Parooni de Rosny oli jo noussut viereltäni ja lähtenyt matkaan, kun
minä aamulla avasin silmäni ja heräsin muistamaan tehtävää, joka niin
merkillisellä tavalla oli pantu suoritettavakseni ja joka saattoi, sen
mukaan millaisiksi tapahtumat parin lähinnäseuraavan viikon aikana
muodostuisivat, kohottaa minut korkeaan asemaan taikka tuottaa jyrkän
lopun menestykselleni. Hän ei ollut lähtenyt jättämättä jälkeensä
muistoa, sillä päänalaiseni vierestä löysin soman hopeaisen pistoolin,
johon oli kaiverrettu kirjain "R." ynnä aateliskruunu. Ja olin tuskin
ehtinyt huomata tämän ystävyyden-merkin, kun Simon Fleix astui
huoneeseen ilmottaen että de Rosny oli jättänyt hänelle kaksisataa
kruunua minua varten.
"Eikö hän jättänyt mitään sanaa?" kysyin pojalta.
"Ei muuta kuin että hän oli ottanut teiltä vastineeksi muistoesineen",
vastasi Simon avaten ikkunan puhuessaan.
Aloin hiukan ihmeissäni etsiä, mutta en huomannut mitään puuttuvan,
ennenkuin rupesin panemaan päälleni nuttuani, jolloin huomasin että
nauhasolmuke, jonka neiti de la Vire oli Rosnysta lähtiessäni minulle
heittänyt, oli hävinnyt rintamuksen sisäpuolelta, jonne sen olin
varmuudeksi kiinnittänyt pitkällä okapensaan piikillä. Se seikka, että
de Rosny oli sen ottanut, oli minulle epämieluisa useammastakin syystä.
Ensinnäkin, joko sitten neidin tarkotuksena oli ollut vain kiusata
minua (mikä oli luultavinta) tahi ei, en olisi halunnut sitä kadottaa,
koska naissuosion aika oli minun osaltani ollut ja mennyt; toiseksi oli
minulla epäluuloja siitä, mitä hän oli tarkottanut lainatessaan tuon
pienen muiston, ja minä kidutin itseäni ajattelemalla niitä eri
selityksiä mitä hän saattoi siihen liittää ja sitä alentavaa käsitystä
minun luotettavaisuudestani, mihin se saattoi hänet johtaa. Soimasin
itseäni kovasti huolettomuudesta, kun olin jättänyt sen sellaiseen
paikkaan missä syrjäisen katse saattoi siihen sattua, ja vielä enemmän
sen jälkeen kun tarkempaan kyselemällä sain Simonilta kuulla, että de
Rosny oli lisännyt noustessaan hevosen selkään: "Sano isännällesi, että
kun tallettaa varmasti niin löytää varmasti, ja että huolimaton
rakastaja tekee kevytmielisen vaimon."
Tunsin poskieni palavan tavalla, joka oli huonosti sopusoinnussa ikäni
kanssa, kun Simon hiukan ilkamoivalla sävyllä kertoi tämän, ja minä
vannoin paikalla mielessäni, etten koskaan enää antautuisi tekemisiin
tuollaisten turhuuksien kanssa; minkä valan pidinkin aina siihen asti
kunnes jouduin sen rikkomisen kiusaukseen. Toistaiseksi oli minun
otettava asiat vastaan parhaalta kannalta, ja senvuoksi reipastutin
mieleni, ja käskin Simoniakin, jonka paroonin lähtö näytti tehneen
alakuloiseksi, reipastumaan, aloin varustella itseäni esiintyäkseni
hovissa ulkonaisesti arvoni mukaisessa asussa: hankin mustasta
sametista tehdyn puvun ynnä siihen mukautuvan hatun sulkineen sekä
jalokivikoristeisen soljen sulan pidikkeeksi, ja lisäksi kyynärän tai
pari pitsiä ja kaksi hienoa liinavaatekertaa.
Simon oli hioutunut Rosnyssa olonsa aikana, kadottaen koko paljon
entistä kesyttömyyttään, joten hän de Rosnyn antamassa puvussaan teki
sangen siistin vaikutuksen; lisäksi taisi hän olla koko Blois'n
tallimestareista ainoa, joka oli kirjotustaitoinen. Tallimieheksi
pestasin de Rambouillet'n tallimestarin suosittaman miehen, ja ilmotin
myöskin tarvitsevani pari miespalvelijaa. Ja kun olin ollut tunnin ajan
parturin käsiteltävänä ja hankkinut uudet koristeet Cidille, niin
esiinnyinkin jo ulkoasultani aika komeana, antaen syrjäiselle sen
käsityksen että minulla oli kymmenen tai kahdentoista tuhannen tulot
vuodessa.
Tällä tavalla kulutin sataviisitoista kruunua. Arvellen että
tämä oli jotensakin suuri summa ja että minulla täytyi olla
jonkunverran käyttörahojakin, olin iloinen saadessani kuulla että
täyteen ahtautuneessa kaupungissa korkea-arvoisetkin miehet usein
asuivat vaatimattomissa asunnoissa. Päätin senvuoksi yhdistää
säästäväisyys-näkökannan erääseen mielessäni hautomaani suunnitelmaan
ottamalla asunnokseni ne huoneet, missä äitini oli kuollut, ynnä
lisäksi yhden huoneen niitten alapuolelta. Niin teinkin, ja vuokrasin
sen verran huonekaluja kuin tarvitsin, mikä ei ollutkaan paljon. Simon
Fleix'lle, jonka apu näissä asioissa oli arvaamattoman tärkeä, ilmotin
suuren osan herra de Rosnyn neuvoista, kehottaen häntä noudattamaan
niitä omassa asemassaan parhaansa mukaan ja kannustaen häntä
työskentelemään minun menestyksekseni lupaamalla auttaa häntä vakavaan
ja hyvään asemaan heti kun itse olisin sellaiseen päässyt.
