Arvelin tekeväni matkan Rosny'hin kahdessa päivässä. Mutta teitten
huonous ja ratsuni kehno tila viivyttivät minua niin paljon, että ehdin
toiseksi yöksi vasta Dreux'hön, ja saadessani kuulla teitten olevan
vielä kurjempia siitä eteenpäin, aloin ajatella, että saisin kiittää
onneani jos ehtisin Rosny'hin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan.
Asukkaat tuntuivat näillä seuduilla olevan innokkaita liigan
puoluelaisia, sitä innokkaampia mitä lähemmäksi Seineä saavuin.
Kaikkialla kuulin vain soimattavan Ranskan kuningasta ja ylisteltävän
Guisejä, ja minun täytyi hillitä kieltäni ja käyttäytyä varoen,
välttääkseni häiriöitä ja kyselyitä.
Lähestyessäni Rosnyta kolmannen päivän aamupuolella, ratsastaen
rämeisen metsäseudun läpi, missä vilisi kaikennäköisiä riistaeläimiä,
aloin kuvitella mielessäni sen vastaanoton laatua, joka matkani perillä
tulisi osakseni ja jonka otaksuin kaikkea muuta kuin suosiolliseksi.
Parooni de Rosnyn urhous ja tarmokkuus ja hänen yleisesti tunnettu
tuttavallinen suhteensa Navarran kuninkaaseen antoivat minulle vähän
syytä toivoa että hän kuuntelisi suvaitsevaisesti sellaista kertomusta
kuin minulla oli esitettävänä. Mitä enemmän kertomukseni esittämisen
hetki läheni, sitä epätodennäköisemmiltä tuntuivat siinä eräät kohdat
ja sitä räikeämmältä oma huolettomuuteni, kun olin hukannut
tunnusmerkin ja päästänyt neidin silmistäni sellaisessa paikassa kuin
Blois'ssa. Tämän kaiken näin nyt niin selvästi, etten luule juuri
milloinkaan ajatelleeni mitään suuremmalla pelolla kuin tätä
selvitystä, tuntien samalla velvollisuudekseni olla lykkäämättä sitä
hetkeäkään tuonnemmaksi. Muistan, että aamu oli lämmin, pilvinen, mutta
sentään valoisa; ilma oli miltei kyllästetty kosteudella ja hyvin
kirkas; jonkun matkan päässä kohosi utukehä, täyttäen sinertävällä
auterella etäisemmät metsän aukeamat. Tie oli upottava ja epätasainen,
ja kun minun täytyi useinkin kaartaa syrjään välttääkseni pahimpia
paikkoja, aloin jonkun ajan perästä pelätä eksyneeni väärälle polulle.
Kuljin jonkun matkaa epätietoisena olisiko minun pidettävä sama suunta
vai käännyttävä takaisin, kun ilokseni näin edessäni useitten
metsäpolkujen yhtymäkohdassa pienen talon. Oven päällä riippuvasta
töyhdöstä ja oven vieressä seisovasta vesialtaasta päätin sen
majataloksi, ja arvellen tarpeelliseksi syöttää hevostani
ennenkuin pitkitin taivaltani, ratsastin ovelle ja koputin sitä
ratsastusraipallani. Talo oli niin syrjäisellä paikalla että minua
kummastutti, kun kolme tai neljä päätä heti pisti näkyviin eräästä
ikkunasta. Ajattelin jo että olisi ehkä ollut parempi mennä ohi, mutta
kun isäntä tuli ulos hyvin kohteliaana ja näytti tietä talon sivulla
olevaan hevossuojaan, arvelin ettei minulla ollut paljon menetettävänä
ja seurasin häntä. Suojassa oli, kuten olin odottanutkin, neljä hevosta
kiinni sidottuna, suitset kaulalla riippuen ja satulavyöt avattuna. Ja
kummastustani lisäsi vielä kuudes ratsastaja, joka minun sitoessani
hevostani kiinni saapui talolle ja nähdessään meidät vajassa ratsasti
luoksemme ja tervehti minua laskeutuessaan hevosen selästä.
Hän oli kookas, roteva mies parhaassa iässään, yllään yksinkertainen,
miltei halpa-arvoinen tummanharmaa nahkapuku eikä muuta asetta kuin
metsästyspuukko, joka riippui tupessa hänen vyöllään. Hän ratsasti
voimakkaalla hopeakimolla ja hänen korkeavartiset, parkitsemattomat
saappaansa olivat suuta myöten loan tahraamat, kuin olisi hän tullut
kaikkein pahimpia teitä.
