On asioita, jotka itsessään eivät ole häpeällisiä, mutta joita hävettää
muistella, ja sellaisia ovat mielestäni minun hätääntymiseni ja
hämminkini tuona iltana, tulokseton, toivoton, umpimähkäinen
etsintäni, johon tunteitteni kiihko minut ajoi, ja se itsepintainen
hellittämättömyys, millä syöksyin mielettömänä paikasta toiseen kauan
senkin jälkeen kun selvä järki olisi vaatinut minua luopumaan. Kun nyt
jälestäpäin sitä muistelen, tuntuu minusta ettei koko Blois'ssa ollut
yhtään katua tai käytävää, kujaa tai pihaa, jota en mielettömässä
harhailussani olisi samonnut yhä uudelleen ja uudelleen, ei ainoatakaan
ulkona laahustavaa kerjäläistä, jota en olisi ajanut takaa ja
ahdistanut kysymyksilläni, eikä ainoatakaan porttikäytävässä tai
porrasholvissa nukkuvaa viheliäistä naista, jota en olisi nähnyt ja
käynyt tarkastamassa. Palasin äitini asuntoon yhä uudelleen ja
uudelleen, ja aina turhaan. Syöksyin talliin ja syöksyin sieltä
takaisin, taikka seisoin ja kuuntelin pimeissä, tyhjissä parsissa,
ihmetellen mielessäni mitä oli tapahtunut ja kiduttaen itseäni
kaikilla mahdollisilla otaksumisilla. Ja kaikkialla, ei ainoastaan
pohjoisportilla, missä kyselin vartioilta ja sain tietää ettei mitään
etsimäni seurueen tapaista matkuetta ollut siitä kulkenut, vaan
tuomiokirkon esipihallakin, minne oli asetettu vartio, ja kaduilla,
missä tunkeuduin milloin mihinkin ihmisryhmään kysellen ja
tiedustellen, olin vaarassa joutua epäluulon alaisena pidätetyksi,
tullen kärsimään kaikki mitä siitä saattoi seurata.
Oli todellakin kummallista, ettei minua pidätetty. Leuassani olevasta
haavasta juoksi vieläkin verta tuon tuostakin, tahraten nuttuni, ja kun
olin ilman levättiäni, joka oli jäänyt Valois-kadun varrella olevaan
taloon, en voinut millään peittää siivotonta asuani. Olin hillittömän,
tuskaisen levottomuuden vallassa. Yksinäiset kulkijat, jotka tulivat
vastaani soihdun hohteessa tai näkivät minun rientävän katujen
risteyksissä palavien suurten nuotioitten sivuitse, katsoivat minuun
vihaisesti ja väistyivät minusta kadun puolelle, kun taas jonkinlaista
virka-arvoa omaavat henkilöt huusivat minua pysähtymään ja vastaamaan
heidän kysymyksiinsä. Juoksin jokaisen luota yhtä hurjana ja
kiihtyneenä, välittämättä mistään kuumeisessa levottomuudessani, joka
ajoi minua eteenpäin ja johti minut lukemattomiin ajattelemattomuuksiin,
jollaisiin minun ikäiseni miehen ei olisi luullut selväjärkisenä
antautuvan. Suuri osa tätä tunnetta aiheutui epäilemättä siitä
vaikutuksesta, minkä neiti ja hänen tuliset sanansa olivat tehneet
minuun; mutta suurimmalta osalta luulen siihen olleen syynä sen
suuttumuksen ja harmin, joka syntyi siitä, että menestyksen pikari noin
oli isketty käsistäni maahan, juuri kun olin sitä huulilleni
kohottamassa.
Neljä tuntia samoilin katuja pitkin, milloin joku tarkotus innokkaana
mielessäni, milloin sokeasti etsiskellen. Kello oli kymmenen, kun
vihdoin luovuin etsinnästä ja nääntyneenä sekä ruumiiltani että
mielelläni nousin ylös äitini asunnon portaita ja astuin huoneeseen.
Vanha vaimo istui tulen ääressä, hyristen hiljaa itsekseen ja
hämmentäen jotakin keitosta mustassa padassa. Äitini makasi samassa
raskaassa, syvässä unessa kuin lähtiessäni. Istahdin vastapäätä
hoitajaa (jolta pääsi huudahdus minun ilmestyessäni hänen eteensä) ja
pyysin häneltä raukeasti jotain syötävää. Kun olin syönyt -- minkä
suoritin jonkunlaisessa tylsyyden tilassa, joka johtui osaksi
ponnistusteni tuottamasta uupumuksesta, osaksi ympärilläni
vallitsevasta hiljaisuudesta -- pyysin vaimoa kutsumaan minua, jos
jotakin muutosta tapahtuisi, ja menin sitten raskain askelin entiseen
Simonin huoneeseen, laskeuduin hänen makuulavalleen ja vaivuin sikeään,
raskaaseen uneen.