Toivoin todellakin voivani saada paljonkin etua siitä hänen
sukkelaälyisyydestään, joka oli herättänyt de Rosnynkin huomiota,
vaikka otin kyllä samalla lukuun senkin, että poika oli omituinen ja
oikullinen, vuoroin alakuloisuuteen, vuoroin kiihkoon taipuvainen ja
kummassakin mielentilassa yhtä epävarma.
Markiisi de Rambouillet ei voinut saapua aamuvastaanottoon ja hän oli
senvuoksi käskenyt minun tulla luokseen kuuden aikaan illalla. Simon
Fleix'n saattamana tulinkin määrättynä hetkenä hänen asunnolleen.
Tapasin hänet noin puolentusinan herrasmiehen ympäröimänä, joitten oli
tapana seurata häntä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa; ja näitten
hoviherrain uteliaat ja epäluuloiset silmäykset heidän minua
tervehtiessään -- samanlaisilla silmäyksillä olen nähnyt koirien
ottavan vastaan heidän koppiinsa tuodun uuden tulokkaan -- antoivat
minun pian tietää, että toinen asia oli päästä hoviin ja toinen saada
siellä hyvä vastaanotto.
Herra de Rambouillet ei tehnyt mitään hälventääkseen tätä vaikutusta,
ja se minua hieman ihmetytti. Hän oli kaikissa tavallisissa tiloissa
jäykkä ja kopea käytökseltään eikä lainkaan mielellään suvainnut,
joskaan ei voinut ehkäistä, että kolmas tekijä tunkeutui asiaan, joka
lupasi määrätöntä luottamusta, ja niin ollen otti hän minut vastaan
niin kylmästi ja pidättyvästi että se sillä hetkellä masensi rohkeuteni
ja heitti minut kokonaan itseni varaan.
Linnaan taivaltaessamme, minkä matkan suoritimme jalan, kuuden soihtuja
kantavan asestetun palvelijan saattamana, oli minulla kuitenkin aikaa
muistella de Rosnyn neuvoa ja johdattaa mieleeni tuon suuren miehen
minulle osottamaa läheistä luottamusta; ja nämä ajatukset rohkaisivat
mieltäni siinä määrin, että linnanpihan poikki mennessämme astuin,
välittämättä toisten mutinasta, herra de Rambouillet'n rinnalle,
arvellen että kun itse kuninkaan määräys oli kiinnittänyt minut häneen,
oli tämä minun oikea paikkani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua
riitaantua ja olin senvuoksi jonkun aikaa itsepäisesti piittaamatta
niistä hienoista töytäyksistä ja mutisemalla lausutuista sanoista joita
ympärilläni vaihdettiin, vieläpä niistä yrityksistä, joita portaita
noustessamme tehtiin tarkotuksessa työntää minut pois asemastani. Mutta
kun muuan nuori herrasmies, joka näissä yrityksissä osotti suurta
intoa, taaskin ikäänkuin kompastuen tyrkkäsi minua, katsoin minä
tarpeelliseksi luoda silmäni häneen.
"Hyvä herra", sanoi hän ohuella, sipittävällä äänellä, "te astuitte
varpaalleni."
Vaikka en ollutkaan astunut, pyysin hyvin kohteliaasti häneltä
anteeksi. Mutta kun ei hän vastannut tähän kohteliaisuuteeni muuten
kuin yrittämällä saada polvensa minun polveni eteen -- nousimme
portaita hyvin hitaasti, sillä niihin oli ahtautunut joukko
palvelijoita, jotka seisoivat kahden puolen -- niin astuin hänen
varpaalleen niin lujasti ja äkkiä että se sai hänet huudahtamaan.
"Mikä on?" kysyi Rambouillet katsoen kiireesti taakseen.
"Ei mitään, herra markiisi", vastasin minä pyrkien pysähtymättä
edelleen.
"Herra", virkkoi nuori ystäväni jälleen samalla sipittävällä äänellä,
"te astuitte varpaalleni."
"Taisinpa astua", vastasin minä.
"Te ette ole vielä pyytänyt anteeksi", kuiskasi hän hienosti korvaani.
"Ei, siinä olette väärässä", tokaisin minä, "sillä minulla on aina
tapana pyytää anteeksi ensin ja astua vasta sitten."
Hän hymyili kuin hauskalle pilapuheelle; ja minun on sanominen että
hänen käytöksensä oli niin ihailtava, että jos hän olisi ollut poikani,
olisin voinut häntä syleillä. "Hyvä!" vastasi hän. "Epäilemättä on
miekkanne yhtä terävä kuin älynne. Näen", jatkoi hän katsahtaen
viattomasti vanhaan huotraani -- hän oli itse oikea helmi hovimieheksi,
solakka, puna-valko-kasvoinen nuorukainen, tumma viiva viiksien sijalla
ja helmihely korvassaan -- "että se haluaa päästä ulos. Ehkä
pistäydytte tennispihalle huomenna?"