Hän katsahti vilkkaasti isäntään taluttaessaan hevostaan suojaan; ja
hänen ahavoituneista kasvoistaan ja vilkkaista silmistään minä päätin,
että hän oli liikkunut paljon ulkona niin sateessa kuin paisteessakin.
Hän katseli minua hiukan uteliaana sekottaessani apetta hevoselleni, ja
kun menin sisään ja istahdin ensimäiseen huoneeseen, mihin tulin,
syödäkseni vähän leipää ja juustoa, jota minulla oli laukussani, tuli
hänkin sinne melkein heti. Vaatimaton evääni ei nähtävästi häntä
miellyttänyt, koska hän, katseltuaan minua jonkun aikaa äänettömänä
ratsupiiskallaan saapastaan vitsoen, kutsui isäntää ja kysyi häneltä
käskevällä äänellä, mitä tuoretta lihaa hänellä oli, ja varsinkin oliko
hänellä hiilipaistia tai lintua.
Mies vastasi ettei ollut mitään. Hänen kunnianarvoisuutensa voisi saada
Lisieux'n juustoa, lisäsi hän, tahi haudottua virnaa.
"Hänen kunnianarvoisuutensa ei halua juustoa eikä virnakeittoa",
vastasi vieras harmistuneena. "Mutta mikäs haju minun nenääni tulee?"
jatkoi hän alkaen nuuskia innokkaasti. "Niin totta kuin elän, se on
keiton hajua."
"Se on pässinreisi, joka on kiehumassa neljää lakiherraa varten, ynnä
pari palaa hiilipaistia lisäksi", selitti isäntä, pyytäen samalla
nöyrästi anteeksi omasta puolestaan, sillä nämä herrat olivat
ehdottomasti pidättäneet nämä omaksi syötäväkseen.
"Mitä? Kokonainen reisi! Ynnä pari palaa hiilipaistia lisäksi!"
huudahti vieras huuliaan maiskutellen. "Keitä ne ovat?"
"Kaksi lakimiestä kirjureineen Pariisin parlamentista. He ovat olleet
tarkastamassa jotakin rajaa täällä lähistöllä ja lähtevät paluumatkalle
iltapäivällä", vastasi isäntä.
"Se ei kuitenkaan oikeuta heitä aiheuttamaan nälänhätää!" huudahti
vieras pontevasti. "Menkää heidän luokseen ja sanokaa, että eräs herra,
joka on tullut kaukaa ja paastonnut seitsemästä asti aamulla, pyytää
lupaa istua heidän pöytäänsä. Kokonainen reisi ja kaksi hiilipaistia
neljälle miehelle!" jatkoi hän syvällä innolla. "Se on sietämätöntä! Ja
lakiherroille! Sen mukaanhan pitäisi Ranskan kuninkaan syödä kokonainen
pässi, tulematta siitäkään vielä kylläiseksi! Ettekö tekin ole samaa
mieltä?" kysyi hän, kääntyen äkkiä minun puoleeni.
Hän oli niin hullunkurisesti ja samalla vilpittömästi kuohuksissaan ja
katsoi niin tiukasti minuun puhuessaan, että minä riensin ilmottamaan
olevani täydellisesti samaa mieltä.
"Ja kuitenkin syötte juustoa!" vastasi hän ärtyneesti. Näin, että hän
vaatimattomasta puvustaan huolimatta oli herrasmies, ja senvuoksi
maltoin mieleni loukkautumasta ja selitin hänelle suoraan, että
kukkaroni oli kevyt ja minun oli matkustettava niinkuin taisin eikä
niinkuin tahdoin.
"Onko niin?" vastasi hän pikaisesti. "Jos olisin tiennyt sen, olisin
tehnyt teille seuraa juuston syönnissä! Minusta on sittenkin
mieluisempaa paastota kunnianmiehen kanssa kuin mässätä moukan kanssa.
Mutta se on myöhäistä. Kun näin teidän sekottavan apetta hevosellenne,
luulin että teillä oli täydet taskut."
"Elukka on väsynyt ja se on tehnyt parhaansa", vastasin minä. Hän
katsoi minuun omituisesti, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa enemmän.
Mutta kun isäntä samassa palasi, kääntyikin hän hänen puoleensa.
"No", sanoi hän reippaasti. "Onko kaikki selvää?"
"Olen pahoillani, teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi mies
vastahakoisesti ja hyvin nolon näköisenä, "mutta herrat eivät sano
voivansa ottaa vastaan tarjoustanne."
"Helkkari!" huusi toverini leveästi. "Vai niin, vai sanovat he niin?"
