Jonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi
kertomani tapaus -- jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin
yhdellä tavalla -- saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa
askartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään
omat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni
katsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta
sulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja
surkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni
ajatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään --
niin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki
kuin se mikä lämmitti minun rintaani --, ja silloin ravistin itseni
vapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin
kylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana
hänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa
kietoutuneena.
Uutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana
iskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki
olevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen
loistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa
toiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli
tuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä
rauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä
oli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen
pääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran
kuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. "Dortoman
on hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee."
Tämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi
jonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän
minun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa
tiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät
kulkupuheet -- sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä
tulevat uutiset saapuivat meille.
Eräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä
jonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat
taipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään
omituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän
ääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä,
sillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana,
antoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi
ylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun
jälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen
tervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui
eteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen
paikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen
samalla siirtymään itse toiseen paikkaan.
"Ei", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä
kohteliaisuudesta, "en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa
paikkanne."
"Ei ainoastaan minun paikkaani", vastasi vanhus, katsoen häneen
omituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti
huomiotamme, "vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää -- sen voin
teille vakuuttaa -- tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai
vasten tahtoaan."
Herra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen
otaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon
hänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli
pariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen
oppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen
huomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin
asioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen
puhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa
parantumisesta.
"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?" sanoi hän äkkiä, nähtävästi
jotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. "Blois'ssa nimittäin."
"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään", vastasin minä.
"Totta puhuakseni, herra parooni", jatkoin hieman lämmeten, "mitä
pikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että
siellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä
teurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta
Pärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä."
"No, no!" sanoi hän. "Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen."
"Montakin", vastasin minä.
"Vaivaavatko ne mieltänne?"
"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa", vastasin
minä. "Siinä on ero."
"Teille", sanoi hän kuivasti. "Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas,
jos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan", jatkoi hän näpsäyttäen
hevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, "niin annan teille pienen
vihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja
ylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti
siinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies
on valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä
arvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa."
"Hyh!" mutisin minä.
"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin
ja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan", jatkoi Rosny rauhallisesti
välittämättä huonosta tuulestani. "He ovat ainakin uskollisia
Ranskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien
kanssa -- Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat -- niin
karttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana."
"Mutta Retzihän ovat italialaisia", huomautin minä ärtyisesti.
"Samantekevä", vastasi hän lyhyesti. "He huutavat: 'Eläköön kuningas!'
mutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän
voi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja
joitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan
Ranskan kuninkaana."
"No niin, mitä vähemmän tulen tekemisiin heidän kanssaan, niin yksien
kuin toistenkin, muuten kuin miekkojen välityksellä, sitä mieluisempi
minulle", virkoin minä.
Tämän kuullessaan hän katsoi minuun omituisesti hymyillen, kuten hänen
tapansa oli silloin kun hänellä oli mielessään enemmän kuin näkyi
ulospäin. Tämä seikka ynnä jokin erikoinen sävy hänen keskustelussaan,
samoin kuin ehkä omat epäilyni tulevaisuudestani ja hänen
aikomuksistaan minuun nähden, herättivät minussa epämieluisan tunteen,
joka pysyi koko päivän eikä eronnut minusta ennenkuin välittömämpi
vaara ilmestyi meitä uhkaamaan.
Se tapahtui seuraavasti. Olimme saapuneet Blois'n ulkolaiteille ja
lähestyimme juuri porttia toivoen pääsevämme kaupunkiin huomiota
herättämättä, kun kaksi kulkijaa ratsasti hiljaa esiin kujan suusta,
jonka sivu olimme juuri menemässä. He katselivat meitä tutkivasti
pysäyttäessään hevosensa päästääkseen meidät ohitse, ja herra de Rosny,
jonka hevosen pää oli minun jalustimeni kohdalla, kuiskasi minulle että
lisäisin vauhtia. Ennenkuin kuitenkaan ehdin sitä tehdä, karauttivat
tuntemattomat ohitsemme ja päästyään sivuitsemme kääntyivät satulassaan
katsoen meitä kasvoihin. Samassa huusi toinen heistä: "Se on hän!" ja
molemmat ajoivat hevosensa tielle poikittain ja odottivat
lähestymistämme.
