Matkustettuamme Châtelhérault'n ja Toursin kautta saavuimme Blois'n
lähistölle kolmantena päivänä vähän jälkeen puolenpäivän ilman mitään
onnettomuuksia tai takaa-ajon merkkejä. Normanni osottautui hauskaksi
matkatoveriksi, kuten hän jo oli osottanut olevansa järkevä ja
terävähuomioinen mies, ja hänen läsnäolonsa teki miesteni kurissapidon
helpoksi. Aloin pitää seikkailua jo itse asiassa loppuunsuoritettuna,
ja katsoen neiti de la Viren todellisuudessa jo parooni de Rosnyn
huostaan saatetuksi, uskalsin kääntää ajatukseni omien suunnitelmieni
kehittämiseen ja sellaisen turvasataman valitsemiseen, missä voisin
levätä Turennen kreivin kostolta suojattuna.
Toistaiseksi olin säästynyt hänen takaa-ajoltaan ja Guisen kuoleman
kaikkialla aiheuttaman sekasorron turvin onnistunut tekemään tyhjäksi
hänen suunnitelmansa ja uhmailemaan hänen valtaansa verrattain
helposti. Mutta tunsin siksi paljon hänen mahtavuuttaan ja olin
kuullut siksi monta esimerkkiä hänen tuliluonteisuudestaan ja
lujatahtoisuudestaan, etten toivonut liikoja lyhytaikaisesta
säästymisestäni enkä tulevaisuutta ajatellessani tuntenut muuta kuin
levottomuutta ja huolta.
Seuralaisteni huudahdukset Blois'n ilmestyttyä näköpiiriimme herättivät
minut näistä mietteistäni. Yhdyin heihin ja tunsin aivan yhtä suurta
mielenliikutusta kuin hekin katsellessani noita muhkeita torneja, jotka
olivat nähneet niin monta kuninkaallista juhlaa ja -- surullista kyllä!
-- yhden kuninkaallisen murhenäytelmän. Mielikuvituksen liekki kietoi
tuon synkän rakennuksen satojen vakavien ja iloisten muistojen
köynnöksiin. Mutta vaikka rehevä Loiren tasanko levisi uljaan kaupungin
juurella hartaan kunnioittavana kuten ennenkin, näytti rikoksen varjo
kuitenkin synkentävän kaikki ja himmentävän velttona ilmassa riippuvan
kuninkaallisen lipun loisteenkin.
Olimme kuulleet niin paljon huhuja kaupungissa vallitsevasta
pelosta ja epäluulosta ja kaikkiin sinne saapuviin kohdistuvasta
ankarasta tarkastuksesta -- kuningas nimittäin pelkäsi Pariisin
kapinapäivien uudistumista -- että pysähdyimme pieneen majataloon
neljännespenikulman päähän kaupungista ja hajotimme siinä seurueemme.
Erosin normannilaisesta ystävästäni molemminpuolisilla kunnioituksen
vakuutuksilla, ja omista miehistäni, joille olin maksanut palkan jo
aamulla lisäten jokaiselle sievoisen lahjan, yhtä vilpittömin
huojennuksen tuntein. Toivoin -- vaikka kohtalo ei suonut tuon toivon
toteutuvan -- etteivät nuo lurjukset enää koskaan joutuisi tielleni.
Ei ollut enää täyttä tuntia auringonlaskuun, kun saavuin ratsastaen
portille muutamia askeleita neidin ja hänen seuranaisensa edellä;
ikäänkuin olisin todellakin ollut sellainen tilanhoitaja, joksi
hevoskauppias oli minua luullut. Tapasimme vahtihuoneen sotilasrivin
reunustamana, joka tähysteli meitä hyvin tarkasti ja jonka ankarat
muodot ja valmiina olevat aseet osottivat, ettei se ollut siinä vain
näön vuoksi. Se seikka, että tulimme Tours'ista, mikä kaupunki vielä
oli kuninkaan käsissä, riitti kuitenkin hälventämään epäluulon, ja niin
pääsimme esteettömästi porttien sisäpuolelle.
