Seuraava päivä toi vielä uusia todistuksia siitä ystävyydestä, jolla
parooni de Rosny minua kohteli. Herätessäni varhain aamulla löysin
tuolilta vaatteitteni vierestä kultakukkaron, joka sisälsi sata
kruunua; ja palveluspoika, joka samassa astui sisään, kysyi,
tarvitsinko minä mitään. Minun oli ensi alussa vaikea tuntea häntä
Simon Fleix'ksi, niin siististi oli poika nyt puettu Maignanin pukua
muistuttavaan asuun. Katsoin ylioppilaaseen useammin kuin kerran,
ennenkuin mainitsin häntä nimeltä. Ja minua hämmästytti se omituinen
muutos, jonka huomasin hänessä tapahtuneen -- yhtä paljon kuin kaikki
muukin mitä taloon saavuttuani oli tapahtunut. Minä hieroin silmiäni ja
kysyin häneltä mitä hän oli tehnyt mustalle kauhtanalleen.
"Olen polttanut sen", vastasi hän lyhyesti.
Huomasin että hän oli polttanut paljon muutakin, vertauskuvallisesti
puhuen, paitsi kauhtanaansa. Hän oli vähemmän kalpea, vähemmän hontelo,
vähemmän untelo kuin ennen, ja kävelikin reippaammin. Hänessä ei ollut
enää sitä sekapäisen välinpitämättömyyden leimaa, mikä ennen oli
ollut silmäänpistävänä piirteenä, vaan hän oli pirteä, vakava ja
pystypäisempi. Silmissä vain oli sama outo välke, joka todisti että
hänen sisällään asui entinen arkahermoinen, kiihkeä sielu.
"Mihin aiot sitten ryhtyä, Simon?" kysyin minä uteliaana tarkastellen
näitä muutoksia.
"Olen sotilas herra de Marsacin palveluksessa", vastasi hän.
Minä nauroin. "Olet valinnut laihan palveluksen, pelkään", sanoin minä
alkaen nousta ylös. "Ja lisäksi sellaisen, jossa sinut voidaan tappaa.
En luullut sellaisen olevan sinun mieleesi", jatkoin vielä nähdäkseni
mitä hän sanoisi. Mutta hän ei vastannut mitään, ja minä katsoin häneen
ihmeissäni. "Oletko siis vihdoinkin päässyt selvyyteen?" kysyin minä.
"Olen", vastasi hän.
"Ja ratkaissut kaikki epäilysi?"
"Minulla ei ole epäilyksiä."
"Oletko siis hugenotti?"
"Se on ainoa tosi ja puhdas uskonto", vastasi hän vakavasti. Ja
ilmeisellä vilpittömyydellä ja hartaudella hän toisti Bezan
uskontunnustuksen.
Tämä täytti minut syvimmällä ihmetyksellä, mutta en puhunut mitään
sillä erää, vaikka minulla oli omat epäilyni. Odotin kunnes tulin
kahdenkesken parooni de Rosnyn kanssa ja otin sitten asian puheeksi,
ilmaisten ihmetykseni noin äkillisestä kääntymyksestä ja varsinkin
siitä varmuudesta ja tyyneydestä, jolla tuo nuorukainen ilmotti
vakaumuksensa ja jollaista en hänen kaltaisestaan luonteesta olisi
mitenkään voinut odottaa. Nähdessäni parooni de Rosnyn hymyilevän
vastaamatta mitään, selitin ajatustani tarkemmin.
"Minua ihmetyttää", sanoin minä, "koska olen aina kuullut väitettävän,
että kun kirjamiehet eksyvät teologian sokkeloihin, löytävät he harvoin
lujaa perustusta itselleen, ja ettei edes yksi sadasta palaa vanhaan
uskoonsa tahi löydä armoa omaksuakseen uuden. Puhun tietysti ainoastaan
sellaisista, jollaisena pidän tätä poikaa -- innokkaista, herkistä
sieluista, jotka ahmivat paljon oppia, mutta joilla ei ole
arvostelukykyä tuon oppinsa sulattamiseen."