"Mielihyvällä", vastasin minä, "jos teillä on isä tai jos vanhempi
veljenne on täysikasvuinen."
Minkä vastauksen hän olisi antanut tähän pilkkaan, jäi minulta
tietämättä, sillä saavuimme samassa esihuoneen ovelle, ja kun tämä oli
kapea ja sveitsiläisen henkivartion harmaaseen univormuun puettu vahti
pakotti kaikki astumaan sisään yksitellen, täytyi nuoren ystäväni
jättäytyä jälelle ja päästää minut astumaan ovesta yksinäni ja
ihailemaan vapaasti edessäni avautuvaa samalla loistavaa ja synkkää
näkyä.
Hovissa oli suru leskikuningattaren kuoleman johdosta ja senvuoksi oli
läsnäolevien puvuissa vallitsevana värinä musta, jota vasten
kuvastuivat hyvin hienosti arvokkaimpien henkilöitten kimaltelevat
jalokivet ja hohtokivin koristetut miekankahvat. Huone oli avara ja
korkea, seinät olivat verhotut kuvakudoksilla ja kynttilät paloivat
seiniin kiinnitetyissä hopeisissa kynttiläjaloissa. Juuri sisään
astuessamme täytti huoneen kimakalla kirkunallaan papukaija, jota
kauempana lieden ympärillä seisova ryhmä ärsytti. Heidän lähellään
olevan pöydän ääressä oli korttipeli käynnissä, ja toisen pöydän
ääressä pelattiin primeroa. Nurkassa oli kolme tai neljä naista
piirissä punakasvoisen, alhaisarvoiselta näyttävän miehen ympärillä,
joka leikki panttileikkiä erään joukossa olevan naisen kanssa. Keskellä
huonetta taas näytti olevan valtiaana keskikokoinen mies, joka istui
pöydän ääressä ja omituisesti punottavin ja kiihtynein kasvoin sätti
jotakin ankarasti, höystäen puhettaan kaikenlaisilla merkillisillä ja
vahvoilla kirouksilla. Pari kolme miestä, jotka näyttivät olevan hänen
seuralaisiaan, seisoi hänen vieressään kuunnellen puoleksi nöyrinä,
puoleksi hämillään, silläaikaa kun lähempänä olevan lieden luona, mutta
jonkun matkan päässä hänestä, seisoskeli hyvin rikkaasti puettu,
Pyhänhengen ritarikunnan ristiä rinnassaan kantava mies, joka näytti
olevan hänen solvaustensa esineenä, mutta tekeytyi välinpitämättömäksi,
pitäen yllä keskustelua jonkun seuralaisen kanssa. Kuulin jonkun
syrjässä seisojan kuiskaavan että Crillon oli juonut ja ymmärsin siitä
suuresti hämmästyen että pöydän luona intoilija oli tuo kuuluisa
soturi. Ja olin yhä kummissani häntä katselemassa -- sillä olin koko
ikäni tottunut pitämään urhoutta ja vaatimattomuutta yhteenkuuluvina
käsitteinä -- kun kuninkaan huoneen ovi äkkiä avautui, saaden aikaan
yleisen liikehtimisen sitä kohti. Crillon, välittämättä mistään
arvojärjestyksestä, hypähti ylös pöytänsä äärestä ja riensi ensimäisenä
ovelle. Parooni de Biron sitävastoin -- sillä lieden luona seisonut
mies ei ollut kukaan muu -- odotti, näennäisesti huomaamatta häneen
kohdistuvaa loukkausta, kunnes markiisi de Rambouillet ehti hänen
luokseen; ja sitten hän astui eteenpäin hänen kanssaan. Minä pysyttelin
lähellä suojelijaani ja astuin huoneeseen aivan hänen jälessään.
Crillon oli jo kuninkaan kimpussa ja oli sisään astuessamme
kertomassa huoliaan äänellä, joka ei ollut paljoa hillitympi kuin
esihuoneessakaan. De Biron tämän nähdessään erosi markiisista ja astuen
syrjään äskeisen toverinsa kanssa istui seinän vieressä olevalle
arkulle, silläaikaa kun Rambouillet minun ja kolmen tai neljän omaan
seurueeseensa kuuluvan herran seuraamana lähestyi kuningasta, joka
seisoi likellä vuodekomeroa. Hänet nähdessään kuningas, arvatenkin
kiitollisena tästä tekosyystä, viittasi Crillonin pois. "No, no! Te
kerroitte minulle kaiken jo aamulla", sanoi hän hyvänlaatuisesti. "Ja
tässä on Rambouillet, jolla on toivoakseni jotain uutta kerrottavana.
Antakaa hänen puhua minulle. Peijakas! Älkää katsoko minuun kuin
aikoisitte lävistää minut miekallanne. Menkää riitelemään jonkun
itsenne kokoisen kanssa."
