Muutamiksi minuuteiksi unohdin neidin osottaessani äidilleni sitä
huolenpitoa ja huomaavaisuutta, mitä hänen tilansa ja minun
velvollisuuteni vaativat. Ja osotin sitä hartaammin, kun huomasin
tuskaisin sydämin, kuinka ikä ja sairaus olivat muuttaneet häntä sitten
viime näkemän. Neidin sanojen säikähdyttämänä hän oli pyörtynyt, ja
kului kotvan aikaa ennenkuin hän virkosi, silloinkin paremmin omituisen
oppaamme avulla kuin minun ponnistuksistani. Vaikka malttamattomasti
halusinkin tulla tietämään, miten hän oli joutunut tällaiseen
puutteeseen ja tällaiseen paikkaan, ei nyt ollut kuitenkaan sopiva aika
tyydyttää uteliaisuuttani, vaan valmistauduin sensijaan koettamaan
hälventää sitä tuskallista vaikutusta, minkä neidin sanat olivat häneen
tehneet.
Ensiksi tajuihinsa tultuaan ei hän niitä muistanut, vaan tyytyväisenä
nähdessään minut vierellään unohtui hyväilemään minua heikoin käsin ja
katkonaisin sanoin. Äidinrakkaudessa on sellainen taikavoima, että
minun läsnäoloni varmaankin muutti hänen ullakkohuoneensa palatsiksi.
Mutta sitten hänen silmänsä sattuivat neitiin ja hänen seuranaiseensa,
jotka olivat jääneet seisomaan lieden luo heittäen meihin silloin
tällöin synkkiä katseita, ja silloin hän muisti, ensin säikähdyksensä
ja sitten sen syyn, ja ryntäilleen kohoten hän katseli kauhistuneena
ympärilleen. "Gaston!" huusi hän tarrautuen käteeni luisevilla
sormillaan. "Mitä minä kuulin? Joku puhui sinusta -- joku nainen. Hän
sanoi sinua -- vai untako näin -- petturiksi! Sinua!"
"Äiti, äiti", sanoin minä, koettaen puhua huolettomasti, vaikka hänen
harmaitten, hajallaan ja epäjärjestyksestä olevien hiuksiensa näkeminen
sai mieleni liikutetuksi, "olisiko se ollut todennäköistä? Olisiko
kukaan uskaltanut käyttää minusta sellaista sanaa sinun läsnäollessasi?
Kyllä sinä varmaan olet sen uneksinut!"
Mutta sanat palasivat hänen muistiinsa yhä elävämpinä, hän katsoi
minuun hyvin huolissaan ja pani käsivartensa kaulalleni, ikäänkuin
olisi tahtonut suojella minua vähäisillä voimillaan, jotka juuri
auttoivat häntä hiukan kohoamaan vuoteeltaan. "Mutta joku sanoi niin,
Gaston", mumisi hän, katse vieraisiin kiinnitettynä. "Minä kuulin sen.
Mitä se tarkotti?"
"Kuulit varmaankin", vastasin minä koettaen tekeytyä iloiseksi, vaikka
kyyneleet olivat silmissäni, "tämän neidin toruvan Tours'ista tullutta
opastamme, joka vaati juomarahaa kolme kertaa tavallisen määrän. Se
hävytön lurjus ansaitsi kyllä kaikki mitä hänelle sanottiin, sen
vakuutan."
"Sitäkö se oli?" kuiskasi hän epäillen.
"Varmasti se ei voinut olla muuta, äiti", vastasin minä, ikäänkuin en
lainkaan epäilisi.
Hän vaipui jälleen vuoteelle helpotuksesta huoahtaen, ja hänen
kalpeille kasvoilleen tuli hiukan väriä. Mutta hänen silmänsä viipyivät
vieläkin uteliaina ja levottomina neidissä, joka seisoi äkeänä tuleen
tuijottaen. Ja tämän nähdessäni tunsin sydämessäni kipeän aavistuksen,
että olin tehnyt mielettömästi tuodessani tytön tänne. Aavistin, että
tulisi tehtäväksi lukemattomia kysymyksiä ja syntyisi lukemattomia
selkkauksia, ja tunsin jo häpeän punan kohoavan poskilleni.
"Kuka on tuo?" kysyi äitini hiljaa. "Minä olen sairas. Hänen täytyy
suoda minulle anteeksi." Hän viittasi raukealla sormellaan
seuralaisiini.
