Haluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme
Rosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän
valkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä
ruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden
etsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin
säätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että
minulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan
antamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn,
ruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman
levätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden
hatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin
uuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta
siitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin
miekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli
täyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran
kuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon
päätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.
Vaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä,
viivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin
halunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada
seurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu
oli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain
puhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien
räystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot,
joita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta.
Äkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti
lähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat
kaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka
kadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä
kuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä,
mutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja
Melun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa,
kun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä
joka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka
seurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä,
niin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset
tuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana
kurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.
Saavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää,
harmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni,
millä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan
asuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin
ovi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli
jo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain
askelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.
Mutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja
tyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla
katsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen
vieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan
edestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä
päivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden
sydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja
orrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän
saakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt
enempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän
toimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.
"Mitä tämä on?" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.
"Missä toiset ovat?"
Ylioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli
kyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen
kylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni
musteni.
Tartuin häntä hartioihin. "Etkö voi puhua!" sanoin suutahtaen. "Missä
he ovat?"
Hän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. "He ovat menneet!" sanoi hän
älyttömästi.
"Menneet?" huudahdin minä. "Mahdotonta! Milloin? Minne?"
"Puoli tuntia sitten. En tiedä minne."
Ymmällä ja ihmeissäni tuijotin häneen kauhistuksen ja suuttumuksen
vaiheella. "Etkö tiedä?" huusin. "He ovat menneet, ja sinä et tiedä?"
Hän kääntyi äkkiä ja tarttui minua käsivarteen. "En, minä en tiedä,
minä en tiedä!" huusi hän kokonaan muuttuneella sävyllä, rajun
kiihtymyksen vallassa. "Ja menköön paholainen heidän kanssaan! Mutta
sen tiedän, kenen kanssa he menivät, nuo teidän ystävänne, herra de
Marsac! Tuli muuan narri, hölmö, hieno keikari ja puhui heille hyvää ja
kaunista ja näytti heille kultaisen merkin, ja silloin -- hui! -- he
menivät tiehensä ja unohtivat teidät!"
"Mitä!" huudahdin minä, alkaen käsittää ja takertuen kiihkeästi hänen
puheensa ainoaan johtolankaan. "Kultaisen merkinkö? Heidät on siis
houkuteltu pois! Ei ole hetkeäkään hukattava. Minun täytyy seurata."
"Ei, sillä siinä ei ole kaikki!" vastasi hän, keskeyttäen minut
synkästi, samalla kuin hän pusersi käsivarttani yhä tiukemmin ja hänen
silmänsä säkenöivät. "Te ette ole kuullut kaikkea. Tuo mies, jonka
kanssa he menivät, kutsui teitä petturiksi ja varkaaksi ja
kerjäläiseksi, ja teki sen äitinne silmäin edessä -- ja tappoi hänet!
Tappoi hänet yhtä varmasti kuin jos hän olisi pistänyt miekan häneen!
Tahdotteko vieläkin jättää hänet ja lähteä heidän jälkeensä?"
Hän puhui selvästi. Ja kuitenkin, Jumala paratkoon, kului joku aika
ennenkuin ymmärsin hänet -- ennenkuin käsitin hänen sanainsa
merkityksen tahi kykenin siirtämään ajatukseni poissaolevista edessäni
vuoteella makaavaan äitiini. Kun se viimeinkin minulle onnistui ja minä
käännyin häneen päin ja näin hänen liikkumattomat kasvonsa ja ohuen
tukkansa rentoina karkealla tyynyllä, niin valtasi tuo näky minut
kokonaan. En muistanutkaan enää toisia -- sillä luulin häntä
kuolleeksi; ja tuskaisesti parahtaen lankesin polvilleni hänen
viereensä ja peitin kasvoni. Mitä tuo itsepäinen tyttö oikeastaan
minulle merkitsi? Mitä merkitsivät kuninkaatkaan ja kuninkaan asiat
minulle hänen rinnallaan -- ainoan ihmisolennon, joka yhä minua
rakasti, ainoan olennon, joka oli minun vertani ja heimoani, ainoan
alati-kärsivällisen, alati-uskollisen sydämen rinnalla, joka monet
vuodet oli sykkinyt yksinomaan minulle? Hetken verran, muutamien
tuokioitten ajan olin hänen arvoisensa, sillä minä unohdin kaikki muut.