Ymmärsin että jos herra de Rosny joutuisi ilmi, olisi hän onnellinen
päästessään asiasta vankeudella, sillä kuningas oli liian arka
katolilaisen-maineestaan uskaltaakseen suojella hugenottia, olipa tämä
kuinka kuuluisa hyvänsä, ja käsitin että tilanne oli epätoivoinen.
Sillä vaikkakin meitä oli viisi kahta vastaan, saattoi kaupungin
läheisyys -- portti oli tuskin nuolenkantaman päässä -- pakenemisen tai
vastarinnan yhtä toivottomiksi. En voinut keksiä muuta keinoa kuin
katsoa rohkeasti asiaa silmiin; samoin teki herra de Rosny, ja niin
lähestyimme tuntemattomia mahdollisimman viattoman näköisinä.
"Seis!" huusi toinen heistä tiukasti. "Suvaitkaa minun sanoa teille,
hyvä herra, että olette tunnettu."
"No entä sitten?" vastasin minä kärsimättömänä, hoputtaen hevostani
vain eteenpäin. "Oletteko maantierosvoja, kun sulette matkustavilta
tien?"
Vastassamme oleva puhuja katsoi minuun terävästi, mutta vastasi
samassa: "Ei mitään saivartelua, hyvä herra! Kuka te olette, sitä en
tiedä. Mutta jälessänne ratsastava mies on herra de Rosny. Hänet minä
tunnen ja varotan häntä pysähtymään."
Arvelin että peli oli menetetty, mutta hämmästyksekseni vastasi
seuralaiseni heti ja miltei samoilla sanoilla kuin minä äsken: "No, ja
mitä sitten?"
"Mitäkö sitten?" huudahti tuntematon, kannustaen hevostaan niin että se
sulki tien. "Ka, sitä vain, että te olette varmaankin hullu kun
uskallatte näyttäytyä tällä puolen Loirea."
"Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt toista puolta", oli toverini
järkähtämätön vastaus.
"Te olette herra de Rosny? Ettekö kiellä sitä?" huusi mies
hämmästyneenä.
"En suinkaan sitä kiellä", tokaisi parooni de Rosny. "Ja onpa ollut
aika", jatkoi hän kiihtyen äkkiä, "jolloin harva mies hänen
majesteettinsa hovissa olisi uskaltanut soittaa suutaan Solomon de
Bethunen edessä, vielä vähemmän pysäyttää häntä keskellä maantietä
vähän matkan päässä palatsista. Mutta ajat näyttävät muuttuneen, koska
jokainen vastaantulija katsoo olevansa oikeutettu pöyhkeilemään
uskollisten miesten edessä, jotka rientävät hänen majesteettinsa luokse
silloin kun hän on ahdingossa."
"Mitä! Oletteko Solomon de Bethune?" huusi mies epäuskoisena.
Epäuskoisena, mutta kuitenkin hän menetti itsetietoisuutensa ja hänen
äänessään kuvastui mielipahaa ja pettymystä.
"Kuka muu sitten?" vastasi de Rosny ylväästi. "Se olen, ja mikäli minä
tiedän, on minulla yhtä suuri oikeus olla Loiren tällä puolen kuin
kenellä muulla hyvänsä",
"Pyydän tuhannesti anteeksi."
"Jollette usko..."
"Ei, herra de Rosny, minä uskon täydellisesti."
Tuntematon toisti tämän hyvin masentuneen näköisenä, lisäten vielä:
"Pyydän tuhannesti anteeksi", ja alkaen selitellä puolustelevasti,
ottaen kunnioittavana hatun päästään: "Luulin teitä, jos sallitte minun
sanoa, hugenottiveljeksenne, herra Maximilianiksi. Huhuillaan hänen
olevan Rosnyssa."
