Tämän äänen tuottama varmuus siitä, että olin oikeassa talossa ja että
siellä oli myöskin se konna, joka oli syynä kaikkiin vastoinkäymisiini
-- sillä keneltä muulta kuin Fresnoylta oli voitu saada se taitettu
raha, joka oli erehdyttänyt neidin -- teki minuun omituisen
vaikutuksen. Tunsin, kuinka jokainen lihas ruumiissani tuli sinä
hetkenä kovaksi kuin teräs, silmäni terävämmiksi, korvani herkemmiksi
-- kaikki aistini valppaammiksi ja vilkkaammiksi. Hiivin kuin kissa
rintasuojuksen luota, jonka yli olin kurkistanut, ja aloin hetkeäkään
viivyttelemättä etsiä neidin huonetta, ajatellen, että vaikka
vartioväki lukumäärältään nyt nousikin neljään, ei minulla ollut syytä
toivottomuuteen. Jos voisin vapauttaa vangit ilman melua -- mikä olisi
helppoa, jos avain olisi ovessa -- saatoin toivoa voivamme päästä
hallin läpi jollakin keinolla, vaikka väkirynnäkölläkin. Ja kun
kirkonkello samassa löi viittä, muistuttaen, että meillä oli vain puoli
tuntia aikaa, jonka kuluessa kaikki oli suoritettava ja ehdittävä
hevosten luo, olin valmis antautumaan vaaranalaiseenkin uhkayritykseen.
Valo, jonka olin nähnyt alhaalta, tuli tasapohjaisesta lyhdystä, joka
riippui juuri porrasten yläpään edessä talon takaosaan johtavan
käytävän suulla. Käytäviä oli kaksi, mutta toinen oli valaisematon.
Otaksuen, että de Bruhlilla oli ollut asiaa neidille, arvasin että valo
oli asetettu siihen hänen mukavuudekseen. Tämän seikan ynnä ikkunan
aseman oppaakseni ottaen kiinnitin huomioni erääseen oveen, joka oli
tämän käytävän oikealla puolella ja tuskin neljä askelta porrasten
yläpäästä. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyin antamaan merkkiä läsnäolostani,
polvistuin alas ja näin että huoneessa oli valoa sekä että avain ei
ollut lukossa.
Siitä selville päästyäni raaputin ovea kynsilläni, ensin hiljaa, sitten
kovennuin, ja kuulin pian että joku huoneessa nousi seisomaan. Ollen
varma, että tuo henkilö, kuka se sitten lienee ollutkin, oli huomannut
raaputuksen ja noussut kuuntelemaan, vein huuleni avaimen reiälle ja
kuiskasin neidin nimen.
Kuulin nopeitten askelien tulevan lattian poikki, ja sitten kuiskailua
ihan oven takaa. Luulin erottavani kaksi ääntä. Mutta minä olin
malttamaton, ja kun en saanut vastausta, kuiskasin samoin kuin äsken:
"Neiti de la Vire, oletteko siellä?"
Ei vieläkään vastausta. Kuiskailukin oli lakannut ja kaikki oli hiljaa
-- niin huoneessa kuin koko äänettömässä talossakin. Koetin uudestaan.
"Täällä olen minä, Gaston de Marsac", sanoin minä. "Kuuletteko? Olen
tullut teitä vapauttamaan." Puhuin niin kovaa kuin uskalsin, mutta enin
osa äänestä tuntui kääntyvän takaisin ja kulkevan epäilyttävänä
muminana alas portaita.
Tällä kertaa kuitenkin palkitsi vaivani hämmästyksen huudahdus, ja
ääni, jonka heti tunsin neidin ääneksi, vastasi hillitysti:
"Mitä se on? Kuka siellä on?"
"Gaston de Marsac", vastasin minä. "Tarvitsetteko apuani?"