Saavuttuamme kaduille, missä ratsastimme peräkkäisessä rivissä talojen
välissä, joitten asukkaat näkyivät rientävän ikkunoihin pienimmänkin
hälinän sattuessa -- niin kauhun täyttämä oli ilma -- tunsin mielessäni
verratonta huojennusta. Olimme vihdoinkin Blois'ssa. Muutamien
kymmenien sylien päässä oli "Vertavuotava sydän". Muutamien minuuttien
perästä saisin loppukuittauksen ja pääsisin pitämään huolta ainoastaan
itsestäni. Eikä mielihyväni paljonkaan vähentynyt siitä tosiasiasta,
että minun oli pian erottava neiti de la Virestä. Suoraan sanoen en
pitänyt hänestä ollenkaan. Minusta näytti, että hovi-ilma oli turmellut
kaikki miellyttävät luonteenominaisuudet, mitä hänessä mahdollisesti
oli joskus ollut. Hän käyttäytyi vielä, ja oli käyttäytynyt koko
ajan, minua kohtaan yhtä kylmän epäluuloisesti kuin matkan alussa; eikä
hän ollut kertaakaan ilmaissut pienintäkään huolehtimista minun
puolestani eikä näyttänyt vähääkään ajattelevan, että me hänen
palveluksessaan ollen olimme vaaroille alttiina. Häikäilemättä oli hän
alinomaa asettanut omat oikkunsa yhteisen edun ja turvallisuudenkin
yläpuolelle, samalla kuin hänen omanarvon-tuntonsa oli käynyt niin
suureksi, ettei hän katsonut olevansa kiitoksen velkaa yhdellekään
inhimilliselle olennolle. En voinut kieltää, että hän oli kaunis --
muistelinpa useinkin häntä katsellessani sitä päivää, jolloin olin
nähnyt hänet Navarran kuninkaan esihuoneessa kaikessa viehätyksensä
loistossa. Mutta siitä huolimatta tunsin voivani kääntää hänelle
selkäni -- hänet turvaan saatettuani -- ilman kaipausta, ja olevani
kiitollinen siitä, ettei hänen polkunsa tulisi koskaan toisten
kohtaamaan minun polkuani.
Tällaiset ajatukset rinnassani käännyin St. Denys'n kadulle ja näin
heti edessäni "Vertavuotavan sydämen", joka oli pieni, mutta siistin
näköinen majatalo lähellä kadun päätä, vastapäätä erästä kirkkoa.
Karkeatekoinen, harmaapäinen mies, joka seisoi ovella, astui
pysähdyttyämme esiin ja katsoen uteliaasti neitiin kysyi mitä minä olin
vailla, lisäten kohteliaasti, että talo oli täynnä ja ettei heillä
ollut yhtään makuuhuonetta vapaana, viimeaikaiset tapahtumat kun olivat
vetäneet kaupunkiin suuren väenpaljouden.
"Haluaisin tietää ainoastaan erään osotteen", lausuin kumartuen
satulassani ja puhuen matalalla äänellä, jotteivät ohikulkijat kuulisi
sanojani. "Parooni de Rosny on kaiketi Blois'ssa vai kuinka?"
Mies säpsähti kuullessaan tuon hugenotti-johtajan nimen ja katsahti
hermostuneesti ympärilleen. Mutta nähdessään, ettei ketään ollut aivan
lähellä meitä, hän vastasi; "Hän on ollut, mutta hän lähti kaupungista
toista viikkoa sitten. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita, eikä
herra de Rosnyn mielestä ilmanala täällä ollut hänelle oikein sopiva."