"Voin vakuuttaa teille ettei siinä ole perää", vastasi herra de Rosny
ponnekkaasti, "sillä tulen juuri itse sieltä ja voin vastata siitä,
ettei hän ole ainakaan kymmentä peninkulmaa likempänä Rosnyta. Ja nyt,
hyvä herra, koska haluamme päästä kaupunkiin ennenkuin portit suletaan,
sallinette minun sanoa hyvästi." Näin sanoen hän kumarsi ja minä
kumarsin ja he kumarsivat, ja me erosimme. He väistyivät syrjään
tieltämme, ja herra de Rosny ratsasti eteenpäin mahtavan näköisenä.
Niin tulimme portille ja pääsimme sen läpi ilman hankaluuksia.
Ensimäinen katu, jolle saavuimme, oli leveä, ja toverini käytti sitä
hyväkseen ratsastaen rinnalleni. "Tällaiset seikkailut ovat pikku
valtiaallemme erityisesti mieleen", puheli hän hiljaa. "Mutta minulle
se nosti hien otsalle. Olen tehnyt tämän tempun ennenkin useammin kuin
kerran, sillä veljeni ja minä olemme yhdennäköiset kuin kaksi marjaa.
Ja kuitenkin olisi meidän käynyt huonosti, jos tuo hupsu olisi ollut
hänen ystäviään."
"Kun loppu on hyvä, on kalkki hyvin", vastasin minä matalalla äänellä,
pitäen hetkeä sopimattomana onnitteluihin. Tämäkin huomautus sattui
huonoon kohtaan, sillä herra de Rosny ei ollut vielä ehtinyt asettua
entiselle paikalleen minun jälessäni, kun Maignan huusi meille sanoen
että meitä seurattiin.
Katsoin taakseni, mutta en voinut nähdä muuta kuin hämärää ja sadetta
ja esiinpistäviä räystäitä ja joitakin oviaukoissa kuurottavia ihmisiä.
Palvelijat väittivät kuitenkin yhä että joku seurasi jälessämme, ja me
pidimme kulkuamme pysäyttämättä pienen sotaneuvottelun. Jos meidät oli
saatu ilmi, niin olimme loukussa ilman pakoonpääsyn toivoa, ja olin
varma että parooni de Rosny sillä hetkellä katui, että oli valinnut
Blois'n kautta vievän tien -- että oli tunkeutunut tuoreimpien uutisten
halussaan avonaiseen ansaan. Kuninkaallinen linna katsoi meihin
mahtavana, tummana ja synkkänä sen kadun päästä jolla olimme, ja siitä
kuinka hyydyttävän vaikutuksen tuo näky teki itseeni, saatoin kuvitella
kuinka paljon kammottavammalta sen täytyi näyttää hänestä, joka oli
valtiaansa valittu neuvonantaja ja kaiken tuon linnan edustaman
järkähtämätön vastustaja.
Neuvottelustamme ei ollut mitään tuloksia, sillä emme keksineet
parempaa menettelytapaa kuin mennä, niinkuin olimme aikoneetkin, siihen
asuntoon, jota seuralaiseni täällä ollessaan tavallisesti käytti. Sen
teimmekin, katsoen tuon tuostakin taaksemme ja vakuutellen toisillemme
että Maignan oli varmaan erehtynyt. Mutta niin pian kuin olimme
laskeutuneet ratsailta ja menneet sisään, näytti hän meille ikkunasta
lähistöllä seisoskelevan miehen. Tämä levottomuuttamme vahvistava
seikka sai meidät jälleen pohtimaan turvakeinoja, ja silläaikaa kun
Maignan piti vartiota ikkunan ääressä valaisematta jätetyssä huoneessa,
esitin minä Rosnylle että hän antaisi minun koettaa esiintyä hänen
persoonanaan, vaikka olinkin kymmenen vuotta vanhempi.
