Kaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut
Blois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni
yön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään
todennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme
vietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain
haluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä
rajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua
näkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en
luullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta,
nykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että
palvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme
kolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka
pimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin
tuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa
vallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi
hämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti
hiljaa puiselle ovelle.
De Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä
olin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta
ja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän
vain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä -- se välähti
mieleeni odottaessamme -- pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta
kuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli
menossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli
luullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me
nyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman
turvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme
nyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen
luottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka
takaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta
loukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka
oli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän
pääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta
huolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori,
kunnianhimoinen ja rohkea.
Oven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan.
Oviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri
muuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui
heti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven
takana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla
hyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia -- jäykkä,
harmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan
poikkikappaleessa -- viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin
hänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet,
katsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se
oli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.
Tämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän
kosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin,
tai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat
olivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka
sopi pimeille ja salaisille töille.
Kompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä
toisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä
pysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys,
pimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset
valmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi
avautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan,
vetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen
huoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli
pelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia.
Yhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla,
mutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat
muurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta
olimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa
harmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa
jalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa
päässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari
lyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli
näkyvissä.
Sisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti
meidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta,
tyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta
hän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin,
vahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada
mitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin
käyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli
ikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin -- joitten
voimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo
ympäristö ja oma äänettömyytemme -- olisi sekottunut etäinen ihmisten
äänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi,
jälleen mieleeni Guisen herttuan.
Kertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta
kirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa
tuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de
Rambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa.
Hiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset
sotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että
muistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä
vahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui
muurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.
Kun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä
seisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi
hänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti
oven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus,
jota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet
hävittää.
Hänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin
nelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla
koristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka,
mutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni
norsunluinen malja ja pallo -- omituinen leikkikalu, joka oli hyvin
suosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman
hintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta
sitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat
punavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni
turbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja
minä sanoin itsekseni: "Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!"
Mutta hämmästyksekseni astui herra de Rambouillet häntä vastaan
äärimmäisen kunniottavasti, viistäen hatullaan likaista lattiaa ja
kumartaen maahan saakka. Äskentullut vastasi hänen tervehdykseensä
huolettoman ystävällisesti. Huomauttaen hyväntahtoisesti: "Olette
tainnut tuoda ystävän, vai mitä?" hän katsoi meihin päin hymyillen.
"Olen, sire, hän on täällä", vastasi markiisi ja astui hiukan syrjään.
Ja tuosta sanasta ymmärsin ettei edessäni ollut mikään suosikki, vaan
itse kuningas: Henrik kolmas, viimeinen hallitsija suurta Valois'n
sukua, joka oli hallinnut Ranskaa Jumalan armosta puoli kolmatta
vuosisataa! Tuijotin häneen tuijottamistani, tuskin uskoen silmiäni.
Ensi kertaa eläessäni olin Ranskan kuninkaan edessä!
Sillävälin oli parooni de Rosny, jolle hän luonnollisesti ei ollut
mikään ihme, lähestynyt kuningasta ja laskeutunut toiselle polvelleen.
Kuningas kehotti häntä suosiollisesti nousemaan ylös, tehden eleen,
joka, kun ei ottanut huomioon hänen naismaisia kasvojaan ja typerää
turbaaniaan, näytti kuninkaalliselta ja arvokkaalta. "Tämä on hyvin
tehty teidän puoleltanne, Rosny", lausui hän. "Mutta muuta en teiltä
odottanutkaan."
"Sire", vastasi seuralaiseni, "teidän majesteetillanne ei ole
hartaampaa palvelijaa kuin minä, paitsi ehkä kuningasta, minun
herraani."
"Uskoni kautta", vastasi Henrik ponnekkaasti, "-- ja jollen minä ole
hyvä kirkonmies, sanokoot pariisilais-lurjukset mitä tahansa, niin en
ole mitään -- uskoni kautta, minä luulen että minä uskon teitä!"
"Jos teidän majesteettinne uskoisi minua siinä ja jossakin muussakin",
vastasi de Rosny, "niin se olisi hyvin hyvä Ranskalle." Vaikka hän
puhui kunnioittavasti, pani hän sanoihinsa niin paljon painoa ja
itsenäisyyttä, että minä ajattelin vanhaa sananlaskua: "Hyvällä
isännällä on peloton palvelija."
