En ollut laskeutunut puoltakaankymmentä askelta, kun kuulin jonkun
tulevan porraskäytävään kadulta ja alkavan nousta ylös. Heti johtui
mieleeni, että tämä mahtoi olla herra de Bruhl, ja huomasin, etten
ollut lähtenyt nuoren rouvan asunnosta sekuntiakaan liian aikaisin.
Minulla oli siksi vaikea tehtävä käsissä, etten millään muotoa tahtonut
joutua vielä lisäksi riitaan tuntemattoman henkilön kanssa, ja siksi
joudutinkin askeleitani, toivoen kohtaavani hänet niin lähellä
portaitten alapäätä, että hän jäisi epätietoiseksi, olinko käynyt talon
ylemmässä vai alemmassa kerroksessa. Mutta porraskäytävä oli pimeä, ja
hän, jolle ne olivat tutut, saattoi liikkua nopeammin kuin minä, Hän
harppasi kaksi askelta kerrallaan ja ilmestyen äkkiä käänteeseen
yllätti minut ennenkuin minä olin selviytynyt ylimmästä porrasjaksosta.
Nähdessään minut hän pysähtyi äkkiä ja tuijotti minuun; hän ajatteli
luultavasti ensiksi, että hänen pitäisi tuntea minut. Kun hän ei
tuntenut, astui hän askelen taaksepäin. "Oletteko ollut -- onko teillä
jotain asiaa minulle?" sanoi hän.
"Ei", sanoin minä, "ei ole."
Hän rypisti kulmiaan. "Minä olen de Bruhl", hän sanoi.
"Niinkö?" mutisin minä, osaamatta muutakaan sanoa.
"Oletteko ollut...?"
"Teidän asuntonne portaissako? Kyllä, erehdyksessä", vastasin
umpimähkään.
Hän murahti hiukan tämän kuullessaan ja astui sivulle, epäluuloisena ja
tyytymättömänä, mutta tietämättä oikein mitä tehdä. Minä kohtasin,
tyvenesti hänen äkeän katseensa ja menin hänen ohitseen, mutta alas
laskeutuessani huomasin kuitenkin, että hän oli kääntynyt ja katsoi
jälkeeni. Hän oli iso, komea mies, tummaverinen ja hiukan
punakkakasvoinen, puettu täydellisimpään myrtinviheriään,
mustajuovaiseen hovipukuun. Käsivarrella oli hänellä samanvärinen
levätti. Kadulle saavuttuani katsahdin taakseni nähdäkseni, seurasiko
hän minua, mutta sen enempää en häntä ajatellut. Kuitenkin kohtasimme
me vielä toisemme, ja monta kertaa. Niin, jos silloin olisin tietänyt,
mitä sittemmin tulin tietämään, olisin palannut takaisin ja... Mutta
siitä myöhemmin.
Valois-katu, jolle muuan varovasti puodistaan kurkisteleva kauppias
ohjasi minut, oli kaupungin pääkatuja, kapea, likainen ja ylhäältä
esiinpistävien katonräystäitten ja ammattikilpien pimittämä, mutta
täynnä hälinää ja liikettä. Sen toinen pää avautui tuomiokirkon
esipihalle; toinen, hiljaisempi pää näkyi johtavan kaupungin läntiselle
portille. Tuntien että oli tärkeätä välttää herättämästä huomiota
etsimäni talon lähistöllä, kuljin tuomiokirkon edustalla olevalle
aukealle paikalle ja kysyen parilta mieheltä, jotka seisoivat siinä
puhelemassa, sain tietää että Arcyn kuja oli kolmas kuja Valois kadun
oikealla puolella jonkun matkan päässä siitä. Tämän tiedon saatuani
läksin heidän luotaan ja kuljin katua pitkin pää kumarassa ja levätti
vedettynä kasvojeni alaosan eteen ikäänkuin kolean itätuulen suojaksi,
kunnes saavuin kujan suulle. Silmiäni nostamatta käännyin rohkeasti
kujalle.
Kuljettuani kymmenen askelta kulmasta eteenpäin pysähdyin ja aloin
ympärilleni katsellen tutustua ympäristöön niin joutuin kuin taisin.