Seuraavan päivän ja yön vietin äitini vuoteen vieressä, katsellen
elonliekin nopeata heikkonemista ja miettien vakavan murheellisena
hänen menneisyyttään ja omaa tulevaisuuttani. Minulle oli
äärettömän tuskallista nähdä hänen kuolevan tällä tavoin, kurjassa
ullakkohuoneessa ilman oikeata hoitoa ja tarpeellisia mukavuuksia, --
nähdä ennen niin kirkkaan ja onnekkaan olemassaolon päättyvän
puutteessa ja synkkyydessä, jollaista äitini rakkaus ja toivo ja
uhrautuvaisuus eivät suinkaan olleet ansainneet. Hänen tilansa
murehdutti minua itsetähtenikin, kun en ollut solminut sellaisia
perhesuhteita, jollaisia minun ikäiseni miehet tavallisesti ovat
muodostaneet ja jotka ovat heille lohtuna tällaisissa tiloissa; sillä
olin huomannut luonnon järjestyksen olevan sellaisen, että ihmiset
katsovat eteenpäin mieluummin kuin taaksepäin ja tulevaisuutta varten
solmitut liitot suovat heille täyden korvauksen niistä rakkaista
rannoista, joista heidän on erottava. Olin yksinäni, köyhyyteen
sortuneena ja jo keski-ikään ehtineenä, enkä nähnyt edessäni mitään
muuta kuin vaaroja ja koettelemuksia, joita lievittämässä ei ollut
toivon eikä lemmen hohdetta. Tämä viimeinen seikkailunikin oli kaikista
ponnistuksistani huolimatta upottanut minut yhä syvemmälle liejuun,
lisäämällä vihamiesteni lukua ja vierottamalla minut eräistä, joitten
puoleen olisin voinut kääntyä pahimmassa ahdingossa. Toisellakin
tavalla oli se lisännyt vaikeuksiani, eikä suinkaan vähäisesti; sillä
hetkinä, jolloin vähimmin sitä halusin, loi mielikuvitukseni eteeni
kuvan neidistä yksinään ja suojatonna kadulla harhailevana tahi minua
turhaan avukseen kutsuvana, ja tämä kuva pyrki usein himmentämään
äitini kärsivälliset kasvotkin silmistäni.
Istuin äitini luona toisen päivän iltana vähän jälkeen auringonlaskun,
hoitaja vaimon ollessa ulkona jollakin asialla, kun huomasin että
lamppu, joka oli äsken sytytetty ja seisoi jakkaralla keskellä
huonetta, paloi himmeästi ja tarvitsi niistämistä. Menin hiljaa sen
luokse, ja ollessani kumarruksissa koettaen kirkastaa liekkiä, kuulin
portailta hitaita, raskaita askelia. Talossa vallitsi äänettömyys, ja
huomioni kiintyi tarkkaavana ylöspäin kohoaviin askeliin. Suoristauduin
ja seisoin kuunnellen, toivoen tulijan olevan tohtorin, joka ei ollut
käynyt sinä päivänä.
Askeleet sivuuttivat alemman porrastasanteen, mutta seuraavan
porrasjakson ensi pykälällä tulija kompastui ja sai aikaan melkoista
melua. Samalla hetkellä, tai ehkä vähän myöhemmin, askelten noustessa
yhä ylemmäksi, kuulin äkkiä kahinaa takaani, ja käännähtäen nopeasti
ympäri näin äitini istuvassa asennossa vuoteellaan. Hänen silmänsä
olivat auki ja hän näytti olevan täydessä tajussaan, mitä ei ollut
tapahtunut useampaan päivään, niin, ei kertaakaan viimeksi kertomani
keskustelun jälkeen. Mutta samalla kun hänen kasvoillaan oli järjen
valo, olivat ne hätääntyneet ja kalpeat ja kuvastivat niin hirveätä
kauhua, että luulin hänen tekevän kuolemaa ja syöksyin hänen luokseen,
kykenemättä muulla tavalla selittämään hänen tuijottavan katseensa
hätääntynyttä ilmettä.
"Äiti", sanoin minä, kiertäen käsivarteni hänen ympärilleen ja puhuen
niin rohkaisevalla äänellä kuin taisin, "ole levollinen. Minä olen
täällä. Poikasi."