"Sellaisiin nähden luulen minäkin tuon väitteen pitävän paikkansa",
vastasi de Rosny yhä hymyillen. "Mutta heissäkin voi pieni, sopivalla
hetkellä tullut vaikutus saada paljon aikaan."
"Myönnän sen", sanoin minä. "Mutta äitini, josta olen teille kertonut,
oli paljon tämän nuorukaisen kanssa. Pojan uskollisuus häntä kohtaan
oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja kuitenkaan ei äitini uskolla,
vaikka se oli kalliolle perustettu, ollut häneen mitään vaikutusta."
Herra de Rosny pudisti päätään, yhä hymyillen. "Eivät ne ole äidit,
jotka saavat meitä kääntymään", sanoi hän.
"Mitä!" huudahdin minä avautuvin silmin. "Tarkotatteko -- tarkotatteko
että tämä on neidin työtä?"
"Niin luulen", vastasi hän nyökäten. "Luulen että neiti loihti hänet
matkan varrella. Blois'sta lähtiessään oli poika, jos teidän
puheeseenne saa luottaa, ilman uskoa maailmaan. Hän saapui minun
luokseni kaksi päivää myöhemmin vahvimpana hugenottina. Arvotuksen
selitys ei ole ylen vaikea."
"Sellaiset kääntymykset ovat harvoin kestäviä", sanoin minä.
Hän katsahti minuun omituisesti; sitten, hymyn yhä karehtiessa hänen
huulillaan, hän vastasi: "So, so! Miksi sellainen totisuus? Itse
Theodore Beza ei olisi voinut näyttää ankarammalta. Pojalla on tosi
mielessä, eikähän siinä ole mitään pahaa."
Ja taivas tietää ettei minun tehnyt mieli epäillä pahaa eikä katsoa
asioita mustimmalta puolelta juuri silloin. Onhan helppo käsittää
kuinka suloiselta minusta tuntui olla yhdenarvoisena ja kunnioitettuna
vieraana miehen luona, joka jo silloin oli kuuluisa ja jonka maine
nyttemmin on kasvanut niin suureksi että se jättää varjoon kaikki
paitsi valtiastaan, -- kuinka miellyttävää oli nauttia kodin
herttaisuudesta ja mukavuudesta, mistä olin niin kauan ollut
vierotettuna, kertoa ystävälliselle talon rouvalle äitini tarinaa ja
saada lohdutusta hänen myötätunnostaan, sanalla sanoen, tuntea itsensä
jälleen mieheksi, jolla on tunnustettu paikkansa maailmassa. Päivämme
kuluivat metsästelyssä tai muunlaisessa retkeilyssä, iltapuhteet
pitkissä keskusteluissa, jotka saivat minut yhä enemmän kunnioittamaan
isäntäni kykyä ja tarmoa.
Hänellä tuntui olevan loppumattomat tiedot Ranskan maasta ja
lukemattomia suunnitelmia sen kehittämiseksi, jotka jo silloin
täyttivät hänen mielensä ja jotka sittemmin ovat muuttaneet korpia
hedelmällisiksi vainioiksi ja siivottomia talorykelmiä komeiksi
kaupungeiksi. Vaikka hän oli vakava ja täsmällinen, saattoi hän
sentään olla kevyt ja iloinenkin; ja vaikka hän oli valtiomiehistä
terävä-älyisin, oli hän samalla soturi ja rakasti eristettyä
olinpaikkaansa vain enemmän siksi että se oli alttiina vaaroille,
läheiset kaupungit kun olivat liigan kannattajia ja hän saattoi
ainoastaan yleisen sekasorron turvin nukkua rauhallisena omassa
talossaan.
Yksi seikka teki viihtymykseni kuitenkin vajavaiseksi, ja se oli neiti
de la Viren suhtautuminen minuun. Hänen kiitollisuudestaan asiain
tuoreimpana ollessa ei minulla ollut epäilystäkään, sillä puhumattakaan
siitä että hän tulo-iltanani oli ilmaissut sen sanoillakin sangen
sievästi, vaikkakin pidätetysti, oli herra de Rosnyn lämmin
ystävällisyys pettämättömänä merkkinä siitä, että neiti oli antanut
hänelle liiotellun käsityksen ansioistani ja kunnostautumisestani. Ja
enempää en pyytänytkään. Ikäni ja huono menestymiseni maailmassa
asettivat minut siksi epäedulliseen asemaan, ettei edes päähäni
pälkähtänyt toivoa välillemme mitään ystävyyttä tai tuttavallisuutta,
enkä edes jokapäiväisessä seurustelussamme pyrkinyt siihen
tasa-arvoisuuteen, mihin syntyperäni itsessään olisi minut oikeuttanut.