Simon Fleix herätti minut vihdoin turtumuksestani, selittäen minulle,
ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan syvässä tiedottomuuden
tilassa, jonka hänen saamansa ankara mielenjärkytys oli aiheuttanut.
Hän oli lähettänyt jonkun naapurin hakemaan lääkäriä, ja tämä astui
huoneeseen juuri kun minä nousin ylös ja asettuen minun paikalleni
palautti äitini pian tajuihinsa. Mutta hänen äärimmäinen heikkoutensa
varotti minua toivomasta enempää kuin väliaikaista toipumista. Enkä
ollut kauan istunut hänen luonaan, ennenkuin huomasin, että tämä
viimeinen isku, joka tuli niin monien kauhujen ja aineellisten
puutteitten lisäksi, oli sattunut hänen elämänsä ytimeen ja että hän
oli nyt kuolemaisillaan.
Hän makasi jonkun aikaa käsi minun kädessäni ja silmät ummessa, mutta
puolenpäivän tienoissa, kun ylioppilas oli saanut annetuksi hänelle
hiukan lihalientä, hän virkistyi, ja tuntien minut makasi enemmän kuin
tunnin ajan tuijottaen minuun sanomattoman tyytyväisenä ja onnellisena.
Sen ajan kuluttua, kun luulin ettei hän enää kyennyt puhumaan, hän
viittasi minua kumartumaan hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin, mistä
ensin en saanut selvää. Mutta sitten käsitin hänen sanoneen: "Onko hän
mennyt -- se tyttö, jonka toit?"
Hyvin levottomana vastasin myöntävästi, pyytäen ettei hän huolehtisi
siitä asiasta. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut peljätä, sillä kun
hän jälleen avasi suunsa, puhui hän levollisesti ja ikäänkuin
sellainen, joka näkee jotakin edessään selvästi.
"Kun löydät hänet, Gaston", kuiskasi hän, "niin älä ole hänelle
vihainen. Se el ollut hänen syynsä. Hän -- tuo mies petti hänet.
Katso!"
Seurasin suuntaa, mihin hän osotti pikemmin katseellaan kuin kädellään,
ja näin päänalaisen vieressä kultaketjun. "Jättikö hän tämän?"
kuiskasin minä, omituisen liikutuksen pusertaessa rintaani. "Hän pani
sen tähän", kuiskasi äitini. "Ja hän olisi estänyt miestä sanomasta
mitä hän sanoi" -- väristys puistatti äitini ruumista hänen
muistellessaan miehen sanoja, vaikka hänen silmänsä katsoivat minuun
yhä uskoen ja luottaen -- "hän olisi estänyt, mutta hän ei voinut,
Gaston. Ja sitten mies joudutti häntä lähtemään."
"Näyttikö hän hänelle jonkin merkin, äiti?" En saattanut mitenkään
pidättää tätä kysymystä, sillä niin paljon näytti siitä riippuvan.
"Näytti, kultapalan", kuiskasi äiti hymyillen heikosti. "Nyt minä
tahdon nukkua." Ja pitäen yhä kädestäni hän sulki silmänsä.