"No, sitäpä olemme nyt tässä näkemässä", vastasi kuningas. "Mutta yksi
sanoo minulle yhtä", jatkoi hän ärtyneesti, "ja toinen toista, ja mitä
minun on silloin uskominen?"
"Minä en tiedä mitään muista, sire", vastasi Rosny yhtä rohkeasti kuin
äskenkin. "Mutta minun herrani voi hyvällä syyllä vaatia uskoa
sanoilleen. Ranskan kuningaskunnan asiat ovat hänelle niin läheiset,
että ainoastaan teidän majesteetillenne ne ovat läheisemmät. Hän on
myöskin kuningas ja teidän heimolaisenne, ja hänestä on kiusallista
nähdä kapinoitsijain uhmailevan teitä, kuten viime aikoina on
tapahtunut."
"Kyllä, mutta entä niiden päämies?" huudahti Henrik äkillisessä
kiihtymyksen puuskassa, polkien rajusti jalkaansa. "Hän ei häiritse
minua enää. Onko veljeni kuullut siitä? Sanokaa, onko hän saanut siitä
tiedon?"
"Hän on kuullut sen, sire."
"Ja hyväksyikö hän? Kai hän hyväksyi sen?"
"Epäilemättä oli mies kavaltaja", vastasi de Rosny taitavasti. "Hän oli
rikoksillaan pannut elämänsä pantiksi. Kenellä voi olla siitä
epäilystä?"
"Ja hän on maksanut tuon pantin", virkkoi kuningas painaen katseensa
maahan ja vaipuen synkkyyteen yhtä äkkiä kuin hän oli kiihtynyt. Hänen
huulensa liikkuivat. Hän mumisi jotakin, mistä ei saanut selvää, ja
alkoi hajamielisesti leikkiä maljallaan ja pallollaan, ajatukset
nähtävästi synkissä muistelmissa. "Guise, Guise", mumisi hän viimein,
kasvoillaan irvistys ja äänessään vihan väre, joka puhui pitkään
muistuvista nöyryytyksistä. "No niin, hitto häneen, hän on kuollut nyt.
Hän on kuollut. Mutta kuolleenakin hän vielä vaivaa meitä. Eikös se
värsy sinnepäin ollut, isä? Haa?" säpsähti hän, "minä olin unohtaa.
Mutta pahimman vääryyden on hän tehnyt minulle sillä", jatkoi hän
nostaen katseensa ja kiihtyen jälleen, "että hän on erottanut minut
Äiti Kirkon yhteydestä. Tuskin yksikään pappi enää tulee minun
lähelleni, ja nyt he tahtovat panna minut pannaan. Ja kuitenkaan, niin
totta kuin toivon sieluni pelastusta, ei Kirkolla ole uskollisempaa
poikaa kuin minä."
Luulen että hän oli vähällä, unohtaen asiansa ja herra de Rosnyn
läsnäolon, antautua vuodattamaan raukkamaisia kyyneliä, vaan silloin
antoi herra de Rambouillet, ikäänkuin sattumalta, huotransa kärjen
kolahtaa lattiaan. Kuningas säpsähti ja sivellen otsaansa pari kertaa
kädellään näytti karkaisevan mielensä. "No niin", sanoi hän,
"epäilemättä löydämme jonkun keinon, jolla selviydymme vaikeuksistamme."
"Jos teidän majesteettinne", vastasi Rosny kunnioittavasti, "tahtoisi
ottaa vastaan minun herrani tarjoman avun, niin uskallan luulla että ne
häviäisivät pikimmin."
"Niinkö arvelette?" virkkoi Henrik. "No niin, sallikaa minun nojata
olkapäähänne. Kävelkäämme vähän." Ja viitaten Rambouillet'ta jättämään
hänet alkoi hän kävellä edestakaisin Rosnyn kanssa, puhellen
tuttavallisesti hänen kanssaan puoliääneen. Minä kuulin ainoastaan
sellaisia katkelmia heidän keskustelustaan, joita he sattuivat
lausumaan tullessaan kääntymään minun puoleiseen päähän huonetta. Niitä
yhteen laitellen saatoin kuitenkin ymmärtää keskustelusta jonkunverran.