Kuja. joka näytti hyvin vähäliikkeiseltä, oli kahdeksan tai yhdeksän
jalkaa leveä, kiveämätön ja täynnä uomia. Toisella puolella sitä kohosi
korkea, umpinainen puutarhamuuri ja toisella vielä korkeampi talon
seinä; kummassakaan ei ollut ainoatakaan ikkunaa, mikä seikka täytti
minut hämmästyksellä, sillä se teki tyhjäksi kaikki laskelmani. Turhaan
mittasin katseellani kulkemiani kymmentä askelta; turhaan katselin ylös
ja oikealle ja vasemmalle. Olin kerrassaan ymmällä. Ei ainoatakaan
ikkunaa avautunut kujalle sillä kohdalla, ei edes koko kujan varrella.
Sillä sen molemmin puolin oli, niin pitkälle kuin saatoin nähdä,
umpinaisia, ikäänkuin puutarhain muureja.
Oivaltaen masentunein mielin mitä tämä merkitsi, näin yhdessä
tuokiossa, että kaikki Simon Fleix'n löydölle perustamani toiveet
olivat turhia. Neiti oli epäilemättä pudottanut samettinauhan, mutta ei
mistään ikkunasta. Se oli vieläkin johtolanka, mutta niin ohut ja
epämääräinen, että se itse asiassa oli mitätön, todistaen ainoastaan,
että neiti oli ahdingossa ja tarvitsi apua, mahdollisesti myöskin, että
hän oli kulkenut tämän kujan kautta matkalla yhdestä säilytyspaikasta
toiseen.
Kokonaan tyrmistyneenä ja lannistuneena nojasin jonkun aikaa seinään,
moittien sitä kovaa onnea, joka näytti seuraavan minua tässä niinkuin
monessa edellisessäkin seikkailussa. Eikä jäänyt kuulumatta matala
omantunnon äänikään, joka väitti, että tällaiset epäonnistumiset
johtuivat taitamattomuudesta pikemmin kuin kovasta onnesta. Päättelin,
että jollen olisi antanut ryövätä itseltäni tunnusmerkkiä, olisi neiti
luottanut minuun; jollen olisi tuonut häntä sellaiseen kurjaan asuntoon
kuin äidilläni oli, ei hän olisi antanut tuntemattoman henkilön
houkutella itseään mukaansa; ja lopuksi, jos olisin itse pysynyt hänen
luonaan ja lähettänyt Simonin hoitamaan hevosia sijastani, niin ei
kukaan vieras olisi päässyt hänen puheilleenkaan.
Mutta ei ole milloinkaan ollut tapanani ottaa häviötä vastaan
tarjouksella, ja vaikka tunsinkin nämä itsesoimaukset hyvin
ansaituiksi, sain itseni kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, että se
omituinen ja erikoinen sallimus, joka johti samettinauhan käsiini,
kehotuksena rohkaisemaan mieleni. Jollei rouva de Bruhl olisi ottanut
sitä, olisi se jäänyt virumaan tuolle syrjäpolulle, jota en minä eikä
Simon Fleix'kään olisi luultavasti tullut kulkemaan. Ja jollei rouva
olisi vuorostaan sitä pudottanut, olisimme saaneet turhaan etsiä
pienintäkin johtolankaa neiti de la Viren kohtalon tai aseman
selvillesaamiseksi.
Uudelleen reipastuneena tästä ajatuksesta päätin kävellä kujan päähän,
ja teinkin sen heti, katsellen valppaasti ympärilleni käydessäni, mutta
kohtaamatta ketään. Puitten paljaat yläoksat pistivät siellä täällä
esiin muurien yli, joissa aina jonkun matkan päässä oli matala, vahva
ovi. Näitä ovia tutkin huolellisesti, keksimättä kuitenkaan mitään.
Kaikki olivat lujasti kiinni, ja useimmat näyttivät siltä kuin niitä
olisi harvoin avattu. Saavuttuani vihdoin ilman tuloksin kaupungin
ulkomuurin sisäreunaan, käännyin ja palasin äreänä takaisin samoja
jälkiä, hidastaen askeleitani sitä mukaa kuin lähenin Valois-katua.
Tällä kertaa, ollen hiukan etäämpänä kadusta, huomasin jotakin.