Ylioppilas palasi pian tuoden joitakin tarvetavaroita, joita olin
lähettänyt hänet hakemaan, ja me istuimme äitini luona iltaan saakka ja
myöhään yöhönkin. Huojennuksekseni olin kuullut lääkäriltä, että hän
oli ollut sairaana jo jonkun aikaa ja että joka tapauksessa loppu olisi
tullut pian. Hänellä ei ollut tuskia eikä hän tuntenut pelkoa, vaan
näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen,
kohdatessaan minun katseeni aina kun hän avasi silmänsä tai heräsi
horrostilastaan. Mitä itseeni tulee, niin muistan, että tuohon
huoneeseen sisältyi joksikin aikaa koko minun maailmani. Sen
hiljaisuuteen hukkui kaikki kuohunta, mikä täytti Ranskan kaupungit, ja
sen ainoa mielenkiinto -- heikon hengityksen edestakaisin huokuminen --
himmensi kokonaisen elämäniän pyyteet ja toiveet.
Ennenkuin päivä valkeni, hiipi Simon Fleix ulos hoitamaan hevosia.
Palattuaan tuli hän luokseni ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli
minulle jotain sanottavaa. Ja kun äitini makasi sillä hetkellä
levollisessa unessa, irroitin käteni, nousin hiljaa ja menin hänen
kanssaan lieden luo.
Sen sijaan että olisi puhunut, asetti hän nyrkkinsä eteeni ja aukaisi
yhtäkkiä kouransa. "Tunnetteko tätä?" kysyi hän, katsahtaen minuun
terävästi.
Otin hänen kädessään olevan esineen, ja katseltuani sitä nyökkäsin. Se
oli ruusukkeeksi solmittu tummanpunainen samettikaistale, joka oli
muodostanut, kuten ensi silmäyksellä huomasin, osan neiti de la Viren
naamion pidikkeestä. "Mistä sinä sen löysit?" sopersin minä, otaksuen
että hän oli poiminut sen porraskäytävästä. "Katsokaa sitä!" vastasi
hän kärsimättömästi. "Te ette ole katsonut."
Käänsin sen toisinpäin, ja silloin näin jotakin, mikä ensin oli jäänyt
minulta huomaamatta -- nimittäin että kaistaleen leveämmässä päässä oli
omituisia kuvioita, jotka oli hyvin kömpelösti ja säännöttömästi
ommeltu valkoisella silkkilangalla. Pistot muodostivat kirjaimia ja
kirjaimet sanoja. Hätkähtäen luin: "Apua!" ja kulmassa näin pienemmillä
pistoilla nimikirjaimet "C.d.l.V."
Katsoin kiihkeästi ylioppilaaseen, "Mistä löysit tämän?" kysyin.
"Löysin sen kadulta", vastasi hän levollisesti, "noin kolmensadan
askeleen päässä täältä."
Mietin hetkisen.. "Katuojastako vai seinän vierestäkö?" kysyin sitten.
"Seinän vierestä."
"Jonkin ikkunan altako?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Voitte olla levollinen; minä en ole hölmö.
Panin merkille paikan, herra de Marsac, enkä unohda sitä."
Tämä löytö herätti tunteita, jotka pyrkivät syrjäyttämään mielestäni
äitini tilan aiheuttaman surun ja levottomuudenkin -- mitkä tunteet
vielä hetki sitten olivat näyttäneet tekevän mitättömiksi kaikki muut
huolet. Sillä näin nyt olevani pulassa, jossa minun täytyi kärsiä
teinpä miten hyvänsä. Toiselta puolen oli minun mahdoton jättää äitini;
olisin ollut sydämetön julmuri, jos sen olisin tehnyt. Toiselta puolen
taas en voinut ilman viiltävää tuskaa jäädä liikkumattomaksi ja
toimettomaksi, kun neiti de la Vire, jota olin vannonut suojelevani ja
joka nyt kärsi minun huolettomuuteni ja huonon onneni takia, kutsui
minua apuun. Sillä muuta tuo samettiruusuke ei voinut merkitä, ja
kenellekään muulle se ei voinut olla tarkotettu kuin minulle, koska ei
ollut montakaan muuta, joka olisi todennäköisesti voinut sen tuntea, ja
koska hän piti luonnollisena, että minä koettaisin päästä hänen
jälilleen.