Erään kerran kuulin kuninkaan sanovan: "Mutta sitten Turenne
tarjoutuu..." Seuraavalla kerralla: "Luottaako häneen? No, enpä tiedä
miksi en luottaisi. Hän lupaa..." Sitten: "Tasavaltako, Rosny? Sekö
hänellä mielessä? Pyh! Hän ei uskalla, hän ei mitenkään voisi. Ranska
on kuningaskunta Jumalan säännöstä, niinkuin sen kuninkuus Jumalan
säännöstä on minun suvullani."
Näistä ja muista irrallisista sanoista, jotka sittemmin olen unohtanut,
sain selville että parooni de Rosny koetti taivuttaa kuningasta
ottamaan vastaan apua Navarran kuninkaalta ja varottaa häntä Turennen
kreivin salakavalista tarjouksista. Mutta tasavallan mainitseminen
tuntui kuitenkin kiihottavan hänen majesteettinsa vihastuksen
pikemminkin Rosnyta vastaan siitä että tämä uskalsi sellaisesta puhua,
kuin Turennea vastaan, josta hän ei tahtonut sellaista uskoa. Hän
pysähtyi lähelle kävelyreittinsä minun puoleista päätekohtaa.
"Todistakaa se!" sanoi hän kiivaasti. "Mutta voitteko todistaa sen?
Voitteko todistaa sen? Tietäkää, etten luota pelkkään kuulopuheeseen.
Täällä on meillä Turennen asiamies -- ette varmaankaan tiennyt, että
hänellä on täällä asiamies?"
"Tarkotatte herra de Bruhlia, sire", vastasi Rosny empimättä. "Minä
tunnen hänet, sire."
"Te olette hitonmoinen mies", virkkoi Henrik katsoen häneen uteliaasti.
"Te näytätte tietävän melkein kaikki asiat. Mutta tietäkää, ystäväni,
hän puhuu minulle suoraan ja selvästi, enkä usko sellaista pelkän
kuulopuheen nojalla teidän herrannekaan sanomana. Vaikka", lisäsi hän
oltuaan vaiti hetkisen, "vaikka minä rakastankin häntä."
"Niinkuin hänkin teidän majesteettianne. Hän haluaa ainoastaan todistaa
sen."
"Niin, tiedän, tiedän", vastasi kuningas ärtyneesti. "Kyllä sen uskon.
Uskon että hän toivoo minun hyvääni. Mutta kansani tulee nostamaan
perhananmoisen huudon. Ja Turennekin antaa kauniita lupauksia. Ja
minusta tuntuu melkein", jatkoi hän sormiellen maljaansa ja palloansa,
"että minun olisi ehkä sopivampi tehdä sopimus hänen kanssaan,
nähkääs."
Näin herra de Rosnyn vetävän syvään henkeään. "Uskallanko puhua teille
suoraan, sire?" sanoi hän vähemmän kunnioittavasti ja ponnekkaammin
kuin hän tähän asti oli puhunut. "Niinkuin puhuisin omalle herralleni?"
"Kyllä, sanokaa mitä haluatte", vastasi Henrik. Mutta hän puhui
ynseästi ja minusta näytti että hän katsahti vähemmän suopeasti
seuralaiseensa.
"Sitten rohkenen lausua sen mitä on teidän majesteettinne mielessä",
vastasi suojelijani lujasti. "Te pelkäätte, sire, että jos ottaisitte
vastaan herrani tarjouksen ja saisitte voiton vihollisistanne, niin
teidän olisi sitten vaikea päästä hänestä eroon."
Henrik näytti tuntevan helpotusta. "Pidättekö tuollaista
valtioviisautena?" sanoi hän hymyillen. "No niin, entäpä jos niin
olisikin? Mitäpä siihen sanoisitte? Olen muistaakseni kuullut jutun
hevosesta, joka tahtoi metsästää hirveä ja asetti siinä tarkoituksessa
miehen selkäänsä."
"Tahdon sanoa teille ensinnäkin", vastasi Rosny hyvin vakavasti, "että
Navarran kuningasta kannattaa vain kolmas osa valtakuntaa ja hän on
voimakas ainoastaan toimiessaan teidän kanssanne yhdessä. Toiseksi,
sire, on hänen etujensa mukaista kannattaa kuningasvaltaa, jonka perijä
hän on. Ja kolmanneksi teidän majesteettinne kunnialle sopii paremmin
ottaa vastaan apua läheiseltä sukulaiselta kuin tavalliselta
alamaiselta ja lisäksi sellaiselta, väitän sitä vieläkin, jolla ei ole
mitään hyviä tarkotuksia mielessä."