"He sanovat ettei heillä ole enempää kuin mitä he tarvitsevat itselleen
ja pienelle koiralle, joka heillä on mukana", jatkoi isäntä
pelokkaasti.
Samassa kuului toisesta huoneesta naurun remahdus, joka osotti että
herrat pitivät hauskaa toverini pyynnöllä. Minä näin hänen poskiensa
punastuvan ja odotin että hänen suuttumuksensa kuohahtaisi rajuna ilmi.
Mutta sensijaan hän seisoi hetkisen mietteissään keskellä lattiaa ja
sitten, majatalon isännälle suureksi huojennukseksi, veti tuolin minun
luokseni ja käski hänen tuomaan pullon parasta viiniä. Hän pyysi
miellyttävästi lupaa syödä hiukan juustostani, jonka hän sanoi
näyttävän paremmalta kuin lisieuxiläisen, täytti lasini viinillä ja
alkoi aterioida niin iloisena kuin ei olisi koskaan kuullutkaan
viereisessä huoneessa olevasta seurueesta. Muistan, että olin koko
lailla hämmästynyt, sillä olin saanut hänestä sen käsityksen, että hän
oli kiivasluontoinen mies, joka ei pystyisi vaieten nielemään
loukkausta. En kuitenkaan sanonut mitään, ja me keskustelimme
rauhallisesti kuten ainakin. Huomasin sentään, että hän pysähtyi
puhumasta useammin kuin kerran, ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta
oivaltaen että hänen huomiotaan kiinnitti vain viereisessä huoneessa
oleva seurue, joka hetki hetkeltä kävi yhä meluavammaksi, olin vaiti,
ja kummastuin senvuoksi kovasti, kun hän ihan odottamatta hypähti ylös,
meni avonaisen ikkunan luo ja kurottautui katsomaan ulos, varjostaen
silmiään kädellään.
"Mikä on?" sanoin minä, valmiina seuraamaan häntä.
Hän nauraa kuhersi hiljaa vastaukseksi. "Saatte nähdä", lisäsi hän
sitten.
Nousin ylös, ja mennen ikkunan luo katsoin ulos hänen olkansa ylitse.
Majataloa läheni kolme miestä ratsain. Ensimäinen heistä oli suuri,
vankkatekoinen, tummaverinen mies, mustissa silmissä peloton katse, ja
hänellä oli päässään sulkalakki, satulakotelossaan pistoolit ja sivulla
lyhyt miekka. Toiset kaksi, rotevia miehiä hekin, olivat ulkonäöltään
palvelijoita, yllä viheriät nutut ja nahkahousut. Kaikilla oli hyvät
hevoset, ja heidän jälessään tuli jalkamies taluttaen kahta koiraa
kytkyessä. Meidät nähdessään he kiirehtivät hevosiaan, ja johtaja
heilutti lakkiaan.
"Hoi, seis!" huusi toverini voimakkaalla äänellä, kun he olivat
kivenheiton päässä meistä. "Maignan!"
"Mitä, herra?" vastasi sulkalakkinen, pysäyttäen heti ratsunsa.
"Tuolla vajassa on kuusi hevosta", huusi vieras käskevällä äänellä.
"Laske ulos neljä vasemmanpuoleista, kun menet sisään. Läimäytä
piiskalla jokaista, niin että ne löytävät tiensä pois täältä!"
Mies käänsi hevosensa ennenkuin sanat olivat kunnolleen lausutut,
ja huutaen että "se oli tehty", viskasi ohjakset toiselle
mukanaratsastavista ja katosi vajaan, ikäänkuin saamansa määräys olisi
ollut jokapäiväisin asia maailmassa.
Mutta viereisessä huoneessa oleva seurue, joka kuuli joka sanan, nousi
heti hälinään. He kohottivat vastalauseitten huudon, ja eräs heistä
hyppäsi ulos ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisen näköisenä mitä lempoa me
tarkotimme. Toiset kurottivat ulos viininjuonnista turvonneita ja
punottavia kasvojaan ja vahvasti kiroillen säestivät hänen kysymystään.
Minulla ei ollut halua sekaantua seikkailuun, valmistauduin vain
näkemään hauskaa.