Enkä voinut antaa tuolle merkille mitään pientä merkitystä. Muistaen
neidin ylpeän ja pelottoman luonteenlaadun, sekä missä valossa hän aina
oli minua katsonut, oli minulla syy aavistaa pahinta. Olin varma, ettei
mikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi
saanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä
lisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin
siksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan,
täyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla
velvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle
taholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni
miekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni
äitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.
Neuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi
minuun. "Sinähän näit miehen, joka vei hänet", mutisin minä. Siihen
saakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain
joitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua
vähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. "Minkä näköinen hän oli?
Oliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?"
"Sekö herra, joka meni neidin kanssa?" kysyi hän.
"Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!"
"Ei ollenkaan", vastasi ylioppilas. "Hän oli pitkä, nuori, hieno mies,
komeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin
hänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä,
joka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan
Blois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti
mainitsi teistä -- hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa
kanssa, kun tuo mies ilmestyi..."
"Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos."
"Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te
olitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti
neitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi
uskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle."
"Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?"
Ylioppilas nyökkäsi.
"Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?"
"Kyllä", vastasi hän. "Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä
puhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki."
Hetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin
asemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja
tuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa
hartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.
"Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!" mutisin hampaitteni
välistä. "Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!"
Mutta hän pudisti päätänsä.
Päästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen
viereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui
kumminkin huojennus -- saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja
lääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä
paljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti --
ja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen
apuaan "Vertavuotavan sydämen" isännän kautta, mikä majatalo oli
Blois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa
aikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä
oli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.
"Kuinka hänen laitansa on, herra tohtori?" sanoin matalalla äänellä,
pidellen kädelläni hänen päällysviitastaan.
"Hän on voimistunut ja voi elää pari kolme päivää", vastasi hän
levollisesti. "Ehkä neljäkin, ja niin monta kuin Jumala tahtoo."
Painaen kaksi kruunua hänen käteensä pyysin häntä käymään joka päivä,
minkä hän lupasikin tehdä. Sitten hän poistui. Äitini uinui yhä
rauhallisesti, ja minä käännyin Simon Fleix'n puoleen; epäilyni olivat
hälvenneet ja päätökseni oli tehty.
"Kuule", sanoin minä, "ja vastaa minulle lyhyeen. Me emme voi poistua
yhtaikaa, se on selvä. Kuitenkin täytyy minun mennä heti paikalla sille
paikalle, mistä sinä löysit tuon samettinauhan. Kuvaa se paikka minulle
tarkasti, niin että voin löytää sen, äläkä tee erehdyksiä."
Hän nyökkäsi ja vastasi hetkisen mietittyään:
"Tiedättehän St. Denis'n kadun? No, menkää sitä alaspäin, jättäen
'Vertavuotavan sydämen' vasemmalle puolellenne. Kääntykää toisesta
kulmauksesta samalla puolella sivuutettuanne majatalon. Kolmas talo
kulmasta lukien, jälleen vasemmalla, on Pyhän ristin sairaalaan
johtavan porttiaukon yläpuolella. Portin yläpuolella on kaksi ikkunaa
alemmassa kerroksessa, ja niitten yläpuolella vielä kaksi. Nauha oli
ensimäisen ikkunan alla, jonka kohdalle saavutte. Oletteko ymmärtänyt?"
"Täydellisesti", sanoin minä. "On hyvä joskus olla kirjamieskin,
Simon."
Hän katsoi minuun miettiväisenä, mutta ei virkkanut mitään, ja minä
puuhasin miekankahvani lujittamisessa ja viittani sovittamisessa
kasvojeni alaosan eteen. Saatuani nämä tyydyttävästi järjestetyiksi
otin esiin rahani ja laskin kolmenkymmenenviiden kruunun suuruisen
summan, jonka annoin hänelle, terottaen hänen mieleensä että hänen oli
välttämättä pysyttävä äitini luona, jollen sattuisi palaamaan. Sillä
vaikka aioin lähteä ainoastaan tiedusteluretkelle, ottamaan, jos
mahdollista, selkoa siitä, oliko neiti vielä Blois'ssa, niin
tulevaisuus oli kuitenkin epävarma, ja vaikka viholliseni olivat
minulle tuntemattomia, tunsivat he minut.