Nousin ylös ja pitäen yhä hänen kättään omassani käännyin niin, että
kasvoni tulivat lieteen päin. "Hän on", vastasin kaavamaisesti,
"neiti ... mutta sanon sinulle hänen nimensä myöhemmin, ollessamme
kahdenkesken. Riittää kun sanon, että hän on jalosyntyinen nainen,
jonka eräs korkea-arvoinen henkilö on uskonut huostaani."
"Korkea-arvoinen henkilö?" toisti äitini vienosti, katsahtaen minuun
hymyillen mielihyvillään.
"Eräs kaikkein korkeimmista", sanoin minä. "Kun sellainen luottamus on
minulle suuri kunnia, tunsin, etten voinut täyttää sitä paremmin kuin
pyytämällä sinun vieraanvaraisuuttasi hänelle, kun meidän on kerran
viivyttävä yksi yö Blois'ssa."
Puhuessani katsoin uhmaavana neitiin, vaatien häntä vastustamaan
minua tai keskeyttämään puheeni, jos hän uskaltaisi. Vastauksen
asemesta hän katsahti minuun kerran pää hiukan taivutettuna pitkien
silmäripsiensä alta. Sitten hän kääntyi takaisin tuleen päin, ja hänen
jalkansa polkaisi jälleen kiukkuisesti lattiaa.
"On ikävää, etten voi ottaa häntä vastaan paremmin", vastasi äitini
heikosti. "Olen kärsinyt vahinkoja viimeaikoina. Olen ... mutta siitä
tahdon puhua joskus toisella kertaa. Neiti arvattavasti tuntee", jatkoi
hän arvokkaasti, "sinut ja sinun asemasi etelässä liian hyvin
ottaakseen pahakseen sitä tilapäistä ahdinkoa, mihin hän näkee minun
joutuneen."
Huomasin neidin säpsähtävän, ja se peitettyä halveksimista ja
hämmästynyttä suuttumusta ilmaiseva katse, jonka hän minuun sinkautti,
sai minut vääntelehtimään. Mutta kun äitini taputti minua hellästi
kädelle, vastasin maltillisesti: "Neiti ei voi ajatella muuten kuin
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, siitä olen vakuutettu. Ja asuntoja
on tänä iltana vaikea hankkia Blois'ssa."
"Mutta kerro minulle itsestäsi, Gaston!" huudahti äitini innokkaasti.
Ja hänen kätensä levätessä kädelläni ja hänen silmiensä tähystäessä
kasvoihini ei minulla ollut sydäntä riistäytyä pois, niin pelokkaana
kuin odotinkin, mitä oli tuleva, ja niin hartaasti kuin halusinkin
lopettaa tämän kohtauksen. "Kerro minulle itsestäsi. Olet kai vielä ...
kuninkaan suosiossa -- en tahdo mainita hänen nimeään täällä?"
"Olen, äiti", vastasin, katsoen järkähtämättä neitiin, vaikka poskiani
poltteli.
"Vai olet vielä -- ja vieläkö hän kysyy sinulta neuvoa asioihinsa?"
"Vielä, äiti."
Hän huokasi onnellisena ja vaipui vielä alemmaksi vuoteessaan. "Ja
virkasi?" kuiskasi hän mielihyvästä väräjävin äänin. "Ei kai sitä ole
vaihdettu? On kai sinulla se vielä?"
"On, äiti", vastasin minä hien pusertuessa otsalleni, häpeäni kasvaessa
niin että tuskin jaksoin sitä kestää.
"Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, eikö niin?"
"Aivan niin, äiti."
"Ja palveluskuntasi? Entä lakeijoja -- kuinka monta nykyään?"
Vastaustani odottaessaan hän silmäsi ylpeällä katseella ensin molempiin
tulen ääressä seisoviin äänettömiin olentoihin, sitten köyhyydestä
kertovaan huoneeseen, ikäänkuin sen alastomuuden näkeminen lisäisi
hänen iloaan minun rikkaudestani.
Hänellä ei ollut ollenkaan aavistusta hämmingistäni eikä surkeasta
asemastani, ja hänen viimeiset sanansa olivat vähällä saada kurjuuteni
maljan vuotamaan ylitse. Tähän saakka oli kaikki mennyt helposti, mutta
nyt tuntui kuin olisin tukahtunut. Minä änkytin enkä tahtonut saada
ääniä. Neiti katseli tuleen pää kumarassa. Fanchette tuijotti minuun
mustat silmänsä pyöreinä kuin suitsirenkaat ja suu puoleksi auki.