Seuralaiseni, jonka tyyneys hämmästytti minua, ei näyttänyt välittävän
heidän huudoistaan enempää kuin minäkään. Hän ei ollut vähään aikaan
huomaavinaankaan kiukustunutta lakimiestä eikä näyttänyt kuulevan
toisten syytämiä uhkauksia ja solvauksia, vaan katseli rauhallisena
näköalaa. Kun ikkunasta hypännyt mies, joka tuntui olevan toimekkain
seurueestaan, näki ettei mikään voinut häntä liikuttaa, jätti hän
meidät viimein ja juoksi talliin päin. Mutta kun molemmat palvelijat
irvistäen alkoivat häntä lähestyä, ikäänkuin aikoen ratsastaa hänet
kumoon, katsoi hän paremmaksi palata, ja raivosta kalpeana hän sitten
katseli, kun viimeinenkin neljästä hevosesta tömisti ulos ja
katsahdettuaan kummissaan ympärilleen ravasi metsään.
Tämän nähdessään mies tuli yhä kiukkuisemmaksi, kuten olen huomannut
pelästyneiden ihmisten tekevän, ja silloin vieras vihdoinkin alentui
huomaamaan hänet. "Hyvä herra", sanoi hän tyynesti, katsoen häneen
ikkunasta ikäänkuin ei olisi ennen häntä huomannut, "te ikävystytätte
minua. Mikä on hätänä?"
Mies vastasi röyhkeästi ja kysyi mikä piru meillä oli tarkotuksena
ajaessamme ulos hänen hevosensa.
"Tahdoimme antaa teille ja seurassanne oleville herroille hiukan
liikuntoa", vastasi toverini karhean leikillisesti ja ankaralla
äänellä, mikä kuulosti oudolta niin nuorelle henkilölle, -- "sillä
mikään ei ole vankan aterian jälkeen sen terveellisempää. Ja lisäksi
opetuksen hyvissä tavoissa. Maignan", jatkoi hän korottaen ääntään,
"jos tällä henkilöllä on vielä jotain sanomista, niin vastaa hänelle.
Hän on lähempänä sinun arvoastettasi kuin minun."
Ja jättäen miehen luikkimaan tiehensä kuin pieksetyn koiran -- sillä
halpamaiset henkilöt ovat aina ensimäiset matelemaan -- kääntyi
toverini pois ikkunasta. Kohdatessaan minun katseeni mennessään
takaisin tuolilleen, nauroi hän. "No", sanoi hän, "mitäs arvelette?"
"Että aasi leijonan nahassa menettelee kyllä niin kauan, kunnes se
kohtaa leijonan", vastasin minä.
Hän nauroi jälleen, näyttäen olevan mielissään, kuten hän epäilemättä
olikin. "Pyh", sanoi hän. "Se oli somaa ajankuluksi, ja arvelen että
minun ja noitten herrasmiesten välit ovat nyt selvät. Mutta minun on
jatkettava matkaa. Ehkä teidän matkanne käy samaan suuntaan?" Ja hän
katsoi minuun kysyvästi.
Minä vastasin varovasti, että olin menossa Rosnyn kaupunkiin.
"Oletteko ehkä Pariisista?" jatkoi hän, yhä katsoen minuun.
"En", vastasin minä.
"Tulen etelästä." "Blois'sta ehkä?" Minä nyökkäsin.
"Vai niin!" sanoi hän, tekemättä mitään huomautusta, mikä hieman
kummastutti minua, sillä kaikki ihmiset siihen aikaan olivat kärkkäitä
uutisille ja pitivät Blois'ta niitten lähtöpaikkana. "Minäkin ratsastan
Rosny'hin päin. Lähtekäämme."
Mutta minä huomasin, että kun nousimme hevosen selkään, Maignaniksi
kutsutun miehen hyvin kunnioittavasti pidellessä hänen jalustintaan,
kääntyi hän katsomaan minuun useammin kuin kerran, silmissään ilme jota
en voinut selittää; ja kun olin vihollisseudussa, jossa uteliaisuuden
herättäminen oli kaikkea muuta kuin suotava seikka, aloin tuntea hiukan
levottomuutta. Mutta kun hän samassa purskahti ääneen nauramaan,
näyttäen muistelevan äskeistä huvitteluaan majatalossa, en ajatellut
sitä sen enempää, sillä hän tuntui olevan erinomainen toveri ja
hämmästyttävän tietorikas mies.
Siitä huolimatta alkoi mieleni painua apeaksi, kun lähestyimme
Rosny'ta. Ja kun sellaisissa tiloissa ei mikään ole kärsivällisyyttä
kysyvämpää kuin sellaisen toverin hyväätarkottava leikinlasku, joka ei
tiedä huolistamme, tunsin pikemmin huojennusta kuin kaipausta, kun hän
pysäytti hevosensa eräässä tienristeyksessä jonkun matkan päässä
kaupungista ja ilmottaen tiensä siinä eroavan otti kohteliaat
jäähyväiset minulta ja ratsasti tiehensä palvelijoineen.