Crillon tämän kuullessaan vetäytyi muristen pois, ja Henrik, joka oli
juuri noussut pelaamasta primeroa Nevers'in herttuan kanssa, nyökkäsi
Rambouillet'lle. "No, ystäväni, onko mitään uutta?" huudahti hän. Hänen
käytöksensä oli huolettomampi ja ilmeensä iloisempi kuin viimeksi
tavatessamme; mutta kuitenkin väijyi varovaisuus ja epäluulo hänen
ärtyisän suunsa ympärillä ja synkkäkatseisten silmiensä alla olevissa
uurteissa. "Uusi pila, uudet kasvot, vai uusi leikki -- mikä näistä on
teidän tuliaisenne?"
"Eräässä merkityksessä uudet kasvot, sire", vastasi markiisi kumartaen
ja astuen hieman sivulle antaakseen minulle sijaa.
"No, eipä minulla ole paljon sanomista somista eväistä", virkkoi
kuningas sukkelasti. Ja yleisen naurunkihityksen vallitessa hän ojensi
kätensä. "Mutta voinpa sentään vannoa", jatkoi hän minun noustessani
polveltani, "että te olette jotakin vailla, ystäväni?"
"Ei, sire", vastasin minä nostaen pääni uljaasti pystyyn -- sillä
Crillonin käyttäytymisestä olin saanut uuden opetuksen -- "olen
luvallanne sanoen paremmassa asemassa. Sillä teidän majesteettinne on
varustanut minut uudella pilalla, ja uusia kasvoja näen paljon
ympärilläni. Tarvitsen ainoastaan uutta leikkiä. Jos teidän
majesteettinne suvaitsisi suosiollisesti myöntää minulle..."
"Kas niin! Enkös sitä sanonut?" huusi kuningas kohottaen kättään ja
nauraen. "Hän haluaa jotakin. Mutta hän ei tunnu ansiottomalta. Mitä
hän pyytää, Rambouillet?"
"Pientä komennuskuntaa", vastasi herra de Rambouillet näytellen
sujuvasti osaansa. "Ja teidän majesteettinne tekisi minulle ilon, jos
voisitte suostua herra de Marsacin anomukseen. Voin vastata siitä että
hän on mies jolla on kokemusta."
"Kuinka? Pientä komennuskuntaa?" huudahti Henrik, istahtaen äkkiä
näennäisesti pahantuulisena. "Sellaista ne kaikki tahtovat -- silloin
kun eivät tahdo suurta. Mutta luulen", jatkoi hän, ottaen vieressään
olevan makeisrasian ja avaten sen, "että jollette saa mitä pyydätte
hänelle, niin kuljette nurpalla nenin niinkuin muutkin."
"Teidän majesteetillanne ei ole koskaan ollut valittamisen syytä
minusta", lausui markiisi unohtaen osansa tai ollen liian ylpeä sitä
näyttelemään.
"No, no, no, no! Ottakaa se, älkääkä vaivatko minua enempää", vastasi
kuningas. "Riittääkö hänelle kaksikymmentä miestä? No hyvä. Kas niin,
herra de Marsac", jatkoi hän nyökäten minulle ja haukotellen,
"teidän anomukseenne on suostuttu. Tuolla on joukko muita somia eväitä.
Menkää heidän luokseen. Ja nyt, Rambouillet", jatkoi hän tullen
paremmalle tuulelle kääntyessään tärkeämpiin asioihin, "tässä
on muuan uusi makeislaji, jota Zamet on minulle lähettänyt. Olen
tehnyt Zizin kipeäksi niillä. Tahdotteko maistaa? Ne ovat valkeilla
silkkiäismarjoilla maustettuja." Saatuani täten luvan poistua siirryin
syrjään ja seisoin jonkun hetken epätietoisena minne kääntyä, kun ei
minulla ollut siellä ystäviä eikä tuttavia. Hänen majesteettinsa oli
tosin kehottanut minua menemään joittenkin somien eväitten luo
tarkottaen nähtävästi viittä naista, jotka istuivat toisessa päässä
huonetta, huvinaan sama määrä herroja; mutta tuon seurueen kiinteys,
naisten kauneus ja heidän iloiset naurun helähdyksensä, jotka kertoivat
tavallista suuremmasta älystä ja eloisuudesta, tyrehdyttivät
päättäväisyyden, joka siihen saakka oli kunnialla pitänyt minua yllä.
Tunsin, että hyökkäys tuollaista rintamaa vasten, vaikkakin kuninkaan
suosiollisella luvalla, kävisi yli Crilloninkin rohkeuden, ja senvuoksi
katselin ympärilleni nähdäkseni enkö voisi huvittaa itseäni jollakin
vaatimattomammalla tavalla.
Ainesta ei kyllä puuttunut. Crillon kulki yhä harmiaan purkaen
edestakaisin sen arkun edessä, jolla de Biron istui; mutta
viimemainittu nukkui, tai ainakin näytti nukkuvan. "Crillon raivoaa
nykyään ihan yhtämittaa", kuiskasi joku hovimies vieressäni.
"Niin", vastasi hänen toverinsa kohauttaen olkapäitään; "on vahinko
ettei ole ketään joka kesyttäisi hänet. Mutta hänellä on niin kirotun
pitkälle ulottuva terä!"
"Se ei kuitenkaan vaikuta niin paljon kuin hurjuus", virkkoi ensimäinen
puhuja hillityllä äänellä. "Hän huitoo kuin riivattu; miekkailemalla ei
hänen kanssaan mihinkään pääse."