"Ei!" sanoi hän rummuttaen sormillaan pöytään. "Täällä on liian monia
jotka tuntevat minut, se ei käy päinsä. Kiitän kuitenkin
tarjouksestanne."
"Ettekö voisi päästä pakoon jalan? Tahi kiivetä jostakin muurin yli tai
pujahtaa portista varhain aamulla?" esitin minä.
"'Vertavuotavassa sydämessä' voimme tiedustella", vastasi hän. "Mutta
minä epäilen sitä. Olin hullu kun pistin pääni Mendozan silmukkaan, se
on varma se. Mutta tässä tulee Maignan. No, mitä kuuluu?" kysyi hän
innokkaasti.
"Tähystelijä on mennyt pois", vastasi tallimestari.
"Eikä ole jättänyt ketään sijaansa?"
"Ei ketään, mikäli minä voin nähdä."
Menimme molemmin viereiseen huoneeseen ja katsoimme ikkunasta. Miestä
ei tosiaankaan ollut enää siinä missä hänet olimme nähneet äsken. Mutta
sade jatkui rankkana, räystäistä tippui vettä, katu oli kuin pimeä
holvi, jossa vain siellä täällä pilkotti valonsäde, ja mies saattoi
olla piilossa jossakin muualla. Mutta kun kysyimme Maignanilta, arveli
hän miehen menneen pois jossakin erityisessä tarkotuksessa.
"Jonka voi selittää monellakin tavalla", huomautin minä.
"Mutta mehän paastoomme", vastasi herra de Rosny. "Nälkäinen mies on
huono tappelija. Istukaamme pöytään ja syökäämme. Ei kannata hypätä
umpimähkään eikä mennä vastuksia vastaan puolitiehen."
Istuimme siis syömään, ja Simon Fleix palveli meitä kalpein kasvoin,
mutta emme olleet vielä lopettaneet ateriaamme, kun Maignan tuli
jälleen pimeästä huoneesta. "Kolme miestä on tullut näkyviin", ilmotti
hän tyynesti. "Kaksi on pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän.
Kolmas on tullut ovelle."
Hänen puhuessaan kuulimme varovaista kolkutusta alhaalta. Maignan aikoi
mennä vastaan, mutta hänen isäntänsä käski hänen jäädä paikalleen.
"Anna talon emännän mennä", sanoi hän.
Olen jälkeenpäin usein muistellut herra de Rosnyn kylmäverisyyttä tässä
tilaisuudessa. Hän oli pannut pistoolinsa tuolille viereensä ja
heittänyt levättinsä niitten ylitse, ja nyt, odottaessamme henkeä
pidättäen ja korvia heristäen, näin hänen ojentavan suuren
leipäkannikan ja lihaviipaleen tallimestarilleen, joka hänen tuolinsa
takana seisoen alkoi syödä sitä yhtä levollisesti. Simon Fleix taas
seisoi tuijottaen ovea kohti vapisevana ja koko olentonsa niin
kiihtyneenä, että varovaisuuden vuoksi kehotin häntä matalalla äänellä
olemaan tekemättä mitään ilman määräystä. Samalla johtui mieleeni
sammuttaa neljästä sytytetystä kynttilästä kaksi, ja juuri kun herra de
Rosny nyökkäsi hyväksymisensä tälle toimenpiteelleni, lakkasi alhaalta
kuulunut mumiseva keskustelu ja miehen askelia alkoi kuulua portailta.
Sitä seurasi välittömästi koputus huoneemme ovelle. Seuralaiseni
katsetta totellen huusin: "Sisään!"
Huoneeseen astui nopeasti solakka, keskikokoinen mies, saappaat jalassa
ja levättiin kietoutuneena, kasvot melkein kokonaan levätin laskoksen
peitossa. Sulkien oven jälkeensä hän astui pöytää kohti ja sanoi:
"Kumpi on herra de Rosny?"