Kujalle päin oleva seinä kulmatalossa, jonka julkisivu oli Valois-kadun
puolella, oli, kuten olen sanonut, umpinainen ja ikkunaton. Mutta tältä
paikalta saatoin nähdä talon takasivun yläosan -- nimittäin sen osan,
mikä näkyi seinään yhtyvän puutarhamuurin yli -- ja siinä oli joitakin
ikkunoita. Kaksi ikkunaa kokonaan ja kolmannesta osa olivat katseeni
ylettyvillä, ja yhtäkkiä huomasin eräässä niistä jotakin, mikä sai
sydämeni sykähtämään toivosta ja odotuksesta. Kysymyksessäoleva ikkuna
oli tukevasti raudotettu, ja se mitä näin, oli solmittu erääseen
ristikon tankoon. Se oli pieni nauharuusuke, jostakin valkoisesta
vaatteesta, arvattavasti liinakankaasta solmittu ja pisti varsin vähän
silmään. Mutta sen silmukat olivat, mikäli niin kaukaa saatoin erottaa,
juuri samannäköiset kuin taskussani olevassa samettiruusukkeessa.
Johtopäätös oli ilmeinen, samalla kuin se herätti minussa vilkasta
ihailua neidin älyä ja neuvokkuutta kohtaan. Hän oli sulettuna tuohon
huoneeseen; oli melkein eittämätöntä, että hän oli tuon ristikon
takana. Jos sieltä pudotettaisiin vaatekaistale, niin se suotuisalla
tuulella liitäisi kujalle -- ei kymmenen, vaan kahdenkymmenen askeleen
päähän kadulla. Minun olisi pitänyt ennakolta otaksua mahdolliseksi
tuon vertainen epätarkkuus naisen etäisyys-arvioinnissa.
On helppo kuvitella, kuinka innokkaasti nyt tarkastelin taloa ja kuinka
tarkasti etsin siitä heikkoa kohtaa. Mutta mitä kauemmin katselin, sitä
lohduttomampiin tuloksiin tulin tutkimuksissani. Näin edessäni synkän
kivilinnan, neliskulmaisen, vanhaan italialaiseen tapaan rakennetun,
jonka katonreunus oli hammastettu ja seinissä kunkin kerroksen
yläpuolella kapeat juoksulistat, jotka samalla vähensivät sileitten
seinapintain yksitoikkoisuutta ja lisäsivät yläosan synkkää raskautta.
Ikkunoita oli vähän ja ne olivat pieniä, ja talo näytti kostealta ja
homehtuneelta, jäkälätupsuja kasvoi tiilien lomissa ja juoksulistat
olivat sammaloituneet. Kujalta puutarhaan johtava matala ovi kiinnitti
luonnollisesti huomiotani; mutta se näkyi olevan tavattoman vahva ja
teljetty sekä ylhäältä että alhaalta.
Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei siltä puolen ollut yrittämistä, ja
ollen haluton viipymään lähistöllä kauempaa, jotta en herättäisi
huomiota, palasin kadulle ja kävelin kahdesti talon etusivun ohitse,
koettaen nähdä siitä niin paljon kuin suinkin pysyttelemällä
ulkonaisesti mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä. Julkisivu oli
hiukan taempana kadunreunasta, ja sen rinnalla oli toisella puolella
tallirakennuksia. Ainoastaan yhdestä piipusta nousi savua, ja siitäkin
vähän. Kolme porrasaskelta johti mahtavalle kaksoisovelle, joka oli
puoleksi auki, näyttäen vilauksen tilavasta eteishallista ja
valtaportaista. Kaksi palvelijan näköistä miestä seisoskeli portailla
syöden pähkinöitä ja kujeillen keskenään, ja oven yllä oli kolme
värillistä vaakunakilpeä. Toisen kerran ohikulkiessani näin
tyydytyksellä, että keskimäinen vaakuna oli Turennen -- mikä saattoi
minut täydelleen vakuutetuksi, ettei samettisolmuke ollut valehdellut;
niin että ilman muuta sillä kertaa käännyin kotiinpäin sommitellen
suunnitelmia kävellessäni.
Tapasin kaikki sellaisena kuin se oli ollut lähtiessäni. Äitini makasi
yhä puoleksi tiedottomassa tilassa, joten minulta säästyi poissaoloni
anteeksipyytämisen ja aikomusteni selittämisen vaivat. Ilmotin
suunnitelmani Simon Fleix'lle, joka sanoi helposti voitavan saada
luotettava henkilö hoitamaan äitiäni. Mutta ensi aluksi hän ei tahtonut
suostua pitemmälle asiaan. Hän kuunteli suunnitelmaani suu auki ja
kiiluvin silmin, kunnes aloin selittää hänen osaansa siinä. Silloin hän
alkoi kovasti vapista.