Toinen nyökkäsi. Seisoessani siinä yksin keskellä lattiaa välähti
hetkeksi mieleeni hurja ajatus voittaa mainetta kesyttämällä Crillon;
mutta se oli tuskin muuta kuin välähtänyt aivojeni läpi, kun tunsin
kyynärpäähäni kosketettavan ja käännyttyäni näin vieressäni saman
nuoren miehen, jonka kanssa olin ollut tekemisissä portaita
noustessani.
"Hyvä herra", sipitti hän samalla ohuella äänellä, "luulen että
astuitte varpaalleni äskettäin?"
Minä tuijotin häneen, ihmetellen mitä hän tarkotti tällä typerällä
kertaamisella. "No niin", vastasin kuivasti, "ja entä jos astuinkin?"
"Ehkä", sanoi hän sivellen leukaansa jalokivin koristetuilla
sormillaan, "ehkä sallitte minun, siksi kunnes huomenna kohtaamme
toisemme, katsoa sitä jonkinlaiseksi esittelyksi?"
"Jos sitä haluatte", vastasin minä kumartaen jäykästi ja ihmetellen
mihin hän tähtäsi.
"Kiitän", vastasi hän. "Minä haluan sitä tällä kertaa; sillä täällä on
eräs nainen, joka tahtoisi puhutella teitä. Minä otin viedäkseni
perille hänen toivomuksensa. Tahdotteko seurata minua?"
Hän kumarsi ja kääntyi raukealla tavallaan. Minä käännyin myös ja näin
salaisella pelolla että nuo yllämainitut viisi naista katsoivat kaikki
minuun, ikäänkuin odottaen minun lähestymistäni; ja heidän katseissaan
oli kujehtiva ilme, joka liiankin selvästi kertoi jostakin tekeillä
olevasta pilasta tai aiotusta minuun kohdistuvasta kujeesta. Minulla ei
kuitenkaan ollut valittavana muuta kuin totella, ja seuraten noutajaani
niin arvokkaana kuin saatoin saavuin naisten luo ja seisahduin heidän
eteensä kumartaen lähinnä istuvalle, joka näytti olevan näitten
sulottarien johtaja.
"Ei, herra", vastasi tämä silmäillen minua uteliaasti, mutta samalla
iloisin kasvoin, "minä en tarvitse teitä; minä en kurkota niin
korkealle!"
Käännyin hämilläni seuraavan puoleen ja hämmästyin nähdessäni sen
nuoren naisen, jonka asuntoon olin tunkeutunut etsiessäni neiti de la
Vireä, saman, joka oli löytänyt samettisolmukkeen ja pudottanut sen
kuin kaitselmuksen tahdosta sille paikalle mistä Simon Fleix löysi sen.
Hän katsoi minuun punastuen ja nauraen, ja kun noutajanani toiminut
nuori mies oli esittänyt minut nimeltäni, kysyi hän minulta toisten
kuunnellessa, olinko löytänyt valtiattareni.
Ennenkuin ehdin vastata, huudahti nainen, jonka puoleen ensin olin
kääntynyt: "Seis, herra! Mikä tämä on? Onko tämä satu vai pila vai peli
vai leikki?"
"Seikkailu, arvoisa rouva", vastasin minä syvään kumartaen.
"Lemmenseikkailu varmaankin", huudahti hän. "Hyi, rouva de Bruhl,
tuskin puolta vuotta ollut naimisissa!"
Rouva de Bruhl väitti nauraen ettei hänellä ollut sen kanssa tekemistä'
vähääkään. "Korkeintaan", sanoi hän, "olen ollut lemmenlappujen
kulettajana! Mutta voin vakuuttaa teille, herttuatar, että jos tämä
herra tahtoisi, niin voisi hän kertoa meille hyvin soman jutun."
Tämän kuultuaan herttuatar ja kaikki muutkin naiset taputtivat käsiään
ja huusivat että juttu on kerrottava. Minä olin näinmuodoin mitä
julmimmassa pulmassa, jossa älylläni oli mahdollisimman vähän apua
niistä loistavista silmistä ja kujehtivista katseista, jotka minua
ympäröivät. Ja kun hälinä päällepäätteeksi veti joukkoon vielä lisää
kuulijoita, näin asemani, silläaikaa kun koetin keksiä pelastumisen
keinoa, tulevan joka hetki yhä pahemmaksi, niin että aloin peljätä että
minun, huonolla mielikuvituksella varustettu kun olin, täytyisi
pakostakin kertoa totuus. Paljas ajatuskin tästä synnytti minussa
kylmän hikoilun; pelkäsin päästäväni ilmi jotakin tärkeätä ja
osottautuvani arvottomaksi sille luottamukselle, jonka de Rosny oli
minuun asettanut.
Koetettuani turhaan keksiä keinoa selviytyäkseni pulmasta kumarruin
juuri rouva de Bruhlin puoleen pyytäen häntä auttamaan minua, kun
ympärilläni vallitsevasta naurun ja leikinlaskun hälinästä -- jotkut
hoviherrat olivat jo toistensa käsiin tarttuen muodostaneet ympärilleni
piirin ja vannoneet etten minä pääsisi lähtemään ennenkuin olin
tyydyttänyt naisten toivomuksen -- erottui korvaani ääni, joka tuntui
tutulta. Käännyin katsomaan, kuka tuo puhuja oli, ja mies, jonka
kohtasin, ei ollut kukaan muu kuin itse herra de Bruhl, joka punottavin
ja harmistunein kasvoin kuunteli selitystä, jota joku hänen ystävänsä
huusi hänen korvaansa. Seisoessani siinä nojaten polvellani rouva de
Bruhlin tuoliin ja muistaen varsin hyvin kohtauksen porraskäytävässä,
käsitin samassa tuokiossa että mies oli mustasukkainen; mutta oliko
hänellä tietoa nimestäni tai jotain muuta johtolankaa, jonka
perusteella hän olisi voinut tuntea minut siksi henkilöksi, joka oli
riistänyt neiti de la Viren hänen käsistään, sitä en voinut sanoa.