Hänen vastauksensa lyhyys, sitä seurannut ilon nyyhkytys, jonka erotin
ovenkin läpi, hänen seuralaisensa hurja kiitoshuudahdus, -- kaikki nämä
vakuuttivat minulle heti, että olin tervetullut -- tervetulleempi kuin
konsanaan ennen -- ja tämä vakuutus terästi voimani käymään
lannistumatta eteenpäin, mitä hyvänsä tapahtuisikin.
"Voitteko avata ovea?" kuiskasin minä. Olin koko ajan polvillani,
huomioni kiintyneenä tarkkaamaan samalla huoneen sisäpuolelta erottuvia
kuiskauksia ja alhaalta hallista silloin tällöin kuuluvia hajanaisia
ääniä. "Onko teillä avain?"
"Ei! meidät on lukittu sisään", vastasi neiti.
Sitä olin odottanutkin. "Jos ovi on teljetty sisäpuolelta", kuiskasin
taas, "niin olkaa hyvä ja poistakaa salvat."
He vastasivat, ettei se ollut salvattu. Pyysin heitä silloin astumaan
kauemmaksi oven luota, nousin jaloilleni ja asetin hartiani ovea
vastaan. Toivoin voivani murtaa oven yhdellä ainoalla rysäyksellä, mikä
yksi ääni sinänsä ei ehkä hälyttäisi alhaalla olevia miehiä. Mutta
painoni ei saanut lukkoa heltiämään, ja kun vastapäätä oleva seinä oli
liian kaukana voidakseni saada siitä tukea jalalleni, luovuin
yrityksestä. Ovi oli siksi tiiviisti pihtipielissään, että näin yhtä
turhaksi yrittää avata sitä vääntämälläkään. Ja hetken aikaa seisoin
neuvottomana tuijottaen lujiin ovilankkuihin, jotka uhkasivat
lopultakin tehdä tyhjäksi aikeeni.
Asema oli todellakin hyvin vaikea, enkä nytkään voi ajatella siihen
muuta taikka parempaa neuvoa kuin se, johon silloin turvauduin. Ylös
tullessani olin huomannut seinän vieressä lähellä portaitten yläpäätä
puisen jakkaran. Pujahdin noutamaan sen, ja asettaen sen vastapäistä
seinää vasten koetin saada riittävää tukea jaloilleni. Lukko kesti
vieläkin. Mutta kun heittäydyin koko painollani ovea vastaan, murtui se
ovilauta, johon nojasin, ja rysähti sisään synnyttäen kovan äänen, joka
kajahti kautta koko tyhjän talon ja olisi melkein voinut kuulua
kadullekin.
Ainakin se saapui alhaalla istuvien miesten korviin, sillä minä
kuulin heidän tulla rymistävän ulos ja seisahtuvan halliin, vuoroin
kovalla äänellä puhellen, vuoroin kuunnellen. Seurasi minuutti
henkeäpidättävää hiljaisuutta -- se tuntui pitkältä minuutilta. Sitten
he helpotuksekseni tömistelivät takaisin huoneeseensa, ja minä olin
vapaa jatkamaan tehtävääni. Toinen, hiukan alemmaksi suunnattu sysäys
riitti toivoakseni täydentämään työn. Mutta tehdäkseni tämän
mahdollisimman varmaksi laskeuduin polvilleni ja asetin jakkaran
tanakasti seinää vasten. Kun nousin ylös saatuani sen paikalleen, niin
nousi samalla jotain muutakin, ilman edelläkäyvää ääntä tai varotusta,
täydellisenä yllätyksenä minulle -- portaitten päästä kohosi näkyviin
miehen pää. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja minä tiesin nyt
tulleeni ilmi.
Hän kääntyi ja juoksi takaisin portaita alas säikähtynein kasvoin,
kiitäen niin nopeasti, etten olisi voinut saavuttaa häntä jos olisin
tahtonutkin ja jos olisin älynnyt yrittää. Hiljaisuudesta ei nyt enää
tarvinnut piitata. Muutaman sekunnin perästä olisi miehet hälytetty
paikalle. Minulla ei ollut paljon aikaa ajatella. Asettuen ovea vasten
otin vauhtia ja työnsin koko voimallani. Mutta joko olin kiireissäni
huomaamaton taikka oli siinä jokin muu syy, lukko ei vain antanut
perään. Sen sijaan luiskahti jakkara, ja minä lensin pitkälleni
lattialle juuri samalla hetkellä kun hälytystieto saapui alhaalla
oleville miehille.