Terotettuani hänelle tätä velvollisuutta otin äänettömät jäähyväiset
äidiltäni ja jättäen huoneen poistuin hitaasti alas portaita, äitini
riutuneitten, kalpeitten kasvojen kuvan seuratessa mukanani ja
antaessa, kuten minusta tuntui, pyhityksen aikomukselleni.
Kellot löivät yhtätoista, kun astuin ulos ovesta ja seisoin hetkisen
kujalla katsellen kummallekin suunnalle, näkyisikö mitään vakoilun
merkkejä. Mitään ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Kuja oli autio. Ja
ollen varma siitä, että olisi turhaa yrittää eksyttää vastustajiani,
jotka arvattavasti tunsivat Blois'n paremmin kuin minä, en sitä
koettanutkaan, vaan ohjasin tieten tahtoen kulkuni "Vertavuotavaa
sydäntä" kohti St. Denis'n kadulle. Kaduilla oli sama synkän odotuksen
leima, jonka olin huomannut edellisenä päivänä. Samat ryhmät
seisoskelivat kadunkulmissa, samat epäluuloiset katseet kohtasivat
minua niinkuin kaikkia muitakin muukalaisia, jotka näyttäytyivät
ulkona; yhtä välinpitämättömän toimettomilta näyttivät kaupunkilaiset,
yhtä levottoman kiireellisiltä tulevat ja lähtevät sanansaattajat.
Näin, että täälläkin, ihan palatsin muurien juurella, lain ja
järjestyksen siteet olivat jännitetyt miltei katkeamaisilleen, ja
ajattelin, että jos milloinkaan oli Ranskassa ollut aikaa, jolloin
oikeus merkitsi vähän ja vahva käsi paljon, niin sellainen aika oli
nyt. Sellainen asiain tila olikin edullinen käsissä olevalle
tuumalleni, ja välittämättä epäluuloisista katseista astelin
päättäväisenä tietäni.
Löysin helposti sen porttikäytävän, josta Simon oli puhunut, ynnä
ikkunan, jonka alta hän oli löytänyt samettisolmukkeen, Koska
melkein vastapäätä avautui kapea kujanne, käytin sitä hyväkseni
tarkastellakseni taloa mielin määrin, ja huomasin heti, että alempi
ikkuna oli suojattu vain lujilla luukuilla, jotka nyt olivat auki,
mutta ylemmän kerroksen ikkuna oli varustettu vahvalla rautaristikolla.
Luonnollisesti keskitin huomioni jälkimäiseen. Talo oli vanha
kivirakennus ja päältä katsoen jotensakin kunnioitettavan näköinen,
enkä voinut huomata siinä mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloani,
jos nauha olisi löytynyt muualta. Sen seinässä oli erään uskonnollisen
veljeskunnan vaakuna, ja portti oli arvattavasti aikoinaan ollut sen
sairaalan pääsisäänkäytävänä, joka vieläkin oli sen takana, mutta nyt
oli portin päällinen talo nähtävästi joittenkin säätyläisihmisten
asuntona. Olivatko molemmat kerrokset samoilla vai eri asukkailla, sitä
en voinut ratkaista.
Katseltuani sitä jonkun aikaa näkemättä kenenkään menevän sisään tai
tulevan ulos ja keksimättä mitään, mikä jollain tavoin olisi opastanut
minua, päätin uskaltautua talon sisäpuolelle, kun katu oli rauhallinen
eikä talossa näkynyt mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet sen
olevan vahvasti vartioidun. Sisäänkäytävä oli porttiholvin alla
oikealla puolella olevasta ovesta. Näkemästäni tein sen johtopäätöksen,
että portinvartia oli poissa, arvatenkin juoruilemassa kaupungilla
valtiollisista asioista.