Rosny oli huolellisesti kääntänyt kasvonsa poispäin valosta, mutta
kuullessaan tulijan äänen hypähti hän ylös huudahtaen keventyneenä.
Hän yritti puhua, mutta toinen kohotti käskevästi kätensä, jatkaen:
"Pyydän olemaan mainitsematta nimiä. Teidän nimenne täällä luullakseni
tunnetaan. Minun nimeäni ei, enkä haluakaan että sitä tiedettäisiin.
Haluan puhua teidän kanssanne, siinä kaikki."
"Se tuottaa minulle suuren kunnian", vastasi herra de Rosny, katsoen
häneen innokkaasti. "Mutta kuka on sanonut teille, että olen täällä?"
"Näin teidän ratsastavan kadulla lyhdyn sivuitse", vastasi vieras.
"Tunsin ensin hevosenne ja sitten teidät ja pyysin tallimiestäni
seuraamaan teitä. Uskokaa minua", lisäsi hän tehden eleen kädellään,
"teillä ei ole mitään peljättävää minun puoleltani."
"Otan vastaan tuon vakuutuksen samassa mielessä kuin se annetaan",
vastasi seuralaiseni sirosti kumartaen, "ja pidän itseni onnellisena
saadessani olla tekemisissä" -- tässä hän oli hetken vaiti ja jatkoi
sitten: -- "ranskalaisen ja kunnianmiehen kanssa."
Vieras kohautti olkapäitään. "Pyydän siis anteeksi, jos tunnun
töykeältä", virkkoi hän. "Aikani on rajotettu. Haluan saada sen
mahdollisimman tarkoin käytetyksi. Tahdotteko täyttää pyyntöni?"
Minä olin aikeissa vetäytyä pois, mutta Rosny käski Maignanin sytyttää
kynttilät viereisessä huoneessa ja pyytäen minulta kohteliaasti
anteeksi siirtyi vieraansa kanssa sinne, jättäen minut mielessäni
ihmettelemään, kuka tämä vieras mahtoi olla ja mitä hänen käyntinsä
merkitsi. Toisinaan olin taipuvainen otaksumaan vieraan herra de Rosnyn
veljeksi, toisinaan taas Englannin lähettilääksi; toisinaan johtui
mieleeni hurja ajatus, että hän voisi olla herra de Bruhl. Noin
neljännestunnin olivat molemmat sulkeutuneina huoneeseen, sitten he
tulivat ulos. Vieras kulki edellä, ja astuessaan huoneen poikki
tervehti minua kohteliaasti. Ovella hän kääntyi ja virkkoi: "Siis kello
yhdeksän?"
"Kello yhdeksän", vastasi herra de Rosny, pitäen ovea auki. "Suonette
anteeksi, herra markiisi, etten tule alas?"
"Kyllä, menkää vain takaisin, ystäväni", vastasi vieras. Ja Maignanin
valaistessa hänelle tietä hän astui alas portaita ja minä kuulin hänen
menevän ulos.
Herra de Rosny kääntyi minuun päin silmät ilosta säihkyvinä ja
elostunein ilmein. "Navarran kuningas voi paremmin", sanoi hän.
"Sanotaan ettei vaaraa enää ole. Mitä arvelette siitä, ystäväni?"
"Se on paras uutinen mitä olen kuullut moneen aikaan", vastasin minä.
Ja riensin lisäämään että Ranskalla ja uskollamme oli syytä kiittää
Jumalaa hänen armostaan.
"Aamen siihen", vastasi suojelijani hartaasti. "Mutta siinä ei ole
kaikki -- siinä ei ole kaikki." Ja hän alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa hyräillen 118:tta virttä:
"Nyt onnen päivän tuta saamme,
min Luoja laatei armossaan;
siks intomielin iloitkaamme
ja nauttikaamme lahjoistaan."