"Te tahdotte minua tappelemaan", huusi hän soimaten ja väristen koko
ruumiiltaan kuin halvaantunut. "Te sanoitte siten toissa iltana. Te
tahdotte että minut tapettaisiin. Sitä te tahdotte."
"Hupsutusta!" vastasin minä tuimasti. "Minähän tahdon sinua pitämään
hevosia!"
Hän katsoi minuun hurjasti, vihainen ilme kasvoissaan, mutta kuitenkin
samalla kuin lumottuna.
"Te tahdotte sotkea minutkin tappeluun!" intti hän. "Te tahdotte!"
"Enkä tahdo", sanoin minä.
"Tahdotte! Tahdotte! Ja kyllä minä tiedän miten siinä käy. Minä olen
lukumies, enkä ole oppinut tappelemaan. Te tahdotte, että minä
kuolisin!" huusi hän kiihtyneenä.
"Minä en tahdo sinua tappelemaan", vastasin hiukan halveksivasti.
"Tahtoisin mieluummin, että pysyisit erilläsi sellaisesta äitini takia.
Tahdon vain, että seisot kujalla ja pitelet hevosia. Siinä sinä et ole
paljon suuremmassa vaarassa kuin täällä lieden luona istuessasikaan."
Vihdoin sain hänet taivutetuksi tekemään niinkuin halusin, vaikka hän
vieläkin, ajatellessaan mikä hänellä oli edessään, alkoi väristä ja
monta kertaa tuon iltapäivän kuluessa hypähti ylös ja käveli
edestakaisin lieden ja ikkunan väliä, kasvot kiihtyneinä ja kädet
nyrkissä kuin kuumeisella. Ensin otaksuin tämän johtuvan pelkästä
pelkuruudesta ja arvelin sen merkitsevän huonoa yritykselleni; mutta
huomatessani sitten, ettei hän ollenkaan yrittänyt peräytyä, ja että
vaikka hiki oli hänen otsallaan, hän ryhtyi kuitenkin sellaisiin
valmisteluihin kuin asia vaati -- ja muistaessani myös, kuinka kauan ja
hellästi hän oli palvellut äitiäni ilman minkäänlaista palkkaa tai
korvausta, aloin oivaltaa, että tässä oli jotakin tavatonta, että tässä
oli kummallinen ja tavallisuudesta poikkeava nuori mies, josta oli
mahdoton ennakolta varmuudella tietää, mitä hän tekisi, jos hän
joutuisi koetteelle.
Itse puolestani vietin iltapäivän melkein tylsässä tunteettomuudessa.
Pidin velvollisuutenani tehdä tämän yrityksen neidin pelastamiseksi, ja
tehdä sen heti, koska oli mahdoton tietää, mitä vahinkoa viivyttelystä
saattoi seurata, jos hän oli Fresnoyn tapaisen miehen käsissä;
kuitenkin oli minulla niin vähän toivoa menestyksestä, että pidin
yritystä epätoivoisena. Mutta äitini kadottamisen varmuus, ulkonaisen
asemani tukaluus ja alati läsnäoleva kovanonnen tunne tekivät minut
välinpitämättömäksi vaaroille. Ja vielä matkatessamme Simonille tuttuja
syrjäteitä Arcyn kujan kauimmaiseen päähän, punertavan ja kylmän
ilta-auringon paistaessa kasvoihimme ja hetkeksi kullatessa
yläpuolellamme olevat tummat räystäät ja harmaat linnantornit, olin
yhtä apealla mielellä. Miten kävisikin, ei maailmassa ollut kuin yksi
olento, jota minä kaipaisin ja joka kaipaisi minua; ja hänkin häilyi
ikuisuuden partaalla.
Näin ollen saatoin antaa Simon Fleix'lle viimeiset ohjeet yhtä
kylmäverisenä kuin konsanaan. Sijotin hänet kolmen hevosen kanssa
lähelle kujan päätä -- mikä näytti yhtä hiljaiselta ja vähäliikkeiseltä
kuin aamullakin -- noin sadan askeleen päähän tai hiukan kauemmaksi
talosta.