"Niin, äiti", mumisin viimein, "sanoakseni sinulle totuuden, on minun
nykyään ollut pakko tehdä..."
"Mitä, Gaston?" Äitini kohosi puoleksi istumaan vuoteessaan. Hänen
äänensä oli muuttunut, ilmaisten pettymystä ja pelokasta odotusta, ja
hänen sormensa puristivat kättäni tiukemmin.
En voinut vastustaa tuota tuskaista pyyntöä. Viskasin pois viimeisenkin
häpeän riekaleen. "Jonkun verran supistuksia talouteeni", vastasin,
katsoen surkean uhmaavana neidin poispäin kääntyneeseen olentoon. Hän
oli kutsunut minua valehtelijaksi ja petturiksi -- tässä samassa
huoneessa! Minä olin nyt hänen edessään itse tunnustautunut
valehtelijaksi ja petturiksi. "Minulla on nyt vain kolme lakeijaa,
äiti."
"Se on vielä sentään arvokasta", mutisi äitini ajatuksissaan, silmät
loistavina. "Sinun pukusi, Gaston, on kuitenkin ... silmäni ovat tosin
heikot, mutta minusta näyttää..."
"No, no, se on vain valepuku", ehätin minä vastaamaan.
"Se minun olisi pitänyt tietää", virkkoi hän vaipuen jälleen pitkälleen
hymyillen ja tyytyväisenä huoaten. "Mutta kun ensin näin sinut,
pelkäsin meikein että jotakin oli tapahtunut sinulle. Ja minä olen
ollut niin huolissani viime aikoina", jatkoi hän, päästäen irti käteni
ja alkaen hypistellä peitettä, ikäänkuin tuo muisto olisi tehnyt hänet
levottomaksi. "Täällä kävi joku aika sitten eräs mies -- tämän Simon
Fleix'n ystäviä -- joka oli ollut etelässä päin Pau'ssa ja Nerac'issa,
ja hän sanoi, ettei ollut ketään Marsac-nimistä hovissa."
"Hän tunsi arvattavasti vähemmän hovia kuin viinikapakkaa", vastasin
niinä koettaen hymyillä.
"Juuri niin minäkin sanoin hänelle", virkkoi hän nopeasti ja
innokkaasti. "Vakuutan sinulle, ettei hän saanut minua lainkaan
uskomaan."
"Luonnollisesti", sanoin minä. "Niitä on aina olemassa sellaisia
ihmisiä. Mutta nyt, jos sallit, ryhdyn toimittamaan niitä järjestelyjä,
mitä neidin täällä-olo tekee tarpeelliseksi."
Pyysin häntä siis lepäämään toipuakseen -- sillä niinkin lyhyt
keskustelu tulomme aikaansaaman järkytyksen jälkeen oli kovasti
uuvuttanut hänen voimiaan -- ja vedin nuorukaisen, joka juuri oli
palannut toimittamasta hevosiamme talliin, hiukan syrjään, ja saatuani
kysyessäni kuulla, että hän asui pienemmässä huoneessa saman
porrastasanteen päässä, pyysin hänen luovuttamaan sen neidin ja hänen
seuranaisensa käytettäväksi. Vaikka hänessä toisinaan ilmeni
jonkunverran närkkäyttä, näytti hän olevan terävä ja näppärä poika, ja
hän suostui mielellään myöhäisestä hetkestä huolimatta lähtemään
kaupungille hankkiakseen vähän ruokavaroja ja hiukan muutakin, mikä oli
kipeään tarpeeseen niin äidilleni kuin meillekin. Toimitin Fanchetten
auttamaan häntä toisen huoneen kuntoonpanemisessa ja jäin siten
joksikin aikaa neidin kanssa kahden. Hän oli ottanut toisen tuoleista
ja istui tulen ääressä kyyristyneenä, vaippansa huppukaulus syvälle
pään yli vedettynä, niin että silloinkaan, kun hän katsoi minuun, en
nähnyt juuri muuta kuin hänen halveksivasta harmista säihkyvät
silmänsä.
"Siis, herra", alkoi hän, puhuen matalalla äänellä ja kääntyen hieman
minuun päin, "te harjotatte valehtelemista täälläkin?"