Eräässä majatalossa kaupungin ulkoreunassa laskeuduin ratsailta, ja
pysähtyen ainoastaan siistimään pukuani ja juomaan lasin viiniä, kysyin
tietä linnaan, jonka kuulin olevan vain viiden minuutin matkan päässä
siitä. Menin sinne jalan pitkin puistokujaa, joka johti portille, minkä
edessä oli nostosilta. Silta oli alhaalla, mutta portti oli kiinni, ja
kaikki sota-aikana linnotuksessa vallitsevat muodollisuudet otettiin
huomioon minua sisään laskettaessa, vaikka varusväkenä näytti olevan
ainoastaan pari kolme palvelijaa ja yhtä monta metsänvartiaa.
Ilmotettuani nimeni oli minulla kyllin aikaa huomatakseni että rakennus
oli vanha ja osaksi raunioitunut, mutta hyvin vahva, paikoittain
murattiköynnösten peitossa ja joka puolelta metsän ympäröimä. Vakavan
näköinen hovipoika tuli luokseni ja johti minut kapeita portaita
vastaanottohuoneeseen, jota valaisi kaksi ikkunaa, joista toinen oli
pihaan ja toinen kaupunkiin päin. Täällä oli minua odottamassa kookas
mies, joka sisään astuessani nousi ylös ja tuli minua vastaan.
Kuvailkaa hämmästystäni, kun tunsin hänet äskeiseksi tuttavakseni!
"Oletteko parooni de Rosny?" huudahdin minä jääden seisomaan ja katsoen
häneen hämmentyneenä.
"Juuri se olen", vastasi hän hymyillen levollisesti. "Te tulette
varmaankin Navarran kuninkaan luota ja teillä on asiaa minulle. Te
voitte puhua vapaasti. Kuninkaalla ei ole mitään salaisuuksia minuun
nähden."
Hänen olentonsa vakavuudessa, kun hän odotti minun puhuvan, oli
jotakin, mikä vaikutti minuun voimakkaasti, huolimatta siitä että hän
oli kymmenen vuotta minua nuorempi ja että olin nähnyt hänet vähän
aikaa sitten keveämmällä tuulella. Tunsin, että hän oli ansainnut
maineensa -- että edessäni oli suuri mies; ja ajatellen toivottomana
hänelle esitettävänäni olevan kertomuksen riittämättömyyttä, seisahduin
miettimään millä sanoilla minun olisi alettava. Hän lopetti mietteeni
kuitenkin lyhyeen. "No", sanoi hän malttamattomana, "minähän kehotin
teitä puhumaan vapaasti. Teidän olisi pitänyt olla täällä jo neljä
päivää sitten, ymmärtääkseni. Nyt te olette täällä, mutta missä on
nainen?"
"Neiti de la Virekö?" sopersin minä, enemmän aikaa voittaakseni kuin
muussa tarkotuksessa.
"No, kas nyt!" virkkoi hän rypistäen otsaansa. "Kenestä muusta naisesta
tässä voi olla kysymys? Puhukaa vain suoraan. Minne olette hänet
jättänyt? Tämä asia ei kaipaa mitään hienosteluja", jatkoi hän, ja
hänen käytöksensä jyrkkyys hämmästytti minua epämiellyttävällä tavalla,
"teidän ei ole tarvis kierrellä kautta rantain. Kuningas uskoi
haltuunne naisen, jolla, voin sen nyt empimättä sanoa teille, oli
tiedossaan eräitä valtiosalaisuuksia. Tiedetään että hän pääsi
turvallisesti Chizéstä ja saapui turvallisesti Blois'han. Missä hän
on?"
"Taivas suokoon että sen tietäisin!" huudahdin minä epätoivoissani,
tuntien hänen käytöstapansa tekevän asemani vielä moninkerroin
tuskallisemmaksi.
"Mitä te tarkotatte?" huusi hän korottaen ääntään. "Ettekö te tiedä
missä hän on? Te laskette leikkiä, herra de Marsac."