Hän lausui tämän niin merkitsevällä äänenpainolla ja samalla niin
huolellisesti varoen päästämästä sanojaan syrjäisten kuultaviin, että
minä, vaikka olinkin kovasti hämmästynyt ja katkerasti pettynyt,
onnistuin tukahuttamaan tunteeni, niin etten ilmaissut niitä
huudahduksilla enkä eleilläkään. Tyrmistyneen äänettömyyden perästä
kysyin, minne parooni de Rosny oli lähtenyt. "Rosny'hin", oli vastaus.
"Ja missä on Rosny?"
"Chartres'in tuolla puolen, melkein Nantes'issa asti", vastasi mies,
silittäen hevoseni kaulaa. "Noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä."
Käänsin hevoseni ja ilmotin kiireimmältään saamani tiedot neidille,
joka odotti muutamien askelien päässä. Jos ne olivat vastenmielisiä
minulle, niin hänelle ne olivat vielä vastenmielisempiä. Hänen
harmillaan ja suuttumuksellaan ei ollut rajoja. Hetkeen hän ei saanut
sanaa suustaan, mutta hänen salamoivat silmänsä puhuivat selvemmin kuin
hänen sanansa, kun hän huusi minulle: "No, hyvä herra, mitä nyt?
Tällainenko on teidän kauniitten lupaustenne loppu? Missä on teidän
Rosnynne, jollei kaikki olekin omaa valheellista keksintöänne?"
Tuntien, että hänen suuttumuksensa ei ollut aivan aiheeton, nielin
harmini, ja kertoen nöyrästi, että Rosny oli maatilallaan kahden
päivämatkan päässä ja etten minä nähnyt muuta keinoa kuin mennä hänen
luokseen, kysyin isännältä mistä voisimme saada yösijaa.
"Sitä minä todellakaan en voi sanoa", vastasi hän tähystellen meihin
uteliaana ja ajatellen varmaankin mielessään, että minä kuluneine
levättineni ja hienoine hevosineni ja neiti naamioineen ja
lokapärskeisine ratsastusviittoineen muodostimme omituisen parin. "Ei
ole yhtään majataloa, joka ei olisi täynnä ullakkokomeroita, vieläpä
vajojakin myöten; ja mikä on tärkeämpää, ihmiset eivät ole juuri
kärkkäitä ottamaan vieraita taloonsa. Nämä ovat kummallisia aikoja.
Puhutaan", jatkoi hän matalammalla äänellä, "että vanha kuningatar on
linnassa kuolemaisillaan, ja ettei hän enää näe aamua."
Minä nyökkäsin. "Meidän täytyy päästä jonnekin", sanoin.
"Auttaisin teitä kyllä, jos voisin", vastasi hän olkapäitään
kohauttaen. "Mutta minkä sille tekee! Blois on täynnä harjasta
kellariin."
Hevonen värisi allani, ja neiti, jonka kärsivällisyys oli lopussa,
huusi minulle käskevästi, että minun oli tehtävä jotakin. "Me emme voi
olla yötä kadulla", sanoi hän kiivaasti.
Näin, että hän oli lopen uuvuksissa ja jaksoi tuskin hallita itseään.
Ilta alkoi hämärtyä ja rupesi satamaan vettä. Katuojan löyhkä ja
taloista leviävä ummehtunut ilma tuntuivat tukahduttavan meidät.
Takanamme olevan kirkon kello alkoi soittaa iltarukoukseen. Joitakin
ihmisiä, joitten huomio oli kiintynyt majatalon edessä seisoviin
hevosiimme, oli kerääntynyt paikalle ja katseli meitä.
Näin, että jotain oli tehtävä, ja tehtävä pian. Kun en epätoivoissani
nähnyt mitään muutakaan keinoa, tein esityksen, josta siihen saakka en
ollut uneksinutkaan. "Neiti", sanoa tokasin, "minun täytyy viedä teidät
äitini asuntoon."
"Äitinne asuntoonko?" huusi hän suoristaen ryhtinsä. Hänen äänessään
ilmeni kopeata hämmästystä.