Johtopäätökseni näyttäytyikin oikeaksi, sillä kun olin onnellisesti
päässyt kadun poikki ja pujahdin sisään puoliavoimesta ovesta, löysin
ainoastaan hänen sauvansa ja hiilipannunsa häntä edustamassa. Yksi
silmäys riitti vakuuttamaan minulle tämän, ja heti käännyin empimättä
nousemaan ylös portaita, sillä oivalsin, että jos tahdoin saada jotakin
aikaan yksinäni, niin oli minun turvattava enemmän rohkeuteen ja
yllätykseen kuin varovaisuuteen ja harkintaan.
Portaisiin tuli vain niukasti valoa pihan puolella olevista
tähystysaukoista, mutta ne olivat siistit ja hyvässä kunnossa. Koko
talossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain minun askelteni ääni, ja
kaikki näytti niin siistiltä ja säännölliseltä, että kuta ylemmäs
nousin, sitä alemmas painui menestyksen-toivoni. Päättävästi jatkoin
kuitenkin kulkuani, kunnes saavuin toiseen kerrokseen ja seisoin
suletun oven edessä. Nyt oli hetki, jolloin kaikki tulisi ratkaistuksi.
Kuuntelin joitakin silmänräpäyksiä, mutta kun ei mitään kuulunut,
kohotin varovaisesti salpaa. Vastoin odotustani ovi avautui, ja minä
astuin sisään. Korkeaselustainen penkki oli sisäpuolella, estäen minua
näkemästä vapaasti huoneeseen, joka näytti olevan avara ja runsaasti ja
komeasti sisustettu, vaikka hiukan matala ja verrattain hämärästi
valaistu, sillä sen kaksi ikkunaa olivat leveyttään matalampia. Lämmin
takkatulen hohde valaisi kattoa, ja juuri kun suljin hiljaa oven,
murtui jokin palanut halko liedellä niin että säkenet ratisivat, mikä
ääni toi kodikasta eloa loisteliaaseen hiljaisuuteen. Heti sen jälkeen
kysyi matala soinnukas ääni: "Alfons, sinäkö se olet?"
Astuin selustapenkin ympäri, ja näin edessäni kauniin naisen
kyynärpäänsä nojassa sohvalla. Kuullessaan oven avautuvan hän oli
kohonnut ryntäilleen. Kun hän nyt näki vieraan ihmisen edessään,
hypähti hän heikosti huudahtaen pystyyn ja tuijotti minuun hämmästystä
ja suuttumusta kuvastavin kasvoin. Hän oli keskikokoinen, piirteet
säännölliset, vaikka hiukan lapsimaiset, kasvot erittäin kauniit.
Tuuhea, kullankeltainen tukka riippui epäjärjestyksessä hänen kaulansa
ympärillä, sopien hyvin hänen silmiensä syvään sineen, missä minusta
näytti piilevän enemmän henkeä ja tulta kuin hänen yleiset
kasvonpiirteensä panivat otaksumaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen, minkä kestäessä hän mittaili minua
kiireestä kantapäähän hyvin ylpeästi -- ja minä katselin häntä
uteliaana ja ihmetellen -- hän lausui: "Hyvä herra, voisinko saada
tietää, mikä aiheuttaa tämän -- vierailun?"
Olin sillä hetkellä niin hämmästyksissäni naisen ilmestymisestä ja
hänen tavattomasta kauneudestaan, samoinkuin siitäkin, etten nähnyt
täällä merkkiäkään etsimistäni henkilöistä, että en saanut kootuksi
ajatuksiani vastaukseen, vaan seisoin ymmällä tuijottaen häneen.
Huoneeseen astuessani olin odottanut näkeväni vallan toista!
"No, herra?" sanoi hän jälleen puhuen terävästi ja kopauttaen jalallaan
lattiaan.
"Tämän vierailunko?" sopersin minä.