Minulla oli niin voimakas tunne kiellon taikka selittelyn
hyödyttömyydestä, että kohautin vain hartioitani enkä vastannut mitään
hänen ivaansa. Vielä kaksi päivää -- vielä kaksi päivää kun menisi,
niin olisimme Rosny'ssa, tehtäväni olisi suoritettu ja neiti ja minä
eroaisimme ainiaaksi. Mitäpä olisi silloin väliä sillä, mitä hän
minusta ajatteli? Mitä väliä sillä oli nytkään?
Ensi kerran yksissäolomme aikana näytti äänettömyyteni saattavan hänet
hämille ja olevan hänelle epämieluista. "Eikö teillä ole mitään
sanottavaa puolustukseksenne?" mutisi hän terävästi, rusentaen
hiilenpalasen jalallaan ja kumartuen tähystämään tuhkaan. "Eikö teillä
ole vielä jotakin valhetta varastossanne, herra de Marsac? De Marsac!"
ja hän kertasi aatelisnimeni pilkallisesti naurahtaen, ikäänkuin ei hän
ollenkaan uskoisi sen aitouteen.
Mutta minä en vastannut mitään -- en kerrassaan mitään; ja me olimme
molemmat äänettöminä, kunnes Fanchette tuli sanomaan huoneen olevan
valmiina ja valaisi herrattarelleen tietä ulos. Käskin naisen tulla
jonkun ajan perästä noutamaan neidille illallista, ja jäätyäni sitten
yksin äitini kanssa, joka oli vaipunut uneen, hymy ohuilla, riutuneilla
kasvoillaan, aloin ihmetellä, mikä hänet oli saattanut tällaiseen
hirveään köyhyyteen.
Pelkäsin kiihottavani hänen mieltään ottamalla sen puheeksi. Mutta
myöhemmin illalla, kun vuoteen uutimet oli vedetty eteen ja Simon Fleix
ja minä olimme jääneet kahden, katsellen toisiamme hiiloksen yli kuin
kaksi erirotuista koiraa -- hiukan vieraina ja epäluuloisina --
palasivat ajatukseni tuohon kysymykseen. Ja päättäen ensin ottaa vähän
selkoa toveristani, jolle hänen kalpeat, terävä-ilmeiset kasvonsa ja
rikkinäinen, musta pukunsa antoivat hiukan erikoisen ominaisleimansa,
kysyin häneltä, oliko hän tullut Pariisista rouva de Bonnen mukana.
Hän nyökkäsi äänettömänä.
Kysyin häneltä, oliko hän tuntenut hänet kauan.
"Vuoden ajan", hän vastasi. "Minä asuin viidennessä, rouva toisessa
kerroksessa samassa talossa Pariisissa."
Kumarruin eteenpäin ja nykäisin hänen mustan kauhtanansa lievettä.
"Mikä tämä on?" sanoin hiukan halveksivasti. "Ethän sinä ole pappi."
"En", vastasi hän, hypistellen itsekin vaatetta ja tuijottaen minuun
omituisella, hajamielisellä ilmeellä. "Olen Sorbonnen ylioppilas."
Vetäydyin hänestä erilleni mumisten kirouksen, ja katsoen häneen
epäluuloisin silmin ihmettelin mielessäni, kuinka hän oli tullut tänne,
ja varsinkin, kuinka hän oli joutunut seuraamaan äitiäni, joka
lapsuudestaan saakka oli kasvanut protestanttisessa uskossa ja
tunnustanut sitä salaisesti koko elämänsä ajan. En voinut ajatella,
kuka olisi entisinä aikoina ollut hänen taloonsa vähemmän tervetullut
kuin sorbonnelainen, ja aloin aavistaa, että tästä oli etsittävä syy
hänen surkeaan tilaansa.
"Ettekö pidä Sorbonnesta?" sanoi hän, lukien ajatukseni, jotka kylläkin
olivat selvästi nähtävissä.
"En enempää kuin pidän pirusta!" tokaisin minä.
Hän kurottautui eteenpäin, ojensi kiihkeästi laihan kätensä ja laski
sen polvelleni. "Entä jos he kuitenkin ovat oikeassa?" mutisi hän
käheällä äänellä. "Entä jos he ovat oikeassa, herra de Marsac?"
"Kutka oikeassa?" kysyin töykeästi, vetäytyen jälleen erilleni.