"Vaiti!" kuiskasi hän vastaukseksi, pannen heikon kätensä ranteelleni
ja tuijottaen yhä, ei minuun, vaan oveen. "Kuuntele, Gaston! Etkö
kuule? Siellä se tulee taaskin. Taaskin!"
Arvelin tuokion, että hän houraili, ja minua puistatti, sillä sellaisen
kuuleminen ei minusta ollut suinkaan miellyttävää. Sitten näin, että
hän kuunteli jännittyneenä samaa, joka minunkin huomiotani oli
kiinnittänyt. Askeleet olivat silloin saapuneet portaitten yläpäähän.
Tulija, kuka se sitten lie ollutkin, seisahtui siihen hetkeksi, koska
oli pimeä ja hän ehkä ei oikein tiennyt millä suunnalla ovi oli. Mutta
pian kuulin hänen jälleen etenevän, ja äitini, jota minä yhä pitelin
sylissäni, vavahti joka askeleella, minkä hän otti, ikäänkuin hänen
painonsa olisi tärähyttänyt taloa. Hän koputti ovelle.
Kuunnellessani ja ihmetellessäni johtui mieleeni useampikin henkilö,
joksi tulijan olisi voinut otaksua: tohtori, Simon Fleix, rouva de
Bruhl, vieläpä Fresnoykin. Mutta kun koputus kuului ja minä tunsin
äitini värisevän sylissäni, valkeni asia minulle samassa, enkä minä
aprikoinut enempää. Tiesin yhtä varmasti kuin jos äitini olisi puhunut
ja sanonut sen minulle. Saattoi olla olemassa vain yksi ihminen, jonka
läsnäolo kykeni herättämään hänessä sellaista kauhua, jonka pelkkä
askelen äänikin kykeni tunkemaan tiedottomuuden verhon läpi ja
raastamaan hänet takaisin tajuntaan ja pelkoon! Ja se oli se mies, joka
oli tehnyt hänestä keppikerjäläisen, joka oli niin kauan käyttänyt
hyödykseen hänen pelkoaan.
Liikahdin vähän, aikoen mennä hiljaa lattian poikki, jotta hän
avattuaan oven tulisi kanssani silmä silmää vasten. Mutta äitini
huomasi liikahduksen, ja voimalla, jonka rakkaus hänelle antoi, tarttui
hän ranteeseeni niin kiihkeästi, ettei minulla ollut sydäntä riistäytyä
hänestä irti, tietäessäni kuinka heikko oli se side, joka häntä enää
kiinnitti elämään, ja kuinka lähellä haudan parrasta hän hoippui.
Pakotin itseni pysymään hiljaa, vaikka jokainen lihakseni jännittyi
kuin viritetty jousi ja hurja raivon tunne kuristi kurkkuani
odottaessani miestä astuvaksi huoneeseen.
Palanut puu romahti kasaan liedellä, hätkähdyttäen huoneen syvää
äänettömyyttä. Mies koputti uudelleen, ja kun ei saanut mitään
vastausta, sillä ei kumpikaan meistä puhunut, työnsi oven hiljaa auki,
lausuen ennenkuin tuli näkyviin: "Jumalan siunaus kanssanne!" niin
matalalla ja pehmeällä äänellä että sen sointu värisytti minua.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän astui sisään ja näki minut ja
säpsähtäen pysähtyi tuijottamaan, pää hiukan eteenpäin kurotettuna,
hartiat kumarassa, käsi yhä oven salvassa, hämmästyksen ja suuttumuksen
vuorotellessa hänen laihoilla kasvoillaan. Hän oli odottanut tapaavansa
heikon, suojattoman naisen, jota hän saattoi kiduttaa ja ryöstää mielin
määrin; sen sijaan hän näkikin edessään voimakkaan, asestetun miehen,
jonka oikeutettu vihastus oli niin ilmeinen, että hän olisi ollut
sokea, jollei hän olisi lukenut sitä kasvoiltani.
Mutta mikä oli merkillisintä kaikesta, me olimme tavanneet toisemme
ennenkin! Tunsin hänet heti -- ja hän tunsi minut. Hän oli sama
jakobiini munkki, jonka olin nähnyt Clainen majatalossa ja joka oli
kertonut minulle uutisen Guisen kuolemasta! Huudahdin hämmästyksestä
huomatessani tämän, ja äitini tuntui äkkiä vapautuvan siitä kauhun
lumouksesta, joka oli antanut hänelle yliluonnolliset voimat, ja vaipui
takaisin vuoteelle. Hänen otteensa ranteestani höltyi ja hänen
hengityksensä kulki korahdellen, niin että irrotin katseeni munkista ja
kumarruin hänen ylitseen levottomana ja huolestuneena. Katseemme
kohtasivat toisensa. Hän koetti puhua ja sai viimein änkyttäen
kuiskatuksi: "Ei nyt, Gaston! Anna hänen ... anna hänen..."