Hän jatkoi kävelyään edestakaisin lattialla niin kauan ja niin
riemuisen näköisenä, että minä vihdoin uskalsin muistuttaa häntä
läsnäolostani, jonka hän nähtävästi oli unohtanut. "Ahaa, aivan
oikein!" sanoi hän pysähtyen eteeni ja katsoen minuun erinomaisen
hyväntahtoisesti. "Mitäs kello nyt on? Seitsemän. No niin, kello
yhdeksään asti pyydän teitä malttamaan mielenne. Toisin sanoin, siihen
saakka täytyy minun noudattaa ehdotonta vaitioloa. Mutta minulla on
vielä nälkä. Istukaamme jatkamaan; toivon että tällä kertaa saamme
syödä häiritsemättä. Simon, toimita uusi pullo pöytään. Haa! Eläköön
kuningas!" Ja jälleen hän alkoi hyräillä samaa virttä:
"Sua rukoelen, taivaan Luoja:
armossa suojaa kuninkaas!
Sua rukoelen, turvan tuoja:
turvaa ja suojaa ruhtinaas!"
Ja hänen silmissään oli hohde ja koko olennossaan iloinen ilmeikkyys,
mikä tuossa tavallisesti niin tyvenessä ja hillityssä miehessä tuntui
kaksinkerroin vaikuttavalta. Näin, että oli tapahtunut jotakin
erikoisen ilahuttavaa, ja uskoen hänen ilmotustaan, ettei ollut
kyseessä ainoastaan La Ganachesta saapuneet hyvät uutiset, odotin
suurella mielenkiinnolla ja malttamattomuudella mainittua hetkeä, mikä
tuskin oli lyönyt, kun äskeinen vieraamme taas saapui yhtä salaperäisen
näköisenä ja yhtä epäluuloisen varovaisena.
Herra de Rosny, joka oli noussut ylös kuullessaan hänen askeleensa ja
tarttunut levättiinsä, pysähtyi saatuaan sen puoleksi ylleen,
huudahtaen levottomana: "Kaikki hyvin, vai kuinka?"
"Täydelleen", vastasi vieras nyökäten.
"Ja ystäväni?"
"Kyllä, sillä ehdolla että te vastaatte hänen vaiteliaisuudestaan ja
uskollisuudestaan." Ja vieras katsahti tahdottomasti minuun, joka
seisoin epätietoisena, pysyäkö paikallani vai poistuako.
"Hyvä", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla
arvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: "Tässä hän on. Herra de
Marsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de
Rambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja
suojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä,
jota minä kunnioitan."
Herra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. "Bretagnelaista sukua
varmaankin?" virkkoi hän.
Minä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta
jälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja
uteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun
de Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi
olevan pakotettu lisäämään jotakin. "Olette kai ymmärtänyt minut
täydelleen, herra de Rosny?" sanoi hän. "Tahtomatta sanoa mitään
alentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies" -- ja
hän kumarsi minulle hyvin syvään -- "on tämä arkaluontoinen asia,
ettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi
luottaa yhtä varmasti kuin itseenne."
"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin
yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis
uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."
"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen
minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen
teille niin mairittelevaan selitykseen."
Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn
puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra
de Rosny otti pistoolinsa.
"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä
silmänluonnilla.
"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä
levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen
turvalliset."
Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta",
sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava
epäluuloista."
Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin
Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta
seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn
vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän
tyynesti. "Te katolilaiset taasen -- viitatakseni esimerkiksi
edesmenneeseen Guisen herttuaan -- olette nähdäkseni taipuvaisia
erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus
liian pitkälle."
Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä
ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari
asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki
jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta.
Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui
jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme
tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten
äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että
iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön
synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät
minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan
äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen
tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin
tehdä samalla tavalla.
Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman
virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut
sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka
aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään
päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se
erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä
tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut
omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia
siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.
Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä
matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen
kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä
rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai
ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä
hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä
rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen
valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.