"Sorbonnelaiset", toisti hän, tuijottaen silmiini herkeämättä, kasvot
kiihtymyksestä punottavina. "Ettekö näe", jatkoi hän, pusertaen
polveani innoissaan ja työntäen kasvonsa yhä lähemmäksi minua, "että
yksi asia on kaiken ytimenä? Että kaiken ytimenä on -- pelastusko vai
kadotus! Ovatko he oikeassa? Oletteko te oikeassa? Te myönnätte yhden
asian, kiellätte toisen, te valkokauhtanat; ja te teette sen kevyesti,
mutta oletteko oikeassa? Oletteko oikeassa? Hyvä Jumala!" jatkoi hän,
vetäytyen äkkiä takaisin ja huitaisten kädellään kärsimättömänä, "minä
olen lukenut, lukenut, lukenut! Olen kuunnellut saarnoja, väittelyjä,
kiistakokouksia, enkä tiedä mitään. En tiedä enempää kuin
alottaessanikaan." Hän ponnahti ylös ja alkoi astella lattialla, ja
minä tuijotin häneen sääliä tuntien. Eräs hyvin oppinut henkilö sanoi
minulle kerran, että nämä sekavat ajat kasvattivat neljää lajia
ihmisiä, jotka olivat suuresti surkuteltavia: kiihkouskoisia kumpaakin
puoluetta, jotka uskonsa innossa kadottivat näkyvistään kaiken muun;
ihmisiä, jotka Simon Fleix'n tavoin epätoivoisesti etsivät jotain, mitä
voisivat uskoa, löytämättä sitä; ja lopuksi pilkkaajia, jotka pitivät
kaikkea uskontoa ilveilynä.
Äkkiä hän pysähtyi kävelemästä -- panin merkille, ettei hän
kiihtymyksessäänkään unohtanut äitiäni, vaan astui aina kevyemmin
lähestyessään vuodekomeroa -- ja avasi jälleen suunsa.
"Oletteko te hugenotti?"
"Olen", vastasin minä.
"Niin hänkin on", virkkoi hän, viitaten vuodetta kohti. "Mutta eikö
teillä ole mitään epäilyksiä?"
"Ei mitään", sanoin levollisesti.
"Ei hänelläkään", vastasi hän taaskin, seisahtuen eteeni. "Millä tavoin
tulitte vakaumukseen?"
"Minut kasvatettiin protestanttisuuteen", sanoin minä.
"Ettekö ole koskaan pannut sitä kysymyksenalaiseksi?"
"En koskaan."
"Ettekä ajatellut sitä paljon?"
"En ylen paljoa", vastasin minä.
"Totta totisesti!" huudahti hän matalalla äänellä. "Ja ettekö
milloinkaan ajattele helvetin tulta -- sitä matoa, joka ei kuole, ja
sitä tulta, joka ei sammu? Ettekö milloinkaan ajattele sitä, herra de
Marsac?"
"En, ystäväni, en milloinkaan!" vastasin minä tullen kärsimättömäksi,
sillä niin myöhäisellä hetkellä ja tuossa hiljaisessa, kolkossa
huoneessa tuntui tämä keskustelu mielestäni liian synkkäaineiselta.
"Uskon, mitä olen opetettu uskomaan, ja koetan olla vahingoittamatta
ketään, paitsi vihollista. Minä ajattelen vähän. Ja jos olisin sinun
sijassasi, ajattelisin vähemmän. Minä _tekisin_ jotain -- tappelisin,
huvittelisin, työskentelisin, mutta en ajattelisi. Jätä ajatteleminen
kirjamiehille."
"Minä olen kirjamies", vastasi hän.
"Mutta kovin viheliäinen, mikäli voin nähdä", sanoin minä hiukan
halveksivalla äänensävyllä. "Jätä se, hyvä mies. Työskentele! Tappele!
Tee jotakin!"
"Tapellako?" sanoi hän, ikäänkuin ajatus olisi ollut hänelle ihan uusi.
"Tapellako? Mutta siinähän minut voitaisiin tappaa; ja sitten helvetin
tuli, näettehän!"
"Tulimmaista, mies!" huudahdin minä lopullisesti kyllästyneenä tuohon
mielettömyyteen, joka, totta puhuakseni, lampun himmeästi palaessa ja
sateen rapistessa katolla pani kylmänväreet karsimaan selkänahkaani.