"Todistus?" sanoi Henrik tiukasti. "Antakaa minulle todistus!"
"Voin antaa sen teille viikon kuluessa tästä päivästä."
"Mutta muistakaa ettei se saa olla mitään tyhjää puhetta", jatkoi
kuningas epäluuloisesti.
"Te saatte kuulla Turennen aikomukset sellaiselta henkilöltä, joka on
kuullut ne hänen omasta suustaan."
Kuningas näytti hämmästyneeltä, mutta hetken vaitiolon perästä hän
kääntyi ja alkoi jälleen kävellä. "Hyvä", sanoi hän, "jos teette sen,
niin minä puolestani..."
Loppua en kuullut, sillä molemmat keskustelijat seisahtuivat
saavuttuaan huoneen toiseen päähän, tuottaen pettymyksen niin minun
kuin Rambouillet'nkin uteliaisuudelle. Markiisi alkoi jo osottaa
kärsimättömyyttään, ja kun juuri yläpuolellamme oleva suuri kello
samassa löi puoli-yksitoista, hän liikahti ja näytti aikovan lähestyä
kuningasta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä, mutta liikahteli yhä
levottomasti seisoessaan ja jonkun ajan perästä kuiskasi minulle
malttamattomuudessaan, että kuningasta alettaisiin kaivata.
Tähän saakka olin ollut mykkänä ja toimettomana katselijana tässä
kohtauksessa, joka mitä voimakkaimmin kiinnitti mieltäni ja kiihotti
uteliaisuuttani. Yllätys oli seurannut yllätystä, niin että olin
alkanut epäillä olinko edes oma itseni; niin vähän olin odottanut
joutuvani "kaikkein kristillisimmän kuninkaan" eteen -- ja lisäksi niin
omituisissa olosuhteissa kuin suinkin kuvitella saattoi -- ja sitten
valtuutettuna todistajana neuvottelussa, josta riippui koko satoja
penikulmia joka suunnalle ympärillemme ulottuvan suuren Ranskanmaan
tulevaisuus. Saatoin tuskin uskoa että olin sama Gaston de Marsac, joka
ränstyneenä ja köyhtyneenä oli hiiviskellyt St. Jean d'Angelyssa.
Maistoin salatun mahtavuuden ensimäistä makeutta, minkä vallan sanotaan
olevan kaikista suloisinta ja kauimmin säilyvää. Ja kuullessani yhä
silloin tällöin kaukaista, epäselvää puheen ja naurun huminaa aloin
ymmärtää minkätähden oli noudatettu sellaista varovaisuutta meitä
linnaan saatettaessa ja käsittää herra de Rosnyn iloisuutta, kun lupaus
tästä vastaanotosta sai hänet toivomaan voivansa saada niin paljon
aikaan herransa ynnä Ranskan hyväksi.
Nyt oli minun jouduttava itse pyörteeseen. Olin vielä mielessäni
käymässä läpi kaikkia sen seikkailun eri asteita, joka oli tuonut minut
nyt tänne saakka, kun minut äkkiä herätti de Rosny, joka korotetulla
äänellä kutsui minua nimeltä. Älyten hiukan myöhään, että hän viittasi
minua lähestymään, astuin esiin hämmentyneenä ja kiireisesti,
polvistuin kuninkaan eteen niinkuin olin nähnyt hänen tekevän ja nousin
sitten ylös kuullakseni hänen majesteettinsa määräyksiä; vaikka
ajatukseni eivät suinkaan olleet kaikkein valmiimmat niitä
vastaanottamaan, sillä enhän ollut vähääkään osannut odottaa että minua
kutsuttaisiin hänen puheilleen. Eikä ollut käyttäytymisenikään
sellainen kuin olisin halunnut sen olevan.
"Herra de Rosny sanoo minulle että te haluaisitte jotain virkaa
hovissa", sanoi kuningas nopeasti.
"Minäkö, sire?" sopersin minä, tuskin kyeten uskomaan korviani. Olin
niin ällistynyt etten voinut sanoa enempää, vaan pysähdyin siihen suu
auki.