Hänen huulensa liikkuivat lausuakseen sanan "mennä", mutta hän ei
saanut ääntä. Ymmärsin kuitenkin hänen tarkotuksensa ja voimattomassa
vihassa huiskautin kädelläni munkille, jotta hän poistuisi. Kun
katsahdin ylös, oli hän jo seurannut kehotustani. Hän oli käyttänyt
ensimäistä tilaisuutta paetakseen ulottuviltani. Ovi oli sulettu,
lamppu paloi tasaisesti, me olimme yksin.
Annoin äidilleni vähän armagnac-viiniä, jota oli vuoteen vieressä
sellaisen tapauksen varalta, ja hän virkosikin pian ja avasi silmänsä.
Mutta huomasin hänessä suuren muutoksen. Kauhun ilme oli kokonaan
hävinnyt hänen kasvoiltaan, niissä kuvastui nyt ainoastaan surua ja
samalla tyydytystä. Hän laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun,
ollen nähtävästi liian heikko puhuakseen. Mutta hetken perästä, kun
väkevä juoma oli tehnyt tehtävänsä, hän viittasi minua kallistamaan
korvani lähelle hänen suutaan.
"Oletko varma, Gaston", kuiskasi hän, "että Navarran kuningas -- pitää
sinut yhä -- palveluksessaan?"
Hänen rukoilevat silmänsä katsoivat niin läheltä minun silmiini, etten
tuntenut lainkaan sellaisia epäilyksiä, joita joku toinen olisi voinut
tuntea nähdessään hänet niin lähellä kuolemaa, vaan vastasin lujasti ja
iloisesti: "Olen varma siitä, äiti. Ei ole koko Europassa ainoatakaan
valtiasta, joka olisi niin uskollinen ja hyvä palvelijoilleen."
Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä ja siunasi minua heikosti
kuiskaten. "Ja jos elät", jatkoi hän sitten, "niin rakennat uudelleen
vanhan linnan. Sen seinät ovat vielä ehyet. Ja hallin tammisisustus jäi
palamatta. Gil'illä on arkku liinavaatteita ja lipas, jossa on isäsi
kultanauhukset -- mutta se onkin pantattu", lisäsi hän uneksivana.
"Minä unohdin."
"Äiti", vastasin juhlallisesti, "minä olen sen tekevä -- olen tekevä
niinkuin haluat, mikäli se on minun vallassani."
Hän makasi sitten jonkun ajan mutisten rukouksia, nojaten päätään
olkapäähäni. Odotin malttamattomana hoitajaa palaavaksi, jotta voisin
lähettää hänet hakemaan lääkäriä; ei sillä, että olisin toivonut hänen
saavan mitään aikaan, vaan omaksi huojennuksekseni ja voidakseni
jälkeenpäin ajatella, ettei äitini jäänyt kuollessaan ilman
asianmukaista hoitoa. Mutta talo pysyi äänettömänä, ollen täynnä
mieleen vaikuttavaa juhlallisuutta, joka rauhoittaa sydäntä sellaisella
hetkellä, enkä voinut täyttää tuota toivettani. Noin kello kuuden
aikaan äitini avasi jälleen silmänsä.
"Tämä ei ole Marsac", kuiskasi hän katkonaisesti, katseensa
harhaillessa katosta vuoteen jalkapäätä vastassa olevaan seinään. "Ei,
äiti", vastasin minä kumartuen hänen ylitseen, "sinä olet Blois'ssa.
Mutta minä olen täällä -- Gaston, sinun poikasi."
Hän katsoi minuun, ja hänen riutuneille kasvoilleen hiipi heikko
mielihyvän hymy. "Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa", kuiskasi hän
pikemmin itsekseen kuin minulle, "ja talous tosin hiukan supistettu,
mutta sentään arvokas, sangen arvokas." Hetkisen näytti siltä kuin
olisi hän jo kuollut syliini, mutta hän avasi jälleen äkkiä silmänsä ja
katsoi minuun. "Gastonko?" sanoi hän jyrkästi, vieraalla sävyllä. "Kuka
mainitsi Gastonia? Hän on kuninkaan mukana -- minä olen siunannut
hänet, ja hän tulee kauan elämään maan päällä!" Sitten hän vielä
viimeisellä voimainponnistuksella kohosi pystyyn käsivarsieni tukemana
ja huusi kovalla äänellä: "Tietä! Tietä pojalleni, Marsacin herralle!"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Kun hetkeä myöhemmin laskin hänet
jälleen vuoteelle, hän oli kuollut, ja minä olin yksin.