"Käännä niitten päät ulkomuuriin päin", sanoin minä, kääntäen ne
samalla itse ympäri. "Siten ne ovat valmiit lähtemään. Ne ovat kyllä
kaikki tarpeeksi siivoja. Cidin voit jättää irralleen. Ja kuule nyt
mitä sanon, Simon", jatkoin sitten. "Odota tässä kunnes näet minun
palaavan, tai kunnes huomaat, että aiotaan hyökätä kimppuusi.
Edellisessä tapauksessa sinä odotat tietysti minua, jälkimäisessä
tapauksessa pakene miten parhaaksi näet. Lopuksi, jollei kumpaakaan
tapahdu ennen puolta kuutta -- tuon luostarin kellon kuulet lyövän
puolet tunnit -- niin lähde matkaasi ja ota hevoset mukaasi; ne ovat
silloin sinun. Ja vielä yksi sana", lisäsin kiireisesti. "Jos voit
paetessasi viedä vain yhden hevosen, niin ota Cid. Se on enemmän
arvoinen kuin useimmat miehet, eikä jätä sinua avuttomaksi pinteeseen
joutuessasi."
Pois kääntyessäni katsahdin häneen vielä nähdäkseni, oliko hän
ymmärtänyt. Tuo katse saattoi minut tahtomattanikin epäröimään
lähtiessäni. Pojan kasvot olivat punottavat, hän hengitti kiivaasti ja
silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä. Hän istui hevosensa
selässä joka jäsen vapisten ja oli kaikin puolin kuin halvauskohtauksen
saanut. Odotin että hän huutaisi minua takaisin. Mutta sitä hän ei
tehnyt, ja arvellen, että minun oli luotettava häneen tai jätettävä
yritys sikseen, astelin ylös kujaa miekka kainalossani ja levätti
löysänä hartioillani. Vastaani tuli mies ajaen risukimpuilla lastattua
aasia. Ketään muuta en nähnyt. Muurien välissä oli jo hämärää, vaikka
avoimilla paikoilla oli vielä valoisaa. Mutta se oli minulle eduksi, ja
minä valitin vain sitä, että kaupungin portit suljettiin vähän jälkeen
puolikuuden, joten en voinut siirtää yritystäni vielä myöhempään
hetkeen.
Pysähtyen tuokioksi talon varjoon painoin mieleeni tarkoin sen ikkunan
aseman, jossa nauhasolmu oli. Sitten astuin nopeasti kadulle, joka oli
vielä täynnä liikettä, ja tuntien itseni suojatuksi ilmitulolta tässä
tungoksessa pysähdyin pariksi sekunniksi talon eteen ja katselin sitä.
Ovi oli sulettu. Tämä seikka oli minulle pettymys, sillä olin odottanut
tapaavani sen vielä avoimena.
Tunsin kuitenkin, etten voinut jäädä odottamaan, vaikka aika voisikin
tarjota parempia tilaisuuksia, ja se kannusti minua eteenpäin. Mitä
voin tehdä, se oli tehtävä nyt heti. Kun tämä oli selvänä mielessäni,
en nähnyt muuta keinoa kuin kolkuttaa ovelle ja päästä sisään
viekkaudella, jos mahdollista, ja jollei se käynyt päinsä, niin
väkivallalla. Astuin siis rohkeasti katuojan poikki ja lähestyin
sisäänkäytävää.
Mutta kun olin kahden askeleen päässä portaista, tempasi joku äkkiä
oven auki ja astui ulos. Mies ei huomannut minua, ja minä astuin
nopeasti syrjään, toivoen onnellisen sattuman tulleen avukseni viime
hetkellä. Kaksi miestä, jotka nähtävästi olivat saattaneet ensimäistä
henkilöä alas portaita, seisoi kunnioittavasti hänen takanaan kynttilät
käsissään. Hän pysähtyi hetkiseksi portaille kiinnittääkseen
levättiänsä, ja suuresti hämmästyen tunsin hänet aamulliseksi
vastaantulijakseni, herra de Bruhliksi.
Ehdin tuskin tulla siitä vakuutetuksi, ennenkuin hän astui alas
portailta keppiään heiluttaen, sivuutti huolettomana minut ja poistui.