"Se olisi surkeata leikkiä", vastasin minä tuskallisesti hymyillen. Ja
sitten aloin epätoivon rohkeudella ja avomielisyydellä esittää hänelle
sitä kertomusta, jonka olen tässä pannut muistiin, kertoen hänelle mitä
vaikeuksia minulla oli seurueen pestauksessa, kuinka minulta ryövättiin
kultainen tunnusmerkki, kuinka neiti houkuteltiin ansaan, kuinka minä
onnellisen sattuman avulla löysin hänet jälleen ja kuinka aikeeni
kuitenkin lopulta menivät mitättömiin. Hän kuunteli, mutta ilman
myötätunnon merkkiäkään -- pikemmin kärsimättömänä ja lopulta
pilkallisen epäuskoisena. Kun olin lopettanut, kysyi hän töykeästi mikä
minä olin miehiäni.
Ymmärtämättä oikein mitä hän tarkotti, toistin hänelle nimeni.
Hän vastasi jyrkästi ja siekailematta, että se oli mahdotonta. "Minä en
usko sitä!" toisti hän synkin katsein. "Te ette ole se mies. Teillä ei
ole mukananne naista eikä tunnusmerkkiä eikä mitään muutakaan, mikä
vakuuttaisi minulle kertomuksenne todenperäisyyttä. Ei, herra, älkää
mulkoilko minuun", jatkoi hän tuikeasti. "Minä puhun Navarran kuninkaan
nimessä, jolle tämä asia on erinomaisen tärkeä. En voi uskoa, että hän
olisi valinnut miestä, joka menettelee sillä tavoin. Esimerkiksi tuo
talo Blois'ssa, josta juttelette, ja huone, jossa on kaksi ovea? Mitä
te teitte silläaikaa kun neiti vietiin pois?"
"Minä ottelin taloa vartioivien miesten kanssa", vastasin minä,
koettaen niellä harmiani, joka oli minut tukahduttaa. "Minä tein minkä
voin. Jos ovi olisi antanut perään, olisi kaikki ollut hyvin."
Hän katsoi minuun synkästi. "Onhan siitä helppo puhua!" sanoi hän
virnistäen. Sitten hän käänsi katseensa maahan ja näytti vaipuvan
äreään harkintaan, ja minä seisoin silläaikaa hänen edessään
hämmennyksissäni tästä uudesta asiain käänteestä, raivoissani,
tietämättä kuitenkaan miten purkaa raivoani, sydänjuuria myöten
loukkautuneena hänen soimauksistaan, näkemättä kuitenkaan hyvityksen
toivoa tai mahdollisuutta.
"No niin!" sanoi hän tylysti parin kolmen minuutin perästä, minkä
ajan hän oli seisonut synkissä mietteissä ja minä polttavassa
nöyryytyksessä. "Onko täällä ketään, joka voisi todistaa teidät siksi,
mikä väitätte olevanne, tai muulla tavoin varmentaa kertomustanne? Niin
kauan kuin en tiedä miten asiat ovat, en voi tehdä mitään."
Pudistin päätäni synkän häpeän vallassa. Olisinhan voinut panna
vastalauseeni hänen tunteettomuuttaan ja omaksumaansa käsitystä
vastaan, mutta mitäpä se olisi merkinnyt, niin kauan kuin hän vetosi
kaikessa esimieheensä?
"Odottakaas!" sanoi hän sitten äkkiä, tehden eleen kuin olisi muistanut
jotakin. "Olin vähällä unohtaa. Täällä on joitakin, jotka ovat
äskettäin olleet Navarran kuninkaan hovissa St. Jean d'Angely'ssä. Jos
te yhä väitätte olevanne se herra de Marsac, jolle tämä tehtävä on
uskottu, niin ei teillä arvattavasti ole mitään sitä vastaan, että vien
teidät heidän nähtävilleen?"
Tunsin joutuneeni mitä julmimpaan pulaan. Jos kieltäytyisin alistumasta
tähän koetukseen, tunnustaisin samalla itseni petturiksi. Jos
suostuisin astumaan noitten vieraitten eteen, olisi luultavaa etteivät
he minua tuntisi ja mahdollista että he ilmaisisivat kieltonsa
sanoilla, jotka olisivat omiaan tekemään asemani yhä pahemmaksi, mikäli
se vielä saattoi paheta. Olin kahden vaiheilla. Mutta parooni de Rosny
seisoi järkähtämättömänä edessäni odottaen vastausta, ja viimein minä
suostuin.
"Hyvä!" sanoi hän lyhyeen. "Tätä tietä, olkaa hyvä. He ovat täällä.
Salpa on hiukan mutkikas. Ei, herra, tämä on minun taloni."
Totellen hänen kätensä jäykkää viittausta menin hänen ohitseen
viereiseen huoneeseen, tuntien tästä vieraille tulevasta etusijasta
suurempaa nöyryytystä kuin voin sanoa. Hetkeen en voinut nähdä
huoneessa ketään. Päivä oli hämärtymässä, huone, johon tulin, oli pitkä
ja kapea ja ainoastaan takkatulen valaisema.