Tietäen, että en voinut hänen silmissään näyttää muulta kuin vanhalta,
köyhältä ja huonostipuetulta, ja tyytyen siihen että miehuuteni ja
kunniallisuuteni saivat tunnustuksen, varoin vetoamasta liiaksi
hänen kiitollisuuteensa, ja samalla kun olin kernas sellaiseen
kohteliaisuuteen, mikä ei voinut olla hänestä kiusallista, vältin yhtä
huolellisesti kaikkea minkä saattaisi selittää lähempään tuttavuuteen
pyrkimiseksi ja seuraan tunkeilevaisuudeksi. Keskustelin hänen kanssaan
sovinnaisesti ja ainoastaan sovinnaisista aiheista, nimittäin
sellaisista, jotka olivat yhteisiä koko seurueellemme, ja muistutin
itselleni tuhkatiheään, että vaikka olimme samassa talossa ja istuimme
samassa pöydässä, niin oli hän kuitenkin sama neiti de la Vire, joka
oli käyttäytynyt niin kopeasti Navarran kuninkaan esihuoneessa. En
tehnyt tätä missään loukatun ylpeyden tunnossa, sillä sitä minulla ei
enää ollut häntä kohtaan enempää kuin jotain pientä lintua kohtaan,
vaan tein sen siksi, etten uudessa onnessani unohtaisi, missä valossa
tuollaisen nuoren, hemmotellun kauniin naisen pakostakin oli minut
näkeminen.
Pysyttäytyessäni tässä vaatimattomassa asemassa koski minuun sitä
kipeämmin, kun huomasin hänen kiitollisuutensa ajan mittaan hälvenevän.
Parina ensi päivänä hän oli hyvin hiljainen, puhui minulle harvoin eikä
katsonut minuun usein, mutta sitten hänen käytökseensä tuli huomattava
määrä entistä halveksumista. Siitä en paljoakaan välittänyt. Mutta hän
meni vielä pitemmälle, alkaen kaivaa esiin seikkoja, jotka olivat
tapahtuneet St. Jean d'Angelyssa ja joissa minä olin ollut osallisena.
Lakkaamatta hän muistutti minun köyhyyttäni siellä oloni aikana, kuinka
omituisen näköinen minä olin ollut ja mitä kaikkia pilapuheita hänen
toverinsa olivat minusta lasketelleet. Tämä näytti suorastaan tuottavan
hänelle hurjaa nautintoa, ja hän teki toisinaan minusta niin purevaa
pilkkaa, että se hävetti ja viilsi minua ja sai punan nousemaan rouva
de Rosnyn poskille.
Sitä aikaa taas, minkä me olimme yhdessä viettäneet, hän vain harvoin
kosketti puheissaan. Mutta eräänä iltapäivänä viikon verran Rosny'hin
tuloni jälkeen tapasin hänet yksinään istumassa vastaanottohuoneessa.
En ollut tiennyt hänen olevan siellä ja aioin senvuoksi poistua samaa
tietä, kumartaen ja mumisten jonkun anteeksipyynnön. Mutta hän pysäytti
minut vihaisella eleellä. "En minä pure", sanoi hän nousten seisomaan
ja katsoen silmiini poskillaan punaiset täplät. "Mitävarten katsotte
minuun tuolla tavalla? Tietäkää, herra de Marsac, että minä en voi
sietää teitä." Ja hän polkaisi jalkaa.
"Mutta, neiti", sopersin minä nöyrästi, ihmetellen mitä kummaa hän
mahtoi tarkottaa, "mitä minä sitten olen tehnyt?"
"Tehnyt?" matki hän harmistuneena. "Tehnyt? Se ei johdu siitä mitä te
olette tehnyt, vaan siitä millainen te olette. Minä en voi sietää
teitä. Miksi te olette niin nahjusmainen? Miksi te olette niin tylsä?