Olipa miten oli, hänen läsnäolonsa johti ajatukseni uuteen uomaan.
Mielessäni alkoi muodostua päätös rangaista häntä, ja pian oli minulla
suunnitelma selvillä. Tahdoin kuitenkin antaa hänelle vielä
armahdusmahdollisuuden ja kumarruin senvuoksi kerran vielä rouva de
Bruhlin korvaa kohti pyytäen häntä säästämään minua tuosta
kiusallisesta kertomuksesta. Mutta kun hän osottautui armottomaksi,
kuten olin odottanutkin, ja muukin seurue alkoi vaatia yhä
itsepintaisemmin, karkaisin luontoni pannakseni täytäntöön mieleeni
juolahtaneen hiukan omituisen ajatuksen.
Viittasin eleellä olevani valmis tottelemaan, herttuatar huusi vaatien
minulle sananvuoroa, ja siten aikaansaatu äkillinen hiljaisuus veti
kuninkaankin kuulijakuntani joukkoon. "Mikä on kysymyksessä?" kysyi hän
lähestyen toimekkaana sylikoira sylissään. "Uusi juoruko?"
"Ei, sire, vaan uusi sadunkertoja", vastasi herttuatar nokkelasti. "Jos
teidän majesteettinne haluaa istua, niin saamme kuulla häntä sitä
pikemmin."
Hänen majesteettinsa nipisti häntä korvasta ja istui erään hovipojan
tarjoamaan tuoliin. "Mitä? Rambouillet'n harmaahapsiko taaskin?" sanoi
hän hiukan hämmästyen. "No, antakaa tulla, mies. Mutta kuka on saanut
teidät harjottamaan Rabelais'n virkaa?"
Joka taholta huudettiin: "Rouva de Bruhl!" ja tuo mainittu nainen
pudisteli kaunista tukkaansa ja huusi että joku toisi hänelle naamion.
"Ahaa, minä näen!" virkkoi kuningas kuivasti, katsoen merkitsevästi
herra de Bruhliin, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. "Mutta alkakaahan."
Kuninkaan tulon aiheuttama pieni lykkäys oli antanut minulle
tilaisuuden koota ajatuksiani, ja välittämättä julkeista
huomautuksista, joilla esitystäni alussa usein keskeytettiin, aloin
kertoa seuraavaan tapaan: "Minä en ole mikään Rabelais, sire", lausuin
minä, "mutta kummallisia seikkoja voi sattua sellaisellekin josta sitä
vähimmin odottaisi. Oli kerran eräs paimen, kutsunpa häntä vaikka
Dromioksi, joka sattui saapumaan erääseen kaupunkiin, mikä ei ole
varsin kaukana Blois'sta, seurassaan hyvin kaunis impi, jonka hänen
vanhempansa olivat uskoneet hänen huomaansa. Mutta Dromio oli tuskin
ehtinyt saattaa immen asuntoonsa, kun eräs nuori ritari, joka oli
nähnyt neidon ja hurmautunut hänen kauneudestaan, houkutteli hänet ulos
petollisella juonella ja vei hänet pois väkivallalla. Kun Dromio
palattuaan näki herrattarensa kadonneen, joutui hän suuren surun
valtaan. Hän juoksi ympäri kaupunkia etsien häntä kaikkialta ja
täyttäen joka paikan valituksillaan. Mutta hän ei löytänyt jälkeäkään,
kunnes hän sattumalta saapui muutamalle kadulle, mistä hän miltei
uskomattomalla tavalla sai johtolangan immen luokse keksimällä maassa
pienen samettisolmukkeen, johon oli sirosti kirjailtu Phyllidan nimi
ynnä sana: Apua!"
"Peijakas!" huusi kuningas yleisen hämmästyksen mutinan säestämänä. "Se
oli hyvin keksitty! Edelleen. Jos jatkatte samaan tapaan, niin teemme
kahdestakymmenestä miehestänne kaksikymmentäviisi."
"Nähdessään tämän mitättömän esineen", jatkoin minä, "tunsi Dromio
monenlaisia tunteita, sillä samalla kun tuo nauha oli johtolankana
hänen herrattarensa kohtalon selvillesaamiseksi, oli hänen sitä ennen
meneteltävä sen kanssa siten, että hän saisi tietää mikä oli se paikka
johon neito oli kuletettu. Hänen mieleensä johtui viimein alottaa
etsintänsä siitä talosta, jonka edustalla nauhasolmuke oli virunut. Hän
nousi niinmuodoin toiseen kerrokseen, löytäen siellä leposohvalla
makaavan kauniin naisen, joka säikähtyneenä hypähti pystyyn hänen
ilmestyessään. Hän kiiruhti rauhottamaan häntä ja selittämään tulonsa
syyn, ja keskustelun jälkeen, minkä toistamisella en tahdo vaivata
teidän majesteettianne, vaikka se oli kylläkin huvittava, sai hän
tietää että nainen oli löytänyt nauhan eräässä toisessa paikassa
kaupunkia ja oli itse pudottanut sen vuorostaan oman talonsa
edustalle."