Sen lisäksi olin itse ehkä melkoisesti hämmennyksissäni. Luulin että
opastajani oli erehtynyt taikka että hänen vieraansa olivat lähteneet,
ja käännyin häneen päin pyytääkseni selitystä. Hän viittasi kuitenkin
vain eteenpäin, ja minä seurasin viittausta. Silloin nousi suuren uunin
varjosta äkkiä nuori, kaunis nainen, ikäänkuin säikähtyneenä, ja seisoi
minuun katsoen, palavien puitten hehkun valaistessa hänen kasvojensa
toista puolta ja tehden hänen hiuksensa kullanhohtaviksi.
"No!" sanoi de Rosny äänellä, mikä sointui hiukan omituiselta
korvissani. "Ette taida tuntea tätä naista?"
Näin, että nainen oli minulle vallan tuntematon, ja kumarsin hänelle
mitään virkkamatta. Nainen vastasi tervehdykseeni vuorostaan
juhlallisesti ja äänettömänä.
"Eikö täällä ole ketään muuta, joka tuntisi teidät?" jatkoi herra de
Rosny miltei vallattomalla äänellä, vielä selvemmin muuttuneella kuin
äsken. "Jollei, niin pelkään... Mutta katsokaahan ensin ympärillenne,
katsokaa ympärillenne, hyvä herra; en tahtoisi tuomita ketään liian
pikaisesti."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän laski kätensä olkapäälleni niin
tuttavallisesti ja edellisestä käytöksestään niin kokonaan poikkeavalla
tavalla, että epäilin joko kuulevani tai tuntevani väärin. Katsoin
kuitenkin koneellisesti naiseen ja nähdessäni että hänen silmänsä
loistivat tulen hohteessa ja että hän katseli minuun sangen
ystävällisesti, ihmettelin yhä enemmän, joutuen melkein pois
suunniltani neuvottomuudesta. Eikä se vähentynyt, vaan päinvastoin
lisääntyi moninkertaiseksi, kun kääntyessäni de Rosnyn käden
painallusta seuraten näin vieressäni ikäänkuin maasta nousseena toisen
naisen -- joka ei ollut kukaan muu kuin neiti de la Vire ilmielävänä!
Hän oli juuri astunut esiin suuren uunin varjosta, mikä oli häntä
siihen saakka estänyt näkymästä, ja seisoi edessäni somasti niiaten,
samanlainen ilme kasvoissaan ja silmissään kuin toisellakin naisella.
"Neiti!" mutisin minä, kykenemättä irrottamaan silmiäni hänestä.
"Niin juuri, hyvä herra, neiti", vastasi hän niiaten vielä syvempään,
muistuttaen pikemmin lasta kuin naista.
"Täällä?" änkytin minä suu auki ja silmät pystyssä.
"Täällä -- kiitos erään kelpo miehen urhoollisuuden", vastasi hän,
puhuen niin matalalla äänellä että tuskin erotin hänen sanojaan. Sitten
hän painoi katseensa maahan ja astui takaisin varjoon, ikäänkuin olisi
hän joko sanonut jo liian paljon tahi pelännyt menettävänsä
itsehillintänsä jos sanoisi enemmän. Hän oli niin loistavasti puettu,
hän näytti tulenvalossa pienine, hentoine olentoineen enemmän
keijukaiselta kuin ihmiseltä, ja hän näytti minun silmissäni varsinkin
lempeitten kasvonpiirteittensä puolesta niin erilaiselta olennolta kuin
se neiti de la Vire, jonka olin tuntenut ja nähnyt ratsastavan
rapakoissa ja nojaavan satulaan uuvuksissaan, että epäilin vieläkin,
olinko nähnyt oikein, ja olin yhtä ymmällä kuin ennenkin.
Herra de Rosny itse riensi vapauttamaan minua hämmingistäni. Hän
syleili minua mitä ystävällisimmin, vieläpä useampaan kertaan, pyyteen
anteeksi minua kohtaan harjottamaansa petosta, johon oli ollut aiheena
osaksi omituinen tutustumisemme majatalossa, osaksi hänen halunsa vielä
kohottaa sitä iloista yllätystä, joka hänellä oli minun varalleni.
"Tulkaahan tänne", sanoi hän sitten, vetäen minut ikkunan luo, "tahdon
näyttää teille useampiakin vanhoja ystäviänne."