Miksi te kulette ympäri nuttu nurin ja tukka sileänä? Miksi
puhuttelette Maignania ikäänkuin hän olisi teidän vertaisenne? Miksi
olette aina niin juhlallisen ja säädyllisen näköinen kuin koko maailma
olisi saarna? Miksi? Miksi? Miksi, sanon minä?"
Hän pysähtyi pelkästä hengästyksestä, ja minä olin niin hämmästynyt
kuin ikinä saatoin olla. Lisäksi hän oli raivossaan ja kiihtymyksessään
niin kaunis, etten voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja mykistyneenä
ihmetellä mitä tämä kaikki merkitsi.
"No!" huusi hän kärsimättömänä, siedettyään tätä niin kauan kuin
taisi. "Eikö teillä ole sanottavana sanaakaan puolustukseksenne? Eikö
teillä ole kieltä? Eikö teillä ole ollenkaan omaa tahtoa, herra de
Marsac?"
"Mutta, neiti", alotin minä, yrittäen selittää.
"Vaiti!" huudahti hän, tukkien suuni ennenkuin olin ehtinyt sen
pitemmälle, niinkuin naisten tapa on. Ja sitten hän lisäsi muuttuneella
sävyllä ja lyhyesti: "Teillä on minun samettisolmukkeeni. Antakaa se
minulle."
"Se on huoneessani", vastasin minä, perin kummissani tästä äkillisestä
puheenkäänteestä ja yhtä äkillisestä pyynnöstä.
"Noutakaa se sitten, olkaa hyvä", sanoi hän, ja hänen silmänsä
leimahtivat jälleen. "Noutakaa se. Noutakaa, sanon minä! Se on
suorittanut tehtävänsä ja minä tahdon sen itselleni. Kuka tietää,
vaikka te jonakin päivänä näyttelisitte sitä lemmensolmuna?"
"Neiti!" huudahdin minä kiivaasti. Ja luulen että olin sillä hetkellä
yhtä suuttunut kuin hänkin.
"Joka tapauksessa minä tahdon sen itselleni", vastasi hän
itsepintaisesti, painaen katseensa alas.
Olin niin raivoissani että menin sanaakaan puhumatta noutamaan sitä, ja
tuoden sen hänelle, hänen seisoessaan yhä samassa paikassa, panin sen
hänen käteensä. Luulen, että kun hän näki sen, johtui hänen
vihastuneeseen mieleensä muisto siitä päivästä, jolloin hän oli
ommellut siihen tuon avunhuudon, sillä hän muuttui koko olennoltaan
ottaessaan sen vastaan. Hän vapisi ja piteli sitä hetken käsissään
ikäänkuin tietämättä mitä tehdä sillä. Hän ajatteli epäilemättä Valois
kadun varrella olevaa taloa Blois'ssa ja vaaraa mikä häntä siellä oli
uhannut; ja kun minä varsin mielelläni soin että hän ajattelisi ja
tuntisi kuinka pahasti hän oli menetellyt, seisoin hänen edessään
säästämättä häntä vähääkään katseiltani.
"Sitä kultaketjua, jonka jätitte äitini päänalaisen viereen", sanoin
minä kylmästi, nähdessäni että hän yhä vaikeni, "en voi palauttaa
teille juuri nyt, sillä minä olen pantannut sen. Mutta teen sen niin
pian kuin voin."
"Oletteko pantannut sen?" mutisi hän poiskäännetyin katsein.
"Olen, hankkiakseni hevosen, millä pääsin tänne", vastasin kuivasti.
"Joka tapauksessa toimitan sen takaisin. Ja sitten tahtoisin vuorostani
pyytää teiltä jotakin."
"Mitä?" kuiskasi hän, koettaen tahdonponnistuksella saada takaisin
äskeisen ryhtinsä ja katsoen minuun silmillä, joissa välkähti hiukan
entistä ylpeyttä ja halveksimista.
"Sitä taitettua rahaa, joka teillä on", sanoin minä. "Tunnusmerkkiä.