Muistan, kuinka onnettoman kaatumiseni synnyttämä romahdus tuntui
päästävän valloilleen kaikki talon kahlehditut äänet. Huoneesta kuuluva
heikko kirkaisu oli vain alkusoitto, joka hukkui seuraavassa tuokiossa
hämmästyksen mylvinään, aseitten kalinaan, kirouksiin, huutoihin ja
karjuntaan, jotka alhaalta vyöryen kaikuivat kumeina korvissani, kun
säikähtyneet miehet syöksähtivät aseittensa luo ja alkoivat rientää
kivilattian poikki ja ylös portaita. Yhteen epätoivoiseen yritykseen
oli minulla vielä aikaa. Ponnahtaen ylös tartuin jakkaraan kahdesta
jalasta ja iskin sillä kahdesti ovea, jotta ennen murtamani lauta
painui kokonaan sisään. Mutta siinä olikin kaikki. Lukko piti, ja
kolmanteen iskuun ei minulla ollut enää aikaa. Miehet olivat jo
puolitiessä portaita. Viskasin pois hyödyttömän jakkaran ja sieppasin
miekkani, joka paljastettuna oli vieressäni. Siihen saakka oli asiain
kulku ollut meille vastainen, mutta nyt oli tullut aika vaihtaa aseita,
eikä loppu ollut vielä käsissä. Syöksähdin portaitten yläpäähän ja
seisoin siinä käsi sivullani ja miekkani kärki lattiaan koskettaen,
valmiina puolustautumaan,
Kuten on helppo arvatakin, en ollut ollut talossa koko tätä aikaa
suunnittelematta, mitä olisi tehtävä, jos minut yllätettäisiin, ja
missä paikassa minun olisi edullisinta puolustautua. Käytävän suulla
riippuvan lyhdyn leveä tasapohja heitti syvän varjon juuri
alapuolellensa, samalla kuin edessä oleville portaille lankesi kirkas
valo. Varjossa seisoen yletyin miekkani kärjellä portaitten ylimäiselle
astuimelle ja saatoin heiluttaa sitä vapaasti tarvitsematta pelätä
suojakaidetta. Ja siihen asetuin seisomaan jonkinlaista hurjaa
tyydytystä tuntien, kun Fresnoy kolmen toverinsa seuraamana harppasi
ylös viimeistä porrasjaksoa.
Heitä oli neljä yhtä vastaan, mutta minua nauratti nähdessäni kuinka he
seisahtuivat porrasjakson puoliväliin, eivät jyrkästi, vaan arasti ja
vitkastellen, ja katselivat minua arvioiden porrasaskeleita ja sitä
etua, minkä heidän silmiinsä hohtava valo antoi minulle. Fresnoyn rumia
kasvoja rumensi vielä suuri laastarikaistale sillä paikalla, mihin
miekkani kahva oli häntä iskenyt viimeisessä ottelussamme Chizéssä; ja
tämä ynnä hänen kiukkunsa antoivat hänen kasvoilleen erinomaisen häijyn
ilmeen. Lähinnä häntä seurasi kuuro Matteus, jonka hurja tylsyys oli
matkallamme useammin kuin kerran ärsyttänyt minut suuttumaan;
viimeisinä tulivat molemmat oudot miehet, jotka olin nähnyt hallissa.
Nämä jälkimäiset näyttivät olevan enimmän halukkaita käymään kimppuuni,
ja jollei Fresnoy olisi kädellään sulkenut tietä, olisimme me ryhtyneet
miekkasille ilman esipuheita.