"Kutsukaa sitä vaikka tunkeilevaisuudeksi, jos niin haluatte!" huusi
hän kopeasti. "Mutta selittäkää syynne taikka menkää matkaanne."
"Pyydän lupaa saada tehdä molemmat", vastasin minä,
tahdonponnistuksella kooten ajatukseni. "Nousin ylös näitä portaita ja
avasin ovenne erehdyksessä -- yksinkertaisesti sanoen -- toivoen
tapaavani täällä erään ystäväni. Huomaan erehtyneeni, eikä minulla ole
muuta tehtävää kuin poistua, pyytäen samalla nöyrimmästi anteeksi." Ja
puhuessani kumarsin syvään ja valmistauduin lähtemään.
"Odottakaa vähän!" sanoi hän nopeasti ja muuttuneella äänellä. "Te
olette ehkä herra de Bruhlin -- mieheni -- ystävä. Siinä tapauksessa,
jos haluatte jättää hänelle jonkun sanoman, toimitan sen mielelläni
hänelle."
Hän näytti niin viehättävältä, että huolimatta tunteitteni sekasorrosta
en voinut muuta kuin katsella häntä ihaillen. "Valitettavasti en voi
esittää sitäkään puolustuksekseni", vastasin minä. "Ikävä kyllä ei
minulla ole kunniaa tuntea häntä."
Hän katseli minua hiukan hämmästyneenä. "Mutta kuitenkin", vastasi hän,
hymyillen kainosti ja leikkien pukuaan kiinnittävällä kultasoljella,
"teillä on täytynyt olla jokin syy, jokin aihe, jonka nojalla luulitte
löytävänne ystävänne."
"Kyllä, rouva", vastasin minä, "mutta minä erehdyin."
Näin hänen punastuvan äkkiä. Hymyillen ja räpyttäen ujosti silmiään hän
sanoi: "Onko ehkä mahdollista, että -- tarkotan, että oletteko ehkä
tullut tänne jostakin syystä, joka on yhteydessä -- esimerkiksi jonkun
samettinauhan kanssa?"
Minä hätkähdin ja astuin tahtomattani askeleen häntä kohti.
"Samettinauhan!" huudahdin liikutettuna. "Hyvä Jumala! Sittenhän en
olekaan erehtynyt! Olen tullut oikeaan taloon, ja te -- te tiedätte
tästä jotakin! Arvoisa rouva, sanokaa minulle mitä tuo samettinauha
merkitsee, minä rukoilen teitä!"
Kiihtymykseni näytti tekevän hänet levottomaksi; hän peräytyi pari
askelta, katsoen minuun ylväästi, mutta samalla ikäänkuin hiukan
häpeillen. "Uskokaa minua, se ei merkitse mitään", sanoi hän kiireesti.
"Pyydän teitä ymmärtämään sen. Se oli tyhmää pilaa."
"Pilaa?" sanoin minä. "Se on pudotettu tästä ikkunasta."
"Se oli pilaa", toisti hän itsepintaisesti. Mutta saatoin nähdä, että
hän kaikesta ylpeydestään huolimatta oli levoton. Hänen kasvonsa olivat
hämmentyneet ja kyyneliä oli hänen silmissään, Ja tämä saattoi minut
näissä olosuhteissa vain kahta itsepäisemmäksi.
"Minulla on tuo nauha mukanani", sanoin minä. "Teidän täytyy kertoa
minulle siitä enemmän."
Hän katsoi minuun osottaen ankarampaa suuttumusta kuin hän tähän saakka
oli ilmaissut. "Luulen, ettette te tiedä, kenelle puhutte", sanoi hän
hengittäen kiivaasti. "Poistukaa täältä, ja heti! Olen sanonut teille,
että se oli pilaa. Jos te olette kunnianmies, niin te uskotte minua ja
lähdette pois." Ja hän osotti ovea.
Mutta minä pysyin paikallani, sillä olin järkähtämättä päättänyt tunkea
salaisuuden perille. "Olen kunnianmies, arvoisa rouva", sanoin minä,
"mutta kuitenkin täytyy minun saada tietää enemmän. Ennenkuin saan
kuulla enemmän, en voi lähteä."