Sillä ei ole teille mitään merkitystä, koska toinen puolikas on
vihamiestenne hallussa. Minulle siitä voisi olla hyötyä."
"Millä tavalla?" kysyi hän lyhyesti.
"Koska saattaisin jonakin päivänä löytää sen vastapuolen."
"Entä sitten?" huusi hän. Hän katsoi minuun huulet puoliavoimina,
salamoivin silmin. "Mitä sitten, jos löydätte sen vastapuolen?"
Minä kohautin olkapäitäni.
"Uh!" huudahti hän, puiden pientä nyrkkiään ja polkien jalkaansa
minulle käsittämättömän kiihkon puuskassa. "Tuo on juuri teidän
kaltaistanne! Se on herra de Marsacia alusta loppuun. Te ette puhu
mitään ja ihmiset eivät ajattele teistä mitään. Te kuljette hattu
kourassa ja he tallaavat teitä. He puhuvat ja te olette vaiti! Jos minä
voisin käytellä miekkaa niinkuin te voitte, niin en vaikenisi kenenkään
edessä enkä antaisi kenenkään paitsi Ranskan kuninkaan pöyhkeillä
kukkona minun läsnäollessani! Mutta te! Menkää ja jättäkää minut. Tässä
on rahanne. Ottakaa se ja menkää. Ja lähettäkää tänne se poikanne
pitämään minua hereillä. Hänellä on ainakin älyä, hän on nuori, hän on
ihminen, hänellä on sielu, hän voi tuntea -- kun hän vain olisi jotain
muuta kuin kirjatoukka."
Hän viittoi minua menemään sellaisessa intohimon kiihkossa että se
olisi huvittanut minua jos joku toinen olisi sen tehnyt, mutta hänen
menettelykseen siinä oli niin voimakas kiittämättömyyden tuntu että se
kirveli mieltäni aika lailla. Tein kuitenkin niinkuin hän käski ja
lähetin Simonin hänen luokseen, vaikka se ei suinkaan ollut minusta
mieluista, varsinkaan sitten kun näin kuinka pojan kasvot kirkastuivat
neitiä mainitessani. Mutta neiti ei ollut nähtävästi vielä ehtinyt
tyyntyä Simonin saapuessa hänen luokseen, sillä hänen ei käynyt sen
paremmin kuin minunkaan; marjakuusikäytävästä, minne olin mennyt
käyskentelemään, näin hänen pian palaavan takaisin nolona kuin
piiskattu koira.
Mutta kuitenkin otti neiti tämän jälkeen tavakseen puhella Simonin
kanssa yhä enemmän ja enemmän, ja kun herra ja rouva de Rosny olivat
hyvin paljon kiinni yhteisissä asioissaan, ei ollut ketään joka olisi
asettunut ehkäisemään hänen päähänpistoaan tai puhunut hänelle neuvon
sanaa. Neidin ylpeyden tunsin siksi hyvin, että hänen puolestaan en
pelännyt, mutta minusta oli ikävää että pojan pää pantiin pyörälle.
Montakin kertaa olin aikeissa puhua neidille pojan takia; mutta
ensiksikään se ei ollut minun asiani ja toiseksi huomasin pian että hän
näki kyllä minun paheksumiseni, mutta ei välittänyt siitä rahtuakaan.
Kun eräänä aamuna hänen ollessaan paremmalla tuulella uskalsin viitata,
että hän kohteli alempiarvoisiaan liian epäinhimillisesti, osottaen
epäystävällisyyttä mikä oli jalosyntyiselle yhtä sopimatonta kuin
tuttavallisuus, kysyi hän minulta pilkallisesti, eikö hän minun
mielestäni kohdellut Simon Fleix'tä kyllin hyvin. Mihin minulla ei
ollut mitään vastattavaa.
Minun sopisi tässä mainita siitä salaisesta tiedonantojärjestelmästä,
jonka avulla parooni de Rosny tähänkin kaukaiseen paikkaan sai uutisia
kaikesta mitä tapahtui Ranskassa. Mutta siitähän on paljon puhuttu. Se
ei tapahtunut yhtämittaa tulevien ja menevien lähettien avulla, jotka
pian olisivat herättäneet huomiota läheisessä kaupungissa, enkä
minäkään voinut varmuudella sanoa mitä teitä myöten uutiset saapuivat.