"Mitävarten?" kysyi kuningas keskeyttäen.
"Paimen oli liian kiintynyt omiin huoliinsa pitääkseen sitä mielessään,
vaikka hän olisi saanut kuullakin sen", vastasin minä.
"Mutta tämä hienotunteisuus ei pelastanut häntä väärinkäsityksiltä,
sillä kun hän oli poistumassa naisen asunnosta, kohtasi hän portaissa
hänen aviomiehensä."
"Hyvä", huudahti kuningas hykertäen käsiään iloissaan. "Aviomies!" Ja
tämän leikillisen huomautuksen ja sitä seuranneen naurun varjossa jäi
herra de Bruhlin hämmästynyt säpsähdys huomaamatta muilta paitsi
minulta.
"Kun aviomies", jatkoin minä, "näki tuntemattoman miehen laskeutuvan
hänen portaitaan, yritti hän pysäyttää häntä ja kysyä millä asialla hän
siellä oli. Mutta Dromio, jonka mieli oli Phyllidassa, ei tahtonut
pysähtyä, vaan vastasi kierrellen hänen kysymyksiinsä ja riensi
siihen paikkaan kaupunkia mistä nainen oli sanonut löytäneensä
samettiruusukkeen. Siellä, erään puutarhamuurien välissä kulkevan kujan
kulmassa, hän tapasi suuren, ristikoilla varustetun, jylhän talon, joka
näytti hyvin soveliaalta naisenryöstäjän käytettäväksi. Ja lisäksi, kun
hän silmäili sitä joka puolelta, hän huomasi erään ylikerran ikkunan
ristikkoihin sidottuna valkoisen solmukkeen, joka oli tarkalleen
samannäköinen kuin se mikä hänellä oli povellaan. Siten hän sai tietää
että impi oli vankina siinä huoneessa!"
"Minä teen niistä kaksikymmentäviisi, niin totta kuin olen hyvä
kirkonmies!" huudahti hänen majesteettinsa pudottaen pitelemänsä
sylikoiran herttuattaren helmaan ja ottaen esille makeisrasiansa.
"Rambouillet", lisäsi hän raukeasti, "teidän ystävänne on todellinen
aarre!"
Minä kumarsin kiitokseksi, astuen sitä tehdessäni askeleen sivulle
voidakseni nähdä rouva Bruhlin kasvot yhtä hyvin kuin hänen
miehensäkin. Tähän saakka oli rouva, mielissään siitä että hänellä oli
osa niin somassa romaanissa ja samalla halukkaana, jollen erehtynyt,
aiheuttamaan puolisossaan hiukan lievää mustasukkaisuutta, kuunnellut
kertomustani jonkinlaisella viekkaalla tekokainoudella. Mutta minä
käsitin ettei sitä voinut kestää kauan ja tunsin jonkinlaista
katumuksen tunnetta, kun lähestyi hetki jolloin isku oli annettava.
Mutta minulla ei ollut enää valinnan varaa. "Paras on vielä tulossa,
sire", jatkoin minä, "kuten toivon teidän heti kohta myöntävän. Vaikka
Dromio olikin löytänyt herrattarensa, oli hän kuitenkin yhä epätoivon
syvyyksissä. Hän kiersi kerran toisensa perästä ympäri taloa etsien
sisäänpääsyä, mutta löytämättä sitä, kunnes vihdoin auringonlaskun
lähestyessä ja pimeyden lisätessä kaksinkertaiseksi hänen pelkonsa
immen tähden sallimus armahti häntä. Seisoessaan talon edustalla näki
hän ryöstäjän tulevan siitä ulos kahden palvelijan valaistessa hänelle
tietä. Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, sire", jatkoin minä katsellen
ympärilleni ja puhuen hitaasti antaakseni sanoilleni sitä suuremman
vaikutuksen, "kun hän tunsi miehen juuri sen nuoren rouvan puolisoksi,
joka löytämällä samettisolmukkeen ja pudottamalla sen jälleen oli niin
suuressa määrässä ollut avullisena hänen etsintänsä onnistumisessa!"
"Haa, niitä aviomiehiä!" huusi kuningas, Ja läjäyttäen kämmenellään
polveensa ihastuksissaan omasta tarkkanäköisyydestään hän nauroi niin
että hän kieritteli tuolillaan. "Niitä aviomiehiä! Enkös sitä sanonut?"
