökkäsin häntä jatkamaan.
"Ajattelette varmaan että olen teidän vallassanne?" virkkoi hän
hymyillen.
"Ajattelen", vastasin minä terävästi, "että jos pääsette käsistäni nyt,
niin on teillä tästälähtien kintereillänne vihollinen, pahempi vielä
kuin omat syntinne."
"Aivan niin", vastasi hän nyökäten. "No, minäpä näytän teille että
asianlaita on juuri päinvastoin ja että te olette minun vallassani niin
täydelleen, joko säästettäväksi tai muserrettavaksi, kuin oljenkorsi.
Ensinnäkin olette Blois'ssa, te, hugenotti!"
"Pyh!" huudahdin minä halveksivasti, teeskennellen itsevarmuutta, mistä
todellisuudessa olin kaukana. "Joku aika sitten se olisi voinut teitä
auttaa. Mutta me olemme Blois'ssa, emme Pariisissa. Ei ole pitkä matka
Loireen, ja te olette nyt tekemisissä miehen ettekä naisen kanssa.
Teillä on syy vapista, ei minulla."
"Te näytätte luulevan olevanne suojassa Loiren tälläkin puolen",
vastasi hän pahansuovasti hymyillen. "Mutta ei tarvita kuin yksi ainoa
sana paavin lähettiläälle tai Neversin herttualle, niin tulette
näkemään vankityrmän sisäpuolen, ellei pahempaa. Sillä kuningas..."
"Kuningas tai kuninkaan varjo!" vastasin minä keskeyttäen hänet
varmempana kuin itse asiassa olin, sillä muistin liiankin hyvin
Henrikin huomautuksen, ettei Rosnyn pitäisi odottaa suojelusta häneltä.
"En pelkää teitä rahtuakaan! Ja siitäpä johtuu jotakin mieleeni. Olen
kuullut teidän yllyttävän valtiopetokseen, suorimpaan; mustimpaan
valtiopetokseen mikä konsaan on vetänyt miehen nuorassa riippumaan, ja
minä annan teidät ilmi. Taivasten kautta, sen teenkin!" huusin minä
raivostuen yhä enemmän nähdessäni yhä selvemmin ja selvemmin kuinka
vaarallinen yliote hänellä oli minuun nähden. "Te olette uhannut minua!
Mutta jos minä sanon sanan, niin te roikutte hirressä!"
"Hss!" vastasi hän viitaten kädenliikkeellä herra François'han päin.
"Itsenne vuoksi, ei minun takiani. Tuo kuuluu kyllä puhuttuna komealta,
mutta te ette ole vielä kuullut kaikkea mitä minä tiedän. Tahdotteko
kuulla miten olette viettänyt viime kuukauden? Kaksi päivää joulun
jälkeen te lähditte Chizé'stä erään nuoren naisen kanssa -- voin sanoa
hänen nimensäkin, jos haluatte. Neljä päivää myöhemmin saavuitte
Blois'han ja veitte hänet äitinne asuntoon. Seuraavana aamuna hän
poistui luotanne herra de Bruhlin seurassa. Kaksi päivää sen jälkeen te
löysitte hänet eräästä talosta Arcyn kujan varrella ja vapautitte
hänet, mutta kadotitte hänet juuri voiton hetkellä. Sitten te jäitte
Blois'han äitinne kuolemaan saakka, lähtien pari päivää myöhemmin herra
de Rosnyn maatilalle Mantes'in lähelle, missä neiti vieläkin on. Eilen
te saavuitte Blois'han de Rosnyn kanssa; te menitte hänen asuntoonsa;
te...
"Jatkakaa", mutisin minä kumartuen eteenpäin. Levättini suojassa vedin
tikarini puoleksi ulos tupestaan. "Jatkakaa, olkaa hyvä", toistin
kuivin huulin.
"Olitte yötä siellä", jatkoi hän seisten paikallaan, mutta vavahtaen
hiukan, joko sitten kylmän takia tai siksi että hän huomasi liikkeeni
ja luki aikomukseni silmistäni. "Tänä aamuna te jäitte tänne liittyen
herra de Rambouillet'n seurueeseen."
Sillä kertaa hengähdin helpotuksesta huomatessani että vaikka hän tiesi
paljon, niin yksi seikka, ja juuri se mihin de Rosnyn tarkotukset
keskittyivät, oli hänelle tuntematon. Salainen kohtaus kuninkaan
kanssa, mikä saattoi huonoon valoon niin itse Henrikin kuin markiisi de
Rambouillet'n, oli nähtävästi jäänyt huomaamatta ja aavistamatta.