"Seis, sinä siinä!" huusi hän kiroten, sysätessään toisen heistä
takaisin. Ja sitten hän puhutteli minua, sanoen: "Vai niin,
ystäväiseni! Tekös siinä olette, vai mitä?"
Katsoin häneen äänettömänä rajattoman halveksivasti, kunnioittamatta
häntä edes sen vertaa, että olisin miekkaani kohottanut, vaikka
tähtäsin häneen valppaasti.
"Mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän, koettaen puhua
röyhkeästi.
En vieläkään vastannut hänelle enkä liikahtanut, vaan katsoin häneen
rävähtämättä. Tämä alkoi häntä kiukustuttaa, sillä parhaimmissakin
tiloissa hän oli ärtyisä ja kärsimätön luonteeltaan. Luullakseni oli
hänellä sitäpaitsi jälellä sen verran kunniantuntoa, että hän kykeni
ymmärtämään halveksumiseni ja loukkautumaan siitä. Hän astui askeleen
ylöspäin, kasvot synkkinä vimmasta.
"Te pellonpelättimen kerjäläis-sikiö!" ärjäisi hän äkkiä, lisäten
joukon karkeita kirouksia. "Ettekö tahdo puhua, vai aiotteko odottaa,
kunnes seivästämme teidät paikallenne? Jos me kerran alamme,
kääpiökukko, niin emme pysähdy ennenkuin olemme tehneet selvää jälkeä
teistä! Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa ja..." Lopun
hänen sanoistaan jätän pois, sillä ne menivät säädyttömyydessä yli
rajojen.
Mutta vieläkään en liikahtanut enkä puhunut, vaan katsoin häneen
värähtämättä, vaikka minua suretti ajatellessani, että naiset kuulivat.
Fresnoy teki viimeisen yrityksen. "Kuulkaahan, vanha veikko", sanoi hän
niellen jälleen kiukkunsa, tai ollen niin tekevinään, ja puhuen
karkealla hyväntahtoisuudella, jonka tiesin petolliseksi, "jos rupeamme
miekkasille, niin me emme teitä säästä. Mutta yhden tilaisuuden te
saatte entisten Condé'n aikojen kunniaksi. Poistukaa! Käyttäkää
tilaisuutta ja poistukaa! Me annamme teidän mennä, ja olkoon tuo
särjetty ovi ainoa merkki tästä seikkailusta. Tämä on enemmän", lisäsi
hän kiroten, "kuin mitä tekisin kenellekään muulle paitsi teille, herra
de Marsac."
Äkillinen liikahdus ja matala huudahdus takanani osottivat että hänen
sanansa olivat kuuluneet sinne; ja sitä seurasi heti ikäänkuin puun
repimisestä syntyneitä ääniä, joihin sekaantui jonkun ankarasti
ponnistelevan ihmisen kiivas hengitys, mistä päätin, että naiset
raastoivat ovea -- arvattavasti koettaen suurentaa aukkoa. En
uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni miten se heille onnistui, enkä
myöskään vastannut Fresnoylle muuten kuin samalla äänettömällä
halveksumisella, vaan seisoin hievahtamatta katsellen edessäni olevia
miehiä valppain silmin kuin otteluun ryhtyvä miekkailija.
Olin oikeassa siten tehdessäni, sillä ilman merkinantoa tai varotusta
portailla oleva ryhmä liikehti hetkisen ikäänkuin peräytyen ja
syöksähti samassa minua kohti. Onneksi ei vastaani sopinut yhtaikaa
useampia kuin kaksi, ja huomasin ettei Fresnoy ollut kumpikaan niistä,
jotka juoksivat ylös portaita. Toinen oudoista miehistä tunkeutui
etunenään ja kävi rivakasti minua ahdistamaan, Matteuksen seisoessa
näennäisesti hänen varamiehenään, vaikka hän itse asiassa vartoi
tilaisuutta hyökätäkseen esiin ja keihästääkseen minut käsikähmässä,
mikä temppu ei hetkeksikään jäänyt minulta huomaamatta.