"Niin", vastasin minä terävästi; "kun, kuten sanotte, emme voi olla
yötä kadulla, ja kun en tiedä minne muuallekaan voisin teidät sijottaa.
Viimeksi saamistani tiedoista päättäen luulen hänen seuranneen hovin
mukana tänne. Tiedättekö", jatkoin isännän puoleen kääntyen, "erästä
rouva de Bonnea, jonka pitäisi olla Blois'ssa?"
"Rouva de Bonne?" mutisi hän miettien. "Olen kuullut tuon nimen
nykyisin. Odottakaahan vähän." Hän hävisi sisälle ja palasi melkein
samassa, seurassaan hoikka, kalpeakasvoinen, mustaan, rikkinäiseen
kauhtanaan puettu nuorukainen. "Kyllä", sanoi hän nyökäten, "eräs sen
niminen arvoisa rouva kuuluu asuvan tästä seuraavalla kadulla. Tämä
nuori mies sattuu asumaan samassa talossa ja opastaa teidät sinne, jos
sitä haluatte."
Minä myönnyin, ja kiittäen häntä tiedonannoistaan käänsin hevoseni ja
pyysin nuorukaista kulkemaan edellä. Ehdimme kuitenkin tuskin
kääntyä kulman ympäri ja tulla toiselle hiukan kapeammalle ja
vähempiliikkeiselle kadulle, kun neiti, joka ratsasti jälessäni,
pysähtyi ja kutsui minua. Kiristin ohjakset, käännyin ja kysyin mikä
oli.
"Minä en tule", sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli hiukan, mutta
levottomuudestako vai harmista, sitä en voinut päättää. "En tunne teitä
ollenkaan, ja minä -- minä vaadin että viette minut herra de Rosnyn
luokse."
"Jos huudatte tuota nimeä ääneen Blois'n kaduilla", vastasin minä,
"niin teidät sangen todennäköisesti viedään minne ette lainkaan
mielellänne menisi! Ja olenhan sanonut teille, että herra de Rosny ei
ole täällä. Hän on mennyt maatilalleen Nantes'in lähelle."
"Viekää minut sitten sinne!"
"Näin myöhään illalla?" sanoin kuivasti. "Sinne on kahden päivän matka
täältä."
"Sitten tahdon mennä johonkin majataloon", vastasi hän nyreästi.
"Te olette kuullut, että majataloissa ei ole tilaa", sanoin minä niin
maltillisesti kuin saatoin. "Ja majatalosta majataloon kulkeminen tähän
vuorokauden aikaan saattaisi aiheuttaa meille ikävyyksiä. Voin
vakuuttaa teille olevani yhtä tyrmistynyt kuin tekin herra de Rosnyn
poissaolosta. Olemme nyt lähellä äitini asuntoa, ja..."
"Minä en tiedä mitään teidän äidistänne!" huudahti hän kiihkeästi,
korottaen ääntään. "Te olette houkutellut minut tänne valheellisilla
verukkeilla, enkä minä kärsi sitä kauempaa. Minä tahdon..."
"Mitä te sitten tahdotte tehdä, sitä en voi ymmärtää", vastasin minä
pulassani, sillä sade ja pimeys sekä tuntemattomat kadut -- joilla
viivyttelemisemme saattoi millä hetkellä tahansa aikaansaada
väenkokouksen -- ja tuon itsepintaisen tytön vastahakoisuus
yhdessä tekivät sen, etten tiennyt minne kääntyä. "Minä puolestani en
voi keksiä mitään muuta. Ei ole sopivaa minun ruveta puhumaan
äidistäni", jatkoin sitten, "muuten voisin sanoa, ettei neiti de la
Virenkään tarvitse hävetä suostuessaan nauttimaan rouva de Bonnen
vieraanvaraisuutta. Eivätkä äitini olosuhteet", lisäsin ylpeästi, "niin
vaatimattomat kuin ne ovatkin, kuitenkaan ole niin ahtaat, että hänen
olisi ollut luovuttava syntyperänsä oikeuttamista eduista."