"Ei ole monta asiaa mitä voisin kieltää herra de Rosnylta", jatkoi
Henrik puhuen hyvin nopeasti, "ja olen kuullut että te olette arvokasta
sukua sekä synnyltänne että kyvyltänne. Häntä kohtaan tuntemani
ystävyyden takia tahdon siis myöntää teille oikeuden palkata
kaksikymmentä miestä minun palvelukseeni. Rambouillet", jatkoi hän
korottaen hiukan ääntään, "saatte esittää minulle tämän herran
julkisesti huomenna, jotta voin panna täytäntöön aikomukseni häneen
nähden. Voitte mennä nyt. Ei mitään kiittämistä. Ja, herra de Rosny",
lisäsi hän kääntyen seuralaiseni puoleen ja puhuen painokkaasti,
"varokaa huolellisesti minun tähteni, ettei teitä tunneta kun menette
täältä. Rambouillet'n täytyy keksiä jokin neuvo, jotta voitte poistua
turvallisesti. Minua surettaisi jos teille tapahtuisi jotakin, sillä
minä en voisi suojella teitä. Vakuutan teille, että jos Mendoza taikka
Retz löytäisivät teidät Blois'sta, en voisi pelastaa teitä heiltä
muuten kuin siinä tapauksessa että luopuisitte uskostanne."
"En tahdo tuottaa ikävyyksiä teidän majesteetillenne enkä myöskään
rikkoa omaatuntoani vastaan, jos vain oma älyni voi olla minulle
avuksi", vastasi Rosny syvään kumartaen.
"No niin, pyhimykset varjelkoot teitä", vastasi kuningas hartaasti,
käyden ovea kohti, josta hän oli tullut, "sillä sekä teidän herranne
että minä tarvitsemme teitä. Rambouillet, pitäkää huolta hänestä, jos
vain minua rakastatte. Ja tulkaa varhain aamulla huoneeseeni kertomaan
minulle miten hänen kanssaan on käynyt." Seisoimme kaikki kumartaen
hänen poistuessaan ja käännyimme lähteäksemme vasta sitten kun ovi oli
sulkeutunut hänen jälkeensä. Vaikka tunsinkin harmia ja suuttumusta
siitä että toiset ylläkerrotulla tavalla olivat ottaneet määräysvallan
ylitseni ja työntäneet minut tahtoani kysymättä palvelukseen, jota en
halunnut enkä toivonut, sain kuitenkin mieleni sillä hetkellä
hillityksi ja antaen seuralaisteni mennä edelläni seurasin heitä
äänettömänä, kuunnellen nyrpeänä heidän ilakoimistaan. Markiisi näytti
tuskin olevan vähemmän hyvillään kuin Rosnykaan, ja kun viimemainittu
osotti kovasti haluavansa poistaa kaiken kateuden, mitä markiisi ehkä
saattoi tuntea, ja jalomielisesti lukevansa tämän ansioksi suuren osan
voittamastaan luottamuksesta, jäin minä niin ollen ainoaksi henkilöksi
joka oli tyytymätön illan tapahtumiin. Palasimme linnasta samoja
varovaisuusmenettelyjä noudattaen kuin tullessammekin, ja eroten herra
de Rambouillet'sta asuntomme ovelia -- hänen vakuutettuaan monella
tavoin kunnioitustaan ja Rosnyn toistettua kiitollisuuttaan -- nousimme
toiseen kerrokseen peräkkäin ja äänettömyyden vallitessa, mitä
äänettömyyttä minä olin päättänyt olla ensimäisenä rikkomatta.
Luultavasti herra de Rosny arvasi ajatukseni, sillä hän lähetti pois
Maignanin ja Simonin, jotka olivat meitä odottamassa, ja alkoi puhua
minulle ilman alkulauseita. "Kuulkaa, ystäväni", sanoi hän laskien
kätensä olkapäälleni ja katsoen minua silmiin tavalla joka melkein teki
minut heti aseettomaksi, "älkäämme ymmärtäkö väärin toisiamme. Te
arvelette että teillä on syytä olla suutuksissanne minulle. Minä en voi
sietää sitä, sillä Navarran kuningas ei milloinkaan ole ollut enemmän
palveluksenne tarpeessa kuin nyt."