Katsoin ulos ja näin pihalla alapuolellani kolme hevostani rivissä ja
Cidin selässä Simon Fleix'n, joka minut nähdessään huiskutti
riemukkaana lakkiaan tervehdykseksi. Tallirenki oli pitämässä jokaista
hevosta, ja kummallakin puolella oli mies soihtu kädessä. Toverini
nauroi iloisesti. "Sen on Maignan järjestänyt", sanoi hän. "Hänellä on
hieno maku tällaisissa asioissa."
Tervehdittyäni Simon Fleix'tä moneen kertaan, käännyin takaisin
huoneeseen ja sydän tulvillaan kiitollisuutta ja ihmettelyä pyysin
herra de Rosnyta selittämään minulle neidin paon yksityiskohtia myöten.
"Se oli yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän, ottaen minua
kädestä ja taluttaen minut jälleen lieden luo. "Silläaikaa kun te
ottelitte noitten konnien kanssa, tuli vanha vaimo, joka määräaikoina
toi neidille ruokaa, levottomaksi hälinästä ja lähti huoneeseen
katsomaan mikä siellä oli. Kun neiti oli kykenemätön auttamaan teitä ja
epävarma menestyksestänne, katsoi hän tilaisuuden liian hyväksi
päästääkseen sen hukkaan. Hän pakotti eukon näyttämään hänelle ja
seuranaiselle tien ulos puutarhan kautta. Tämän tehtyään he juoksivat
alas kujaa ja tulivat suoraan hevosia pitelevän pojan luo, joka tunsi
heidät ja auttoi heidät ratsaille. He odottivat jonkun aikaa teitä ja
ratsastivat sitten pois."
"Mutta minä kyselin portilla", sanoin minä.
"Millä portilla?" kysyi de Rosny hymyillen.
"Tietysti pohjoisportilla", vastasin minä.
"Aivan niin", virkkoi hän nyökäten. "Mutta he menivät ulos
länsiportista ja tekivät kaarroksen. Se on omituinen poika, tuo teidän
apulaisenne. Hänellä on pää oikealla kohdallaan. No niin, kahden
peninkulman päässä kaupungista he pysähtyivät, neuvottomina miten
heidän oli meneteltävä. Mutta hyväksi onneksi sattui majatalossa
olemaan eräs minulle tuttu hevoskauppias. Hän tunsi neiti de la Viren
ja kuultuaan minne hän oli matkalla toi hänet tänne sen pitemmittä
vastuksitta."
"Oliko hän normanni?" kysyin minä.
Herra de Rosny nyökkäsi, hymyillen minulle viekkaasti. "Oli", sanoi
hän. "Hän kertoi minulle paljon teistä. Ja nyt, sallikaa minun esittää
teidät vaimolleni."
Hän talutti minut naisen luo, joka oli noussut seisomaan sisään
astuessani ja joka nyt lausui minut tervetulleeksi yhtä ystävällisesti
kuin hän äsken oli katsellut minuun. Minä katsoin häneen uteliaana,
sillä olin kuullut paljon hänen kauneudestaan ynnä siitä omituisesta
tavasta, millä herra de Rosny, ollessaan rakastunut kahteen nuoreen
naiseen ja tavattuaan sattumalta molemmat majatalossa, missä he asuivat
eri huoneissa, oli ratkaissut kumpaa hänen oli mentävä tervehtimään ja
pyytämään vaimokseen. Herra de Rosny näytti lukevan ajatukseni, sillä
kun kumarsin rouvalle kiittäen häntä siitä kohteliaisuudesta mitä hän
oli minulle osottanut ja mikä ainiaaksi velvotti minut häntä
palvelemaan, nipisti hän tätä iloisesti korvasta ja sanoi: "Jos
haluatte hyvän vaimon, herra de Marsac, niin muistakaa kääntyä
oikealle."
Hän puhui leikillä ja ainoastaan omaa kohtaansa ajatellen. Mutta minä
katsahdin vaistomaisesti hänen mainitsemaansa suuntaan ja näin neidin
seisovan askeleen tai parin päässä oikealla suuren uunin varjossa. Hän
punastui ja rypisti kulmiaan, enkä osaa sanoa kumpaa hän teki enemmän;
mutta sen vain näin varmasti, että hän vastasi katseeseeni jyrkästi
paheksuvalla silmäyksellä ja kääntäen minulle selkänsä poistui nopeasti
huoneesta, eikä hänen käytöksessään ollut jälkeäkään siitä hellyydestä
ja kiitollisuudesta, jonka vähää ennen olin pannut merkille.