Äitini oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden iässä; hän oli elänyt
kahdeksantoista vuotta isäni jälkeen. Hänen oma nimensä oli Marie de
Loche de Loheac, ja hän polveutui isoäitinsä kautta Rohan'in
herttuallisesta suvusta, minkä sukulaisuuden Rohanin herttua Henrik
myöhemmin, suuresti muuttuneissa olosuhteissa, alentui tunnustamaan,
kunnioittaen minua ystävyydellään monissa tilaisuuksissa. Äitini
kuolema, josta tässä olen kertonut, tapahtui tammikuun neljäntenä
päivänä, ja seuraavana päivänä vähän jälkeen puolenpäivän kuoli Ranskan
leskikuningatar, Katariina di Medici.
Kuten kaikissa muissakin kaupungeissa, itse Pariisissakin, oli
hugenoteilla Blois'ssa siihen aikaan elinvoimainen järjestö, ja
ennenmainitsemani lääkärin avulla, joka osotti minulle suurta
huomaavaisuutta murheessani ja pani liikkeelle minun hyväkseni kaiken
vaikutusvaltansa, joka hänellä kunnioitettavana ja ammatissaan
taitavana miehenä oli, kykenin hautauttamaan äitini yksityiseen
hautausmaahan noin peninkulman päähän kaupungista lähelle Chavernyn
kylää. Hänen kuollessaan oli minulla rahaa vain kolmekymmentä kruunua,
sillä Simon Fleix, jonka kohtalosta en ollut saanut mitään tietoa, oli
kadotessaan vienyt sekä hevoset että kolmekymmentäviisi kruunua, mitkä
olivat hänen hallussaan. Mutta kaikki varat mitä minulla oli,
lukuunottamatta runsasta lahjaa hoitajalle ja ulkoasuni parantamiseen
käyttämääni vähäistä erää, kulutin hautaustoimitukseen, sillä halusin
ettei mitään halventavaa jäisi tahraamaan äitini syntyperää ja omaa
rakkauttani häntä kohtaan. Näinollen, vaikka olikin välttämätöntä
toimittaa hautausmenot salaisesti ja surusaattoon ei ottanut osaa monta
henkeä, ei luullakseni kuitenkaan puuttunut mitään siitä arvokkuudesta,
mistä äitini piti ja mikä oli hänestä, kuten usein olin kuullut hänen
sanovan, mieluisempaa kuin se kaikkien nähtäväksi asetettu ulkonainen
komeus, joka on yhtähyvin ylimyksen kuin vuokraviljelijän saatavissa.
Aina siksi kunnes hänet oli laskettu hiljaiseen leposijaansa, olin
alituisessa pelossa, että asiain rauhallista kulkua keskeyttämään
ilmestyisi joko Bruhl, jonka yhteyttä Fresnoyn kanssa ja osallisuutta
neiti de la Viren poiskulettamiseen en epäillytkään, tahi sitten
jakobiinimunkki. Mutta kumpaakaan ei kuulunut. Ja kun ei mitään neiti
de la Viren kohtaloa valaisevaa ilmestynyt, näin velvollisuuteni
selvänä edessäni. Möin äitini asunnosta huonekalut ja kaiken mitä
saatoin myödä, ja sain sillä tavalla tarpeeksi rahaa ostaakseni uuden
levätin, jota ilman en voinut matkustaa talvisessa säässä, sekä
vuokratakseni hevosen. Vaikka elukka ei ollut kehuttava, vaati
vuokraaja kuitenkin vakuuksia, ja sellaisia ei minulla ollut. Vasta
viime hetkessä muistin neidin jättämän kultaketjun kappaleen, jonka,
samoinkuin äitini sormuksen, olin erottanut myynnistä itselleni. Tämä
minun nyt täytyi jättää hänelle pantiksi. Hankittuani näin, vaikka
hiukan vaivalloisilla ja jotensakin nöyryyttävillä keinoilla,
tarpeelliset matkustusvälineet, en lykännyt lähtöäni tunniksikaan.
Tammikuun kahdeksantena päivänä aloin taivaltaa Rosny'hin viemään
tietoa epäonnistumisestani ja neidin asemasta sinne, minne viikkoa
aikaisemmin olin aikonut saattaa hänet itsensä.