"Riittää jo tästä! Pidä epäilysi ja pelkosi omina tietoinasi! Ja vastaa
minulle", jatkoin ankarasti, "kuinka rouva de Bonne on tullut näin
köyhäksi? Kuinka hän on joutunut tällaiseen paikkaan?"
Hän istui tuolilleen ja kiihtymys kuoli nopeasti pois hänen
kasvoiltaan. "Hän antoi pois kaikki rahansa", sanoi hän hitaasti ja
vastenmielisesti. On ymmärrettävää, että tämä vastaus hämmästytti
minua. "Antoi pois!" huudahdin minä. "Kenelle? ja milloin?"
Hän liikahti levottomasti tuolillaan ja vältti katsettani, ja hänen
muuttunut käytöksensä täytti minut epäluuloilla, joita hänen
luonteestaan juuri-ikään saamani käsitys ei kyennyt kokonaan torjumaan.
Viimein hän sanoi: "Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jos
sitä tarkotatte; ei mitään. Olen päinvastoin tehnyt kaiken voitavani
auttaakseni häntä. Seurasin häntä tänne. Vannon, että asia on siten;
herra de Marsac."
"Sinä et ole vielä sanonut minulle, kenelle hän ne antoi", sanoin minä
ankarasti.
"Hän antoi ne eräälle papille", mumisi hän.
"Mille papille?"
"Minä en tiedä hänen nimeään. Hän on jakobiini."
"Ja minkä takia?" kysyin minä, tuijottaen epäuskoisena ylioppilaaseen.
"Minkä takia hän antoi ne hänelle? Kuule! Varo itseäsi, äläkä koeta
syöttää minulle mitään sorbonnelaisia valheitasi!"
Hän epäröi hetkisen, katsoen minuun arasti, ja näytti sitten päättävän
sanoa minulle kaikki. "Tuo jakobiini sai selville -- se oli silloin kun
asuimme Pariisissa, ymmärrättehän, viime kesäkuussa -- että hän oli
hugenotti. Se oli siihen aikaan kun Foucard'it poltettiin, ja jakobiini
pelotteli häntä sillä ja sai hänet maksamaan hänelle rahna, jotta hän
säilyttäisi hänen salaisuutensa, alussa vähän ja sitten yhä enemmän..
Kun kuningas lähti Blois'han, seurasi hän hänen majesteettiaan, luullen
olevansa turvassa täällä. Mutta pappi tuli myöskin ja sai rahaa yhä
enemmän ja enemmän, kunnes jätti hänet tällaiseen tilaan."
"Tällaiseen tilaan!" sanoin minä. Ja minä purin hampaani yhteen.
Simon Fleix nyökkäsi.
Katselin ympärilleni tuossa kurjassa ullakkokamarissa, johon äitini oli
sortunut, ja kuvittelin niitä kauhun ja jännityksen hetkiä, joita hän
oli kokenut -- joita hänen oli täytynyt kokea tuon konnan uhkauksen
riippuessa hänen harmaan päänsä päällä! Ajattelin hänen syntyperäänsä
ja nöyryytystänsä, heikkoa terveyttään ja kärsivällistä, uupumatonta
rakkauttaan minua kohtaan; ja juhlallisesti, taivaan edessä vannoin
sinä yönä rankaisevani tuota miestä. Vihani oli liian suuri voidakseen
pukeutua sanoihin, ja kyyneliin olin liian vanha. En kysellyt Simon
Fleix'ltä enempää, paitsi milloin hän arveli papin tulevan uudestaan --
mitä hän ei voinut sanoa -- ja tokko hän tuntisi hänet -- mihin hän
vastasi myöntävästi. Vaan vaippaani kääriytyen laskeuduin makaamaan
lieden luo ja haudoin surullisia mietteitä.
Siis samalla kuin minä olin ollut ahdingossa omalla tahollani, oli
äitini nähnyt nälkää täällä. Hän oli pettänyt minua ja minä häntä.
Lamppu lepatti heittäen epämääräisiä varjoja, tuulenhengen
löyhytellessä omituista ikkunaverhoa edestakaisin. Katosta vuotava vesi
tippui pisara pisaralta, ja tuon tuostakin ravisteli tuuli ränstynyttä
rakennusta ikäänkuin tahtoisi repäistä sen kokonaan sijoiltaan ja
lennättää pois.