Viimeisillä sanoillani näytti olevan jotakin vaikutusta seuratoveriini.
Hän kääntyi ja puhui jotakin seuranaiselleen, joka vastasi matalalla
äänellä, pudistellen päätään aina väliin ja heittäen minuun vihaisia
katseita. Jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus tiedossa, olisivat he
epäilemättä vieläkin halveksien hylänneet tarjoukseni; mutta Fanchette
ei nähtävästi voinut keksiä mitään, ja niin käski neiti äkeän näköisenä
minua jatkamaan kulkua.
Hintelä, mustakauhtanainen nuorukainen, joka koko keskustelun ajan oli
pidellyt hevoseni suitsia vuoroin kuunnellen ja vuoroin ällistellen,
otti tämän määräyksen itselleen ja nyökäyttäen lähti jatkamaan matkaa.
Ja minä seurasin. Kuljettuaan lähemmäs sata kyynärää hän pysähtyi
halvannäköisen oven eteen, jonka kahta puolta oli ristikoilla
varustettuja ikkunoita ja vastapäätä korkea muuri, jonka otaksuin
jonkun aatelis-asunnon puutarhan taustamuuriksi. Katu oli sillä kohtaa
valaisematon ja tuskin leveämpi kuin kuja. Eikä talokaan, joka oli
kapea ja ränstynyt, vaikka korkea, ollut ulkonäöltään, mikäli pimeässä
saatoin arvostella, omiaan hälventämään neidin epäluuloja. Mutta kun
tiesin, että arvokkaittenkin henkilöitten on kaupungeissa usein pakko
asua huonoissa asunnoissa, en huolinut siitä sen enempää, vaan riensin
auttamaan neitiä alas satulasta niin joutuin kuin mahdollista. Poika
haparoi seinää ja löysi oven vierestä kaksi rengasta, ja niihin minä
sidoin hevoset. Käskien hänen mennä edellä ja pyytäen neitiä
seuraamaan, työnnyin sitten pimeään käytävään ja tulin hapuillen
portaitten juurelle, jotka olivat aivan pimeät ja haisivat ummehtuneelta
ja epämiellyttävältä.
"Mikä kerros?" kysyin oppaaltani.
"Neljäs", vastasi hän levollisesti.
"Tulimmainen!" mumisin minä alkaessani nousta ylös kädelläni seinästä
pidellen. "Mitä tämä oikein merkitsee?"
Olin aivan ymmällä. Tulot Marsacin maista eivät tosin olleet suuret,
mutta olisi niitten kuitenkin pitänyt riittää hankkimaan äidilleni,
jonka olin viimeksi nähnyt Pariisissa ennen Nemours'in ediktiä,
siedettävät mukavuudet -- ainakin sellaiset kohtalaiset mukavuudet,
että niitä tuskin saattoi odottaa olevan tarjolla tällaisessa talossa
-- syrjäisessä, rappeutuneessa, valaisemattomassa. Neuvottomuuteni
lisäksi tuli, ennenkuin olin päässyt portaitten yläpäähän, levottomuus
-- levottomuus sekä äitini että neidin puolesta. Tunsin, että jotakin
oli kierossa, ja olisin antanut paljon voidakseni peruuttaa
viimemainitulle tyrkyttämäni kutsun.
Mitä nuori nainen itse ajatteli, sen saatoin hyvin arvata
kuunnellessani hänen kiivasta hengitystään vieressäni. Joka askeleella
odotin hänen kieltäytyvän menemästä edemmäksi. Mutta tehtyään kerran
päätöksensä seurasi hän minua itsepintaisesti, vaikka portaissa oli
niin pilkkopimeä, että minä ehdottomasti irrotin tikarini ja
valmistauduin puolustautumaan siinä tapauksessa, että tämä kaikki
olisikin meille viritetty ansa.