Tämä ensimmäinen ottelu kesti ainoastaan puoli minuuttia. Hurja,
riemukas ilo kävi läpi koko olemukseni, kun teräs kalskui terästä
vastaan, ja minä huomasin etten ollut erehtynyt käteni enkä asemani
voimakkuudesta. Miehet olivat minun vallassani. He olivat portailla
toinen toisensa tiellä, heidän täytyi taistella yhdellä paikalla, he
eivät kyenneet liikkumaan eteen eikä taakse, eivät voineet hyökätä
vapaasti eivätkä peräytyä vaarattomasti. Matteusta pelkäsin enemmän
kuin varsinaista vastustajaani, ja senpä takia, ottaen tilaisuudesta
vaarin, tein voimakkaalla väistöllä viimemainitun aseettomaksi, ja
sivaltaen Matteuksen miekan syrjään samalla liikkeellä, löin häntä
otsaan; astuen sitten askeleen taaksepäin annoin ensimäiselle
vastustajalleni kärkipiston. Hän lysähti maahan yhteen kasaan melkein
hengettömänä, Matteus pudotti miekkansa maahan ja horjui takaperin
alaspäin, vaipuen Fresnoyn syliin.
"Hyvä usko! Ranska ja Hyvä usko!" Minusta tuntui, etten ollut puhunut,
että olin kalskutellut terästä kiukkuisimmassa äänettömyydessä;
kuitenkin raikui ja kajahteli huuto vielä katossa, kun annoin säiläni
painua ja katsoin julmasti alempana oleviin miehiin. Fresnoyn kasvot
olivat vääristyneet raivosta ja harmista. Heitä oli nyt vain kaksi
minua vastassa, sillä vaikka Matteuksen haava oli lievä, ei hän kyennyt
mihinkään, kun siitä vuotava veri sokaisi hänen silmänsä. "Ranska ja
Hyvä usko!"
"Hyvä usko ja hyvä miekka!" huusi ääni takanani. Ja katsahtaen nopeasti
taakseni näin neidin pistäneen kasvonsa ovessa olevasta aukosta. Hänen
silmänsä säkenöivät, hänen huulensa olivat punottavammat kuin
tavallisesti, ja hänen tukkansa, joka oli irtautunut hänen
ponnistellessaan, levisi tuuheina aaltoina hänen vaaleiden poskiensa
ympärille, tehden hänet sotavelhon näköiseksi, jollaisista kerrotaan
kotiseudullani Bretagnessa. "Hyvä miekka!" huusi hän jälleen ja taputti
käsiään.
"Mutta parempi kenttä!" vastasin minä iloisesti. Kuten useimmat
koti-maakuntani miehet olen mieleltäni enimmäkseen synkkä ja vakava,
mutta minulla on tapana tulla sukkelaksi sellaisina hetkinä kuin tämä.
"No, Fresnoy", sanoin minä, "odotan että suvaitsisitte astua esiin.
Täytyykö minun ottaa levätti hartioilleni pysyäkseni lämpimänä?"
Hän kirosi vastaukseksi ja katsoi minuun kahden vaiheilla. "Jos te
tulette alas", sanoi hän.
"Lähetä kumppanisi pois, niin tulen", vastasin rohkeasti.
"Porrastasanteella on tarpeeksi tilaa ja kohtalaisesti valoa. Mutta
minun täytyy joutua. Neidin ja minun on mentävä muualle, ja aika on jo
myöhäinen."
Mutta hän epäröi vielä. Hän katsoi jalkaansa juuressa makaavaa miestä
-- joka minuutti sitten oli oikaissut jäsenensä ja rauhallisesti
heittänyt henkensä -- ja seisoi epävarmana, surkuteltavampana
pelkuruuden ja häijyyden esikuvana, mitä milloinkaan olen nähnyt --
vaikka hän tavallisesti oli urhea mies. Kutsuin häntä jänishousuksi ja
Arkalan mieheksi ja arvelin jo mielessäni, eikö minun ehkä sittenkin
olisi mentävä häntä vastaan, sillä aikamme oli täperällä ja Simon
poistuisi pian odotuspaikalta, kun takaani kuuluva huuto sai minut
kääntymään ja minä näin, että neiti ei ollut enää katsomassa oven
reiästä.