Sanomattomasta mielenkevennyksestä huoahtaen painoin jälleen tuppeen
tikarini, jota olin varmasti valmistautunut käyttämään jos hän olisi
tiennyt kaikki, ja kiedoin levätin ympärilleni kohauttaen hartioitani
teeskennellyn välinpitämättömästi. Ajatus siitä mitä hän tiesi sai
minut hikoilemaan, mutta kun kohtauksemme kuninkaan kanssa oli jäänyt
häneltä tietämättä, saatoin jälleen hengittää.
"No niin", sanoin lyhyeen, "olen kuunnellut. Ja mikä sitten on nyt
tämän kaiken tarkotus?"
"Tarkotusko?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Tarkotus on näyttää että te
olette minun vallassani. Te olette herra de Rosnyn asiamies. Minä olen
katolisen liigan asiamies, vaikkakin vaatimaton. Teidän toimenne minä
tiedän, kaikki. Mitä tiedätte te minun toimistani?"
"Tieto ei merkitse kaikkea, herra pappi", vastasin äreästi.
"Se merkitsee enemmän kuin ennen", virkkoi hän hymyillen ohuthuulista
hymyään, "ja se tulee merkitsemään enemmän kuin nyt. Ja minä tiedän
paljon -- teistä, herra de Marsac."
"Tiedätte liiankin paljon!" vastasin minä, tuntien hänen peitettyjen
uhkaustensa kiertyvän yhä tiukemmin ympärilleni kuin suuren käärmeen
kierteet. "Mutta minusta näyttää että te olette varomaton. Voitteko
sanoa mikä estää minua lävistämästä teitä tähän paikkaan ja
vapautumasta yhdellä iskulla niin paljosta tiedosta?"
"Kolmen miehen läsnäolo", vastasi hän kevyesti huitaisten kädellään
herra François'han ja palvelijoihin päin, "joista jokainen olisi valmis
antamaan teidät oikeuden käsiin. Te unohdatte että olette Loiren
pohjoispuolella ja että pappeja ei täällä teurasteta rankaisematta
niinkuin teidän lakipatossa etelän-puolessanne. Mutta riittäköön nyt.
Yö on kylmä, ja herra d'Agen käy pian epäluuloiseksi yhtä hyvin kuin
kärsimättömäksikin. Olemme puhuneet ehkä jo liian kauan. Sallikaa
minun" -- hän kumarsi ja peräytyi askeleen -- "jatkaa tätä keskustelua
huomenna."
Huolimatta hänen säyseydestään ja siitä ontosta kohteliaisuudesta
millä hän täten koetti lopettaa kohtauksen, ymmärsin minä hänen
voitonriemuisesta katseestaan, kun soihdun hohde lankesi hänen
kasvoilleen vinosti sivulta, samoinkuin hänen äänensä varmasta sävystä,
että hän tunsi valtansa. Hän näytti kuin kokonaan toiseksi
muuttuneelta: hän ei ollut enää rauhallinen, hiiviskelevä
mustakauhtana, joka saalistaa naisen pelolla, vaan rohkea ja
viekas, taitava ja häikäilemätön juontenpunoja, jolla on salaisia
tietoja ja salaisia apulähteitä; todellinen pahansuovan järjen
ruumiillistuma. Tietäen kaikki mitä tiesin, ja varsinkin edessäni
olevan vastuunalaisuuden ja haltuuni uskotut usean henkilön edut,
vaivuin hetkeksi epätoivoon, tunnustaen voimattomuuteni hänen
rinnallaan. Unhotin sen oikeutetun koston, minkä olin hänelle velkaa;
avuttomana valitin sitä kovaa-onnea, joka oli johdattanut hänet minun
tielleni. Näin olevani pauloissa ja kahlehdittuna ilman pelastumisen
toivoa ja ainoastaan kovalla tahdonponnistuksella sain ehkäistyksi
epätoivoni tulemasta ilmi.
"Huomennako?" änkytin käheästi. "Mihin aikaan?"
Hän pudisti päätään viekkaasti hymyillen. "Tuhannen kiitosta, mutta
siitä seikasta pidän itse huoleni" vastasi hän. "Näkemiin!" Ja
mumistuaan jonkun jäähyväis-sanan François d'Agenille hän siunasi
molempia palvelijoita ja hävisi yön pimeyteen.