Saavuimme kuitenkin portaitten yläpäähän ilman onnettomuuksia. Oppaamme
koputti hiljaa eräälle ovelle ja avasi sen samassa odottamatta
vastausta. Heikko valo hohti portaitten ylätasanteelle, ja taivuttaen
päätäni, sillä ovenkamana oli matalalla, astuin huoneeseen.
Kahden askeleen päässä ovelta seisahduin ja katselin ympärilleni
harmistuneen hämmästyneenä. Kaikkialla, mihin silmäni käänsin, oli
vastassani äärimäisen köyhyyden alastomuus. Rikkinäinen savilamppu
savusi ja ratisi tuolilla keskellä lahonnutta lattiaa. Lasittoman
ikkunan edessä riippui seinään naulattuna vanha musta päällysviitta
heiluen edestakaisin ilmanvedossa kuin ruumis hirsipuussa. Nurkassa
seisoi saviruukku, johon katosta vuotava vesi tippui. Liedellä oli
kourallinen tuhkaa ynnä pieni rautainen keittopata ja toinen tuoli --
joka viimemainittu heitti pitkän varjon lattian yli. Siinä olivat
kaikki huonekalut mitä saatoin nähdä, lukuunottamatta sänkyä, joka
täytti pitkän ja kapean huoneen peräseinän ja oli verhottu uutimilla
jonkinlaiseksi komeroksi.
Yhdellä silmäyksellä olin nähnyt kaiken tämän, samoinkuin senkin, että
huone oli tyhjä, ainakin näennäisesti. Katsoin kuitenkin tyrmistyneenä
yhä uudelleen ja uudelleen. Viimein sain äänen suustani ja kysyin
meidät tänne opastaneelta nuorukaiselta kiukkuisesti kiroten, mikä
hänellä oli tarkotuksena.
Hän vetäytyi hätkähtäen avonaisen oven toiselle puolelle, mutta vastasi
kuitenkin jonkinlaisella yreällä kummastuksella, että minä olin kysynyt
rouva de Bonnen asuntoa ja että tämä oli se.
"Rouva de Bonnen asunto!" mumisin minä. "Tämäkö rouva de Bonnen
asunto?"
Hän nyökkäsi.
"Tietysti se on! Ja te tiedätte sen kyllä!" sähisi neiti korvani
juuressa, ääni kiihtymyksestä käheänä. "Älkää luulko, että voitte
pettää meitä kauempaa. Me tiedämme kaikki! Tämä", jatkoi hän katsellen
ympärilleen hehkuvin poskin ja leimuavin silmin, "tämä on äitinne
asunto, toden totta! Äitinne, joka on seurannut hovia tänne -- jonka
varat ovat vaatimattomat, mutta ei niin pienet, että hänen olisi ollut
luovuttava arvonsa oikeuttamista mukavuuksista! Tämäkö on teidän
äitinne vieraanvaraisuutta? Te olette petturi, ja ilmitullut petturi!
Lähtekäämme täältä! Antakaa minun mennä, sanon minä!"
Kahdesti olin yrittänyt keskeyttää hänen sanatulvansa, mutta turhaan.
Vihdoinkin, suuttumuksen vallassa, joka oli sadoinkerroin rajumpi kuin
hänen -- sillä kuka, joka sanoo itseään mieheksi, tahtoisi kuulla
itseään nimiteltävän äitinsä läsnäollessa? -- minä siinä onnistuin.
"Vaiti, neiti!" huusin minä tarttuen hänen ranteeseensa. "Vaiti, sanon
minä! Äitini on tuolla!"
Ja juosten vuoteen luokse lankesin polvilleni sen viereen. Heikko käsi
oli vetänyt uutimen puoleksi syrjään, ja aukosta katsoivat äitini
kuihtuneet kasvot, kuvastaen suurta kauhua.