Tulin levottomaksi hänen takiaan, arvellen että huoneessa saattoi olla
useampia ovia ja miehillä ehkä useampia tovereita talossa, ja hypähdin
ovelle katsomaan. Mutta en ehtinyt kuin kerran vilkaista huoneeseen
ja nähdä, että naiset olivat siellä vielä, ennenkuin Fresnoy
poiskääntymistäni hyväkseen käyttäen syöksähti ylös portaita toverinsa
kintereillään ja onnistui sulkemaan minut kapeaan käytävään, jossa
seisoin.
Enkä ehtinyt kuin nipin-napin kääntyä ja asettua varoasentoon,
ennenkuin hän hyökkäsi. Eikä siinä ollut kaikki. Aseman edullisuus ei
ollut enää puolellani. Taistelin nyt kapeassa käytävässä lähellä oven
aukkoa, mistä valo lankesi sivuttain silmiini hämmentäen ja sekottaen
minulta vastustajani liikkeet. Fresnoy huomasi pian, mikä apu hänelle
oli tästä, ja ahdisti minua rajusti; noin minuutin ajan taistelimme
siten ahtaalla alalla, hyökäten ja väistäen, eikä kummallakaan ollut
tilaa iskeä eikä aikaa kiroukseen eikä siunaukseen.
Tässä taidossa olimme niin tasaväkiset, että jonkun aikaa oli vaikea
tietää minne päin voitto kallistui. Pian tuli kuitenkin muutos.
Vastustajani hillitön elämäntapa sopi huonosti pitkälliseen otteluun,
ja kun hän väsyi ja hengästyi ja alkoi peräytyä, huomasin, että minun
oli vain uuvuttaminen hänet saadakseni hänet armoilleni. Hän tunsi
tämän itsekin, ja tuossa heikossa valossakin nain suurten
hikikarpaloitten pusertuvan hänen otsalleen ja kauhun ilmestyvän hänen
katseeseensa. Pidin häntä jo menneenä miehenä ja voittoani varmana, kun
jotakin välähti hänen miekkansa takana ja hänen toverinsa tikari
suhahti hänen olkapäänsä sivuitse ja iski minua suoraan leukaan,
saattaen minut horjahtamaan ja syöksähtämään takaperin säikähtyneenä ja
tyrmistyneenä, epätietoisena, mitä minulle oikein oli tapahtunut.
Jos se olisi sattunut tuumaa alemmaksi, olisi sen tehtävä ollut
täytetty ja minun tehtäviini lopussa. Nytkin se sai aikaan sen, että
taaksepäin horjahtaessani käteni kohosi ylös tehden kylkeni hetkeksi
suojattomaksi, ja Fresnoy ei vitkastellut käyttämästä tilaisuutta
hyväkseen. Hän syöksähti eteenpäin, teki rajun hyökkäyksen ja olisi
lopettanut asian lyhyeen lävistämällä minut siihen paikkaan, jollei
hänen jalkansa olisi hänen syöksähtäessään takertunut jakkaraan, joka
yhä virui seinän vieressä. Hän kompastui, hänen miekkansa kärki välähti
ihan lanteeni vieritse, hän itse kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja
hänen teränsä meni poikki kahvan juuresta.