"Oh, tämä on sietämätöntä!" huusi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin
etsien pakotietä; mutta minä olin hänen ja ainoan oven välissä. "Tämä
on sietämätöntä! Tuo samettinauha ei ollut lainkaan tarkotettu teille.
Ja, mikä merkitsee enemmän, jos de Bruhl tulee ja löytää teidät täältä,
niin tulette sitä katkerasti katumaan."
Näin että hän oli ainakin yhtä levoton itsensä takia kuin minun
puolestani, ja asianhaaroihin katsoen ajattelin olevani oikeutettu
käyttämään hyväkseni hänen pelkoaan. Asetin tarkotuksella hattuni
vieressäni olevalle pöydälle ja lausuin, katsoen häneen kiinteästi:
"Minä menen, arvoisa rouva, kun saan kuulla kaikki mitä te tiedätte
tästä nauhasta, joka on kädessäni, mutta en ennen. Jollette te suostu
sitä ilmaisemaan, täytyy minun odottaa herra de Bruhlia ja kysyä
häneltä."
"Hävytön!" huudahti hän, katsoen minuun kuin olisi hän raivossaan ja
pelossaan ollut valmis tappamaan minut; hän oli nähtävästi intohimoinen
nainen. Mutta minä seisoin liikahtamatta, ja hetken perästä hän puhui.
"Mitä tahdotte tietää?" sanoi hän, katsoen minuun synkästi.
"Millä tavalla tämä nauha tuli kadulle teidän ikkunanne alle? Sen
tahdon tietää ensinnä."
"Minä pudotin sen", vastasi hän äreästi.
"Minkätähden?" kysyin minä.
"Koska..." Ja sitten hän pysähtyi ja katsoi minuun, ja sitten taas
katsoi alas, posket tulipunaisina. "Koska, jos teidän täytyy saada se
tietää... Minä olen ollut naimisissa vain kaksi kuukautta, ja minä
ajattelin että mieheni löytäisi sen ja toisi minulla. Se oli hupsu
päähänpisto."
"Mutta mistä saitte sen?" kysyin minä ja tuijotin häneen yhä
kummastuneempana ja neuvottomampana. Sillä minusta näytti että mitä
useampia kysymyksiä tein, sitä kauemmaksi eksyin tarkotuksestani.
"Minä löysin sen Arcyn kujalta", vastasi hän, polkien ärtyneenä
jalkaansa. "Sain tyhmän ajatuksen tehdä niinkuin tein. Ja nyt, vieläkö
teillä on useampia kysymyksiä?"
"Ainoastaan yksi", vastasin minä, nähden nyt kaikki selvästi.
"Tahdotteko suosiollisesti selittää minulle tarkasti, miltä kohdalta
löysitte sen?"
"Johan minä sanoin. Arcyn kujalta, kymmenen askeleen päässä
Valois-kadulta. No, joko nyt menette?"
"Yksi sana, arvoisa rouva. Oliko..."
Mutta hän huusi: "Menkää, menkää!" niin kiivaasti, että yritettyäni
vielä kerran kiittää häntä, katsoin paremmaksi noudattaa hänen
käskyään. Olin saanut kuulla kaikki mitä hän tiesi; olin ratkaissut
arvotuksen. Mutta ratkaistuani sen en ollut sen likempänä päämäärääni,
olin yhtä kaukana neidistä. Äänettömänä kumartaen suljin oven ja aloin
laskeutua alas portaita, mieli täynnä huolekkaita epäilyjä ja
laskelmia. Samettinauha oli ainoa johtolanka mitä minulla oli, mutta
oliko oikein antaa sille mitään merkitystä? Tiesin nyt, että olipa se
alkujaan ollut missä tahansa, se oli siirretty kerran toiseen paikkaan.
Ja jos kerran, niin miksi ei kahdesti? Miksi ei kolmasti?