"Te olette tehnyt minulle halpamaisen kepposen", vastasin minä,
arvellen että hän aikoi pettää minua kauniilla sanoilla.
"No, no!" virkkoi hän. "Te ette ymmärrä."
"Ymmärrän hyvin kyllä", vastasin katkerasti, "että saatuani
suoritetuksi Navarran kuninkaan antaman työn hän haluaa nyt päästä
erilleen minusta."
"Enkö ole sanonut teille", vastasi de Rosny, osottaen nyt vasta hiukan
ärtymystä, "että hän on nyt teidän palvelustenne tarpeessa enemmän kuin
koskaan ennen? Olkaahan toki järkevä, taikka paremminkin, kuulkaa mitä
sanon." Ja hän kääntyi pois minusta, alkaen kävellä edestakaisin
lattialla kädet selän takana, ja jatkoi: "Ranskan kuningas -- se minun
täytyy tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista -- ei voi pitää
puoliaan liigaa vastaan ilman apua, ja hänen on pakko, tahtoipa tahi
ei, ottaa sitä vastaan hugenoteilta, joita hän niin kauan on sortanut.
Navarran kuningas, heidän yleisesti tunnettu johtajansa, on tarjonnut
tuota apua; samoin on tehnyt, herralleni kiusaksi ja ehkäistäkseen
Ranskalle niin onnekasta yhtymistä, Turennen kreivikin, joka tahtoisi
mielellään korottaa johtamansa puolueen valta-asemaan ja tietää hyvin
kuinka hän voi käyttää maan hajanaisia oloja omaksi hyödykseen. Onko
tämä nyt teille selvänä?"
Minä myönsin. Asia alkoi kiinnittää mieltäni vasten tahtoanikin.
"No hyvä", jatkoi hän. "Tänä iltana -- ei mikään ole koskaan sattunut
onnellisemmin kuin Rambouillet'n ja minun kohtaus -- hän on kelpo mies!
-- olen saanut kuninkaan suostumaan siihen, että jos hänelle esitetään
todistus Turennen aikomusten itsekkäästä laadusta, niin ei hän enää
epäröi. Tuo todistus on olemassa. Kaksi viikkoa sitten se oli täällä;
mutta se ei ole täällä nyt."
"Sepä on kova onni!" huudahdin minä. Hänen kertomuksensa kiinnitti
mieltäni ja hänen minulle osottamansa luottamus mairitteli minua niin,
että paha tuuleni hävisi. Menin uunin luokse, ja seisoin nojaten
olkapäätäni sen reunustaan, sillä aikaa kun hän minun ja valon välillä
edestakaisin kävellen jatkoi puhettaan.
"Muutama sana tuosta todistuksesta", sanoi hän. "Se joutui Navarran
kuninkaan käsiin ennenkuin sen täysi arvo oli meille tunnettu, sillä se
arvo tuli sille vasta Guisen herttuan kuoleman kautta. Kuukausi sitten
se -- nimittäin tuo todistuskappale -- oli Chizéssä. Noin kaksi viikkoa
sitten se oli täällä Blois'ssa. Nyt, herra de Marsac", jatkoi hän,
jääden yhtäkkiä katsomaan silmiini tullessaan minua vastapäätä, "se on
talossani Rosnyssa."
Minä hätkähdin. "Tarkotatteko neiti de la Vireä?" huudahdin.
"Tarkotan neiti de la Vireä", vastasi hän, "joka noin kuukausi tai pari
takaperin joutui sattumalta kuulemaan Turennen kreivin suunnitelmat ja
etsi sitä varten pääsyä Navarran kuninkaan puheille. Ennenkuin
viimemainittu kuitenkaan sai tilaisuutta yksityiseen keskusteluun, sai
Turenne vihiä neiti de la Viren vaarallisista tiedoista ja kiidätti
hänet Chizéhen. Lopun te, herra de Marsac, tiedätte, jos kukaan."
"Mutta mitä te aiotte tehdä?" kysyin minä. "Hän on Rosnyssa."
"Maignan, johon luotan ehdottomasti, niin pitkälle kuin hänen järkensä
ulottuu, lähtee huomenna häntä noutamaan. Samaan aikaan lähden minä
eteläänpäin. Te, herra de Marsac, jäätte tänne minun asiamiehekseni,
valvoaksenne minun etujani, ottaaksenne vastaan neiti de la Viren hänen
saapuessaan, hankkiaksenne hänelle salaisen keskustelun kuninkaan
kanssa ja pitääksenne huolta hänen turvallisuudestaan niin kauan kuin
hän on täällä. Ymmärrättekö?"