Hänen ainoa jälelläoleva varamiehensä seisoi silmänräpäyksen ajan
katsoen häneen, ja siinä kaikki. Sitten hän syöksyi pakoon, ja minä
ajoin häntä takaa portaitten yläpäähän asti; siinä minä jätin hänet,
sillä se nopeus ja notkeus, mitä hän osotti kiitäessään alas yhden
porrasjakson toisensa perästä, vakuuttivat minulle, ettei minulla ollut
mitään pelättävää hänestä. Fresnoy makasi nähtävästi pökerryksissä,
ollen kokonaan minun armoillani. Seisoin hetken häneen katsoen, ollen
kahden vaiheilla, lävistääkö hänet vai ei. Mutta muisto entisistä
päivistä, jolloin hän oli näytellyt osaansa kunniakkaammalla tavalla ja
käyttäytynyt kuin kunnon toveri, pidätti kättäni. Ja sinkauttaen
hänelle kirouksen, käännyin levottomana ovea kohti, joka oli koko tämän
verenvuodatuksen ja mellakan keskus. Valo hohti yhä murretun ovilaudan
aukosta, mutta muutamiin minuutteihin -- sen jälkeen kuin Fresnoy oli
hyökännyt ylös portaita -- en ollut kuullut sieltä mitään ääntä.
Jatkuvan hiljaisuuden herättämin pelokkain aavistuksin kurkistin
aukosta ja näin mikä siihen oli syynä. Huone oli tyhjä!
Sellainen pettymys juuri voiton hetkellä oli vaikea kestää. Juuri kun
olin luullut kaiken saavuttaneeni, näinkin tulleeni jälleen
yllätetyksi, voitetuksi, ehkä nenästä vedetyksi. Raivokkaana sieppasin
vierestäni jakkaran, ja iskien sillä kaksi kertaa oveen sain vihdoinkin
lukon heltiämään. Ovi lennähti auki ja minä syöksyin huoneeseen.
Heitin pikaisen katseen ympärilleni ja näin että se oli likainen,
matalakattoinen ja kalustamaton, pelkkä vankila. Sitten astuin nopeasti
lattian poikki huoneen perällä olevalle ovelle, jonka heti alussa olin
huomannut. Lepattava ja valuva kynttilä seisoi jakkaralla, ja
ohimennessäni otin sen käteeni.
Ovi antoi työntäessäni perään, mikä hiukan kummastutti minua.
Levottoman kiireisenä -- sillä saattoihan naisille tapahtua vaikka
mitä, sillä aikaa kuin minä hapuilin ovissa ja harhailin käytävissä --
lennätin sen auki ja astuin ulos; minä huomasin edessäni alaspäin
johtavat kapeat portaat, jotka arvattavasti veivät palvelijain
huoneustoon. Tämän huomatessani, ja kun ei mitään estettä ollut
näkyvissä, alkoi rohkeuteni elpyä; arvelin, että neiti ehkä oli päässyt
pakenemaan talosta tätä tietä. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä lähteä
kaupungista, voisin vielä saavuttaa hänet ja kaikki ehkä päättyisi
hyvin. Riensin siis alas portaita, varjostaen kynttilän liekkiä
vastaani puhaltavalta kylmältä ilmanvedolta, kunnes vihdoinkin alas
saavuttuani huomasin äkkiä edessäni avonaisen oven ja vanhan, laihan,
kurttuisen eukon.
Minut nähdessään eukko kirkaisi ja kyyristyi lattialle; ja epäilemättä
minä näytinkin kaamealta ja hurjalta paljastettuine miekkoineni,
vertatippuvine leukoineni ja verentahraamine nuttuineni. Mutta ei ollut
aikaa tunteellisuuksiin -- minulla oli maltiton kiihko päästä eteenpäin
-- ja minä kysyin häneltä ankarasti, missä he olivat. Hän näytti
kadottaneen puhekykynsä -- ehkä pelosta -- ja vastauksen asemesta
ainoastaan tuijotti minuun älyttömästi. Mutta kun käsittelin asettani
hiukan kiukkuisena, tuli hän senverran järkiinsä, että päästi kaksi
kovaa parahdusta peräkkäin ja viittasi vieressäni olevaa ovea. Epäilin
häntä, mutta ajattelin kuitenkin, että hän säikähdyksissään varmaankin
puhui totta, varsinkin kun muuta ovea ei ollut näkyvissä. Joka
tapauksessa oli minun uskaltauduttava tuosta ovesta, ja niin asetin
kynttiläni porrasaskelmalle eukon viereen ja menin ulos.