Koko hovi yhtyi samaan ihastuksen nauruun käsiään taputtaen, niin että
tuskin muut kuin lähinnäseisovat huomasivat rouva de Bruhlin pidätettyä
huudahdusta ja vielä harvemmat käsittivät minkätähden hän nousi äkkiä
seisomaan ja tuijotti mieheensä hehkuvin poskin ja nyrkkiin pusertunein
käsin. Hän ei piitannut mitään minusta eikä ympärillään olevasta
nauravasta joukosta, vaan katsoi vain mieheensä pannen koko sielunsa
katseeseensa. Mutta de Bruhl, joka oli päästänyt käheän kirouksen, ei
näyttänyt joutavan ajattelemaan ketään muuta kuin minua. Tämä kertomus,
joka näin pilailevalla tavalla antoi hänen tietää kuinka hänen oma
vaimonsa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa, kuinka pieni seikka oli
hänet silloin nolannut ja kuinka sokeasti hän oli itse auttanut
sallimusta, ja joka ennen kaikkea kohdisti häneen vaimonsa vihan ja
hovin pilkan ja naurun -- sillä eihän hän voinut olla varma siitä
ettenkö minä seuraavassa tuokiossa paljastaisi hänen nimeänsä -- se
vaikutti häneen niin valtavasti että minä sillä hetkellä arvelin hänen
voivan paikalla hyökätä kimppuuni.
Ja hänen raivonsa toi ilmi sen mitä minä en aikonut ilmaista. Sillä
kuningas huomasi hänen kasvonsa, ja muistaen että rouva de Bruhl oli
houkutellut esiin tämän kertomuksen, huusi hän äkkiä: "Hohoo!" ja
osotti häneen julmasti sormellaan. Sen jälkeen ei minun enää ollut
tarvis puhua, sillä sana lensi silmästä silmään ja jokaisen silmät
kiintyivät Bruhliin, joka turhaan koetti tehdä kasvojaan levollisiksi.
Rouva de Bruhl, joka oli häntä etevämpi itsehillinnässä -- missä naiset
tavallisesti aina ovat miehiä etevämmät -- malttoi ensimäisenä mielensä
ja istuen jälleen yhtä nopeasti kuin oli noussutkin katsoi sekä
mieheensä että kilpailijoihinsa heikosti hymyillen.
Hetken aikaa pitivät uteliaisuus ja jännitys kaikkia sanattomina,
silmät vain puhuivat. Sitten naurahti kuningas ilkeästi. "No, herra de
Bruhl", huusi hän, "ehkä te tahdotte lopettaa meille tämän
kertomuksen?" Ja hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan, huulillaan
virnistys.
"Tai minkätähden ei rouva de Bruhl?" virkkoi herttuatar pää kallellaan
ja silmät vilkkuen viuhkan ylitse. "Olen varma että hän voisi kertoa
sen aivan yhtä hyvin."
Mutta rouva de Bruhl pudisti vain päätään, hymyillen yhä väkinäistä
hymyään. Mitä taas Bruhliin tulee, joka mulkoili kasvoista kasvoihin
ikäänkuin ryntäykseen valmis härkä, niin en ole milloinkaan nähnyt
miestä sen tyrmistyneempänä enkä täydellisemmin hämmentyneenä. Hänen
sekaannuksensa, hänen jouduttuaan kaikkien läsnäolevien naurun
esineeksi, oli niin suuri että kuninkaan läsnäolo vain vaivoin sai
hänet pidätetyksi väkivaltaisuuksista; ja kun hänen katseensa, joka
kuninkaan lausuessa sanansa oli irrottunut minusta, jälleen kohtasi
minut, unohti hän itsensä siihen määrään että kohotti raivokkaana
kätensä ja päästi samalla hurjan kirouksen.
Kuningas huudahti suuttuneena: "Varokaa itseänne, herra!" Mutta Bruhl
piittasi tästä vain sen verran että sysäsi syrjään ympärillään seisojat
ja työntyi kiireesti ulos piiristä.
"Herra hallitkoon!" huusi kuningas kun hän oli poistunut. "Onpa tämä
hienoa käytöstä! Tekisipä mieleni lähettää joku hänen jälkeensä ja
panettaa hänet sellaiseen paikkaan missä hänen kuuma verensä hiukan
jäähtyisi. Taikka..."
Hän pysähtyi äkkiä, jääden katsomaan minuun. Bruhlin ja minun
keskinäiset suhteet Rosnyn ja Turennen asiamiehinä johtuivat
luullakseni ensi kerran hänen mieleensä ja antoivat ehkä aihetta
ajatukseen että minä olin virittänyt hänelle ansan, ja hän oli
siihen tarttunut. Olipa miten oli, kuninkaan kasvot synkkenivät
synkkenemistään, ja vihdoin hän mumisi muuttuneella äänellä: "Kylläpä
olette valmistanut meille kauniin kalakeiton, herra de Marsac!"
Hänen mielialansa äkillinen muutos tuli yllätyksenä hänen
hovilaisilleenkin. Juuri-ikään leveästi hymyilevät kasvot kävivät äkkiä
jälleen pitkiksi. Vähäpätöisemmät henkilöt katselivat levottomina
toinen toiseensa ja kuin yhdestä sopimuksesta loivat minuun äkäisiä
silmäyksiä. "Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee kuulla kertomuksen
lopun toisella kertaa?" ehdotin minä nöyrästi, alkaen toivoa koko
sydämestäni etten olisi sanonut sanaakaan.
"Vait!" vastasi hän nousten ylös, kasvot yhä kuvastaen hänen
häiriintynyttä mielialaansa. "No niin, olkoon. Tällä kertaa voitte
mennä. Herttuatar, antakaa minulle Zizi ja tulkaa minun huoneeseeni.
Minun pitää näyttää teille koiranpentuni. Retz, ystäväni, tulkaa tekin.
Herrojen ei tarvitse odottaa. Tulen luultavasti viipymään myöhään."
Ja hän kääntyi jyrkästi ja jätti piirin.