Ymmärsinkö? En voinut löytää sanoja häntä kiittääkseni. Omantuntoni
soimaukset, kiitollisuuteni, tunteeni hänelle tekemästäni vääryydestä
ja hänen minulle osottamastaan kunniasta olivat niin valtavat, että
seisoin mykkänä hänen edessään kuten olin seisonut kuninkaan edessä.
"Suostutteko siis?" sanoi hän hymyillen. "Ettekö pidä seikkailua liian
halpa-arvoisena, ystäväni?"
"Ansaitsen teidän luottamustanne niin vähän", vastasin minä kokonaan
voitettuna, "että pyydän teitä puhumaan silläaikaa kun minä kuuntelen.
Seuraamalla tarkalleen määräyksiänne toivon voivani näyttäytyä minulle
osottamanne luottamuksen arvoiseksi. Ja ainoastaan siten."
Hän syleili minua moneen kertaan, osottaen sellaista ystävällisyyttä
että se liikutti minua melkein kyyneliin. "Te olette mies minun mieleni
mukaan", sanoi hän, "ja jos Jumala suo, tahdon auttaa teitä
menestymään. Kuulkaa nyt, ystäväni. Huomenna tullessanne hoviin outona
miehenä, jonka Rambouillet esittää, vedätte te puoleenne kaikkien
katseet. Käyttäytykää kelpo tavalla. Osottakaa huomaavaisuutta
naisille, mutta älkää kiintykö keneenkään erityisesti. Pysykää
erillänne Retzistä ja espanjalaisesta puolueesta, mutta varsinkin
varokaa Bruhlia. Hän yksin tuntee salaisuutenne ja voi epäillä
aikomuksianne. Neidin pitäisi olla täällä ennen kuin viikko on kulunut.
Niin kauan kuin hän on seurassanne ja ennenkuin hän on saanut tavata
kuningasta, älkää luottako keneenkään, epäilkää jokaista, peljätkää
kaikkea. Pitäkää voittoa varmana vasta silloin kun kuningas sanoo:
'Olen tyytyväinen.'"
Vielä paljon muutakin hän sanoi, mikä oli asialle hyödyksi, mutta minkä
olen unohtanut. Lopuksi hän teki minulle kunnian tarjoamalla minulle
makuupaikan vieressään, jotta voisimme puhella vapaasti ja että jos
hänelle johtuisi yön kuluessa jotakin mieleen, hän voisi ilmottaa siitä
minulle.
"Mutta eikö Bruhl tule antamaan minua ilmi hugenottina?" kysyin
häneltä.
"Hän ei uskalla tehdä sitä", vastasi de Rosny, "ensiksikin siksi että
hän on itse hugenotti ja herransa edustaja, ja toiseksi senvuoksi ettei
se olisi kuninkaalle mieleen. Ei, mutta kaikkea pahaa mitä ihminen vain
salaa voi toiselle tehdä, on teidän hänen puoleltaan pelättävä. Kun
Maignan palaa neidin kanssa, jättää hän teille kaksi miestä; siihen
asti minä lainaisin pari roimaa miestä Rambouillet'lta. Älkää menkö
ulos yksinänne pimeän tultua ja varokaa väijymäpaikkoja, varsinkin omaa
sisäänkäytäväänne."
Vähän myöhemmin, kun luulin hänen jo olevan unessa, kuulin hänen hiljaa
nauraa hihittävän; nousin ryntäilleni kysyen mikä häntä huvitti. "Oh,
se on tuo teidän tehtävänne", vastasi hän yhä nauraen. "Erästä osaa
siinä minä en suinkaan teiltä kadehdi, ystäväiseni."
"Ja mikä se on?" virkoin minä epäluuloisena.
"Neiti", vastasi hän, vaivoin saaden tukahdutetuksi naurun puuskan. Ja
senjälkeen ei hän sanonut enää sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa eikä
siltä väliltä, vaikka tunsin vuoteen tutisevan useammin kuin kerran ja
tiesin että hän piti yhä hauskaa itsekseen.