Jonkun aikaa oli pimeys niin läpitunkematon, että tunnustelin tietäni
miekka ojolla, tietämättä vähääkään, missä olin tai mihin astuisin
jalkani ensi askeleella. Jos joku sattui olemaan minua väijymässä, olin
täydellisesti hänen vallassaan; ja minua värisytti, kun kylmä, kostea
tuuli lehahti kasvoilleni ja leyhytti tukkaani. Mutta muutamia
askeleita otettuani silmäni vähitellen tottuivat pimeyteen, ja minä
erotin alastomia puitten oksia taivasta vasten ja arvasin olevani
puutarhassa. Vasemman käteni koskettaessa pensaasen varmistuin tässä
uskossani, ja pian sen jälkeen huomasin maassa edessäni jotain polun
tapaista. Seuraten sitä nopeasti -- niin nopeasti kuin uskalsin --
tulin johonkin rakennuksen kulmaukseen, kuten minusta näytti, kiersin
sen umpimähkään ja pysähdyin äkkiä, tuijottaen kiinteään, sysimustaan
pimeyteen, joka esiripun tavoin sulki tieni, yhtyen yläpuolellani
tummiin puitten hahmoihin. Mutta lyhyen epäröimisen jälkeen huomasin
tämänkin seinäksi tai muuriksi. Lähestyen sitä kurotetuin kasin tunsin
siinä puisen oven, ja hapuiltuani sitä tapasin nuoransilmukan. Vedin
siitä, ovi aukeni ja minä astuin ulos.
Huomasin olevani kapealla, pimeällä kujalla, ja katsellen ylös ja alas
näin, kuten jo edeltäpäin olisin voinut arvata, että se oli Arcyn kuja.
Mutta neiti? Ja Fanchette? Ja Simon? Missä he olivat? Ei ketään
näkynyt. Epäilysten valtaamana korotin ääneni ja kutsuin heitä
vuorotellen, ensin neitiä, sitten Simon Fleix'tä. Turhaan; en saanut
mitään vastausta. Astuen hiukan taammaksi näin valoja liikkuvan
ylhäällä talossa, josta olin tullut, ja mieleni täytti epäilys, että
vihamieheni sittenkin olivat nolanneet minut. Jollakin tavoin olivat he
houkutelleet neidin talon toiseen osaan, ja sitten oli tuo vanha eukko
johtanut minut harhaan!
Käännyin raivoisana ovelle, jonka olin jättänyt raolleen, päättäen
palata samaa tietä kuin olin tullutkin ja ottaa selvän asiasta.
Hämmästyksekseni -- sillä en ollut poistunut ovesta kuutta askelta
kauemmaksi enkä kuullut minkäänlaista ääntä -- huomasin, että se oli
sulettu, eikä ainoastaan sulettu, vaan teljettykin -- teljetty sekä
ylhäältä että alhaalta, kuten koettaessani huomasin.
Aloin silloin potkia sitä hurjasti, epätoivoisesti, osaksi raivon ja
vihan puuskassa, osaksi toivoen voivani säikyttää vanhan eukon, jos hän
oli sen sulkenut, avaamaan sen jälleen. Tietysti turhaan; ja pian sen
oivalsinkin ja luovuin siitä, ja hätäännyksen ja kiihkon vallassa aloin
juosta sille paikalle, mihin olin jättänyt Simon Fleix'n ynnä hevoset.
Arvioni mukaan oli kello jo kuusi; mutta sittenkin kyti mielessäni
heikko toivo, että mahdollisesti löytäisin hänet sieltä neidin ja
seuranaisen kanssa. Saavuin kujan päähän, juoksin ihan ulkomuurin
juurelle, katselin oikealle ja vasemmalle. Turhaan. Paikka oli pimeä,
äänetön, autio.
Huusin: "Simon! Simon! Simon Fleix!" mutta ainoana vastauksenani oli
tuulen suhina räystäissä ja pitkäveteinen kumahtelu, kun luostarin
tornikello löi kuusi.