Ovella seisovat miehet katsoivat hetkisen hänen jälkeensä suojaten
kynttilöitään tuulelta, ja toinen nauroi raa'asti jollekin mitä toinen
sanoi. Sitten he heittivät oven kiinni ja menivät, kuten valon
suunnasta saatoin huomata, eteishallin vasemmalla puolella olevaan
huoneeseen.
Nyt oli minun aikani. En olisi voinut toivoa, rukoilla enkä odottaa
tämän parempaa onnea. Ovi oli kiinni paiskattaessa ponnahtanut hiukan
takaisin ja oli noin tuuman verran raollaan. Hetkeäkään arvelematta
työnsin sen hiljaa auki, pujahdin eteishalliin ja suljin sen jälkeeni.
Vasemmalla olevan huoneen ovi oli sepi-selällään, ja sieltä heijastuva
valo -- muuten oli halli pimeä -- sekä näkemieni miesten äänet
varottivat minua menettelemästä varomattomasti. Seisoin ympärilleni
katsellen, uskaltaen tuskin hengittää. Lattialla ei ollut mattoja eikä
liedessä tulta. Halli tuntui kylmältä, kostealta ja asumattomalta.
Valtaportaat kohosivat edessäni, haarautuen ja muodostaen siten kuin
lehterin hallin ympärille. Katsoin ylös ja korkealla toisen kerroksen
hämäryydessä huomasin heikkoa valoa -- ehkä kynttilän heijastusta.
Vasemmalla olevasta huoneesta kuuluva liikehtiminen huomautti minulle,
ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos aioin toimia. Milloin
tahansa saattoi toinen miehistä tulla ulos ja nähdä minut. Suurimmalla
varovaisuudella alotin matkani. Hallin kivilattian yli pääsin hiipimään
kylläkin helposti ja äänettömästi, mutta portaille saapuessani huomasin
todellisen vaikeuden alkavan. Ne olivat puusta ja natisivat ja
parahtelivat allani niin äänekkäästi, että joka askeleella pelkäsin
miesten tulevan hälytetyiksi. Onneksi meni kaikki hyvin, kunnes olin
sivuuttanut ensimäisen käänteen -- valitsin tietysti portaiden
vasemmanpuoleisen haaran -- mutta silloin rasahti lankku allani
sellaisella paukauksella, että sen kajahdus autiossa hallissa kuului
kiihottuneisiin korviini pistoolinlaukaukselta. Olin kahden vaiheilla,
olisiko minun muutettava etenemistapani paikalla äkkihyökkäykseksi,
mutta onneksi seisoin hiljaa. Toinen miehistä tuli ulos ja kuunteli, ja
kuulin toisen kiroten kysyvän, mikä se oli. Minä nojasin seinään ja
pidätin hengitystäni.
"Tyttö siellä vain taas oikuttelee!" vastasi ulos tullut mies, käyttäen
hänestä nimitystä, jota en tahdo tässä mainita, mutta jonka panin hänen
tilillensä pian tapahtuvan kohtaamisemme varalle. "Nyt hän on hiljaa.
Takokoon ja jyskyttäköön hän minkä jaksaa, mutta..."
Lopusta en saanut selvää, sillä hän meni sisään ovesta ja asettui
paikalleen tulen ääreen. Mutta yhdellä tavalla oli hänen sanoistaan
minulle etua. Päätin nimittäin, ettei minun tarvinnut olla nyt niin
varovainen, koska he lukivat kuulemansa äänet samasta aiheesta
johtuviksi: ja riensin sentakia nopeammin eteenpäin. Olin juuri
saapunut toisen kerroksen porrassiltamalle, kun alhaalta tuleva melu
saattoi minut hetkeksi pysähtymään. Kuulin katuoven avautuvan ja
raskaitten askelten kajahtelevan hallin lattialla. Kurkistin varovasti
rintasuojuksen yli ja näin kaksi miestä menevän vasemmalla olevaan
huoneeseen. Toinen heistä puhui sisään astuessaan, toruen luullakseni
toisia miehiä siitä, että he olivat jättäneet oven salpaamatta. Ja
ääni, vaikka sanoja en erottanutkaan, kosketti portaita ylös
kajahtaessaan tuttua kieltä muistissani. Se oli Fresnoyn ääni!