Mutta niitä saapui, ja kaikkina aikoina päivästä. Sillä tavoin saimme
tiedon La Ganachea uhkaavasta vaarasta ja siitä yrityksestä, jota
Navarran kuningas suunnitteli sen auttamiseksi. Herra de Rosny ei
ainoastaan ilmoittanut minulle avomielisesti näitä asioita, vaan sai
minut kiintymään itseensä muillakin luottamuksen osotuksilla, jotka
olisivat hivelleet huomattavammassakin asemassa olevan miehen
itsetuntoa.
Kuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä.
Mutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa,
joka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin
hämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli
ratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa.
Kysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies,
jonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan
paroonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus
herätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää
uteliaalta -- sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan,
saattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi -- olin
menemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin
kuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan
lämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.
Tapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan,
olennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja
murhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun
tarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien,
oivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli
pimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi
äkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten
viittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja,
kuuluen seuraavasti:
"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La
Ganachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M."
"Kuka?" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. "Kuka
on sairaana ja kuoleman kielissä?"
Herra de Rosny kääntyi minuun päin, ja minä näin että kyyneleet
vierivät pitkin hänen poskiaan. "Minulle on olemassa vain yksi hän",
huusi hän. "Jumala säästäköön tuota yhtä! Jumala säästäköön hänet
Ranskalle, joka tarvitsee häntä. Kirkolle, joka on kokonaan hänen
varassaan, ja minulle, joka rakastan häntä! Jumala, älä salli hänen
kaatua hedelmänkypsymisen hetkellä! Oi Herra, älä salli hänen kaatua!"
Ja hän vaipui tuolille ja jäi siihen kasvot käsissään ja voimakkaat
hartiat murheen murtamina.
"Herra de Rosny", sanoin minä hetken perästä, "sallikaa minun
muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin."
"Toivoako?"
"Niin, herra de Rosny, toivoa", vastasin minä iloisempana. "Hänellä on
tehtävä täytettävänä. Hän on kutsuttu ja valittu; hän on kansansa
Joosua, kuten herra d'Amours hänestä oikein sanoi. Te saatte vielä
nähdä hänet ja hän syleilee teitä, kuten jo on tapahtunut niin monta
kertaa. Muistakaa, että Navarran kuningas on vahva, karaistunut ja
nuori ja epäilemättä hyvissä käsissä."
"Mornayn käsissä", huudahti de Rosny, katsahtaen halveksivasti ylös.
Siitä hetkestä lähtien hän kuitenkin reipastui; luulen, että häntä
kannusti ajatus siitä, että kuninkaan toipuminen riippui lähinnä
Jumalaa herra du Mornaysta, jota hän oli aina taipuvainen pitämään
kilpailijanaan. Hän alkoi tehdä viipymättä valmistuksia Rosnysta lähtöä
varten ja pyysi minua tekemään samoin, sanoen jotensakin lyhyeen ja
ilman selityksiä tarvitsevansa minua. Mieleeni johtui voimakkaana
ajatus vaarasta, jolle joutuisin alttiiksi palaamalla näin pian
etelään, missä kreivi de Turennen kosto kaikessa ankaruudessaan oli
minua odottamassa, ja minä uskalsin, vaikka hieman häveten, mainita
siitä. Mutta tuijotettuaan minuun hetken silminnähtävällä epäilyksellä
kuittasi herra de Rosny vastaväitteeni muutamalla hänelle harvinaisen
ärtyisellä sanalla ja jatkoi sitten valmistustensa jouduttamista niin
toimekkaana kuin ei matkaan sisältyisikään ero yhtä rakastavasta kuin
rakastetustakin vaimosta.
Kun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä
tilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva
de Rosny kantoi surunsa "Ranskan tähden", että se harvinainen hellyys,
jota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle
osotti. Minä tunnuin olevan -- onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa,
vaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin -- heidän
perhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin
lyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa
toisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime
hetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin
porttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani
jonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen
kiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton
nähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.
Katsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen
sanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen
yhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa
hän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni
palvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.