Pääsimme tielle ilman esteitä tai vastuksia, ja kirkkaassa kuunvalossa
oli helppo osata kylään. Ajoimme sen läpi majatalolle, missä olimme
vähällä törmätä yhteen neljän evankelistan kanssa, jotka seisoivat oven
edustalla valmiina lähtemään. Joutuisasti ja määräävällä äänellä käskin
heidän nousta ratsaille, ja arvaamattomaksi ilokseni he tottelivatkin
napisematta tai mainitsematta sanaakaan Fresnoysta. Seuraavassa
tuokiossa karautimme pois kyläpahasesta ja olimme Melleen vievällä
tiellä, Poitiers noin kolmentoista penikulman päässä edessämme. Katsoin
taakseni ja olin erottavinani liikkuvia valoja linnasta päin; mutta
päivänkoittoon oli vielä kaksi tuutia, ja kuunvalossa en voinut
varmasti päättää, olivatko ne todellisia vaiko ainoastaan pelokkaan
mielikuvitukseni luomia.
Muistan, kuinka kolme vuotta aikaisemmin, kun tapahtui tuo kuuluisa
paluu Angers'ista -- kun Condén prinssi oli vienyt armeijansa Loiren
toiselle puolelle ja paluun joen yli käytyä mahdottomaksi oli pakotettu
lähtemään laivalla Englantiin, jättäen itsekunkin selviytymään omin
neuvoin -- muistan hyvin, kuinka tuolloin ratsastin yksinäni, pistooli
kädessäni enemmän kuin kymmenen penikulmaa vihollismaan läpi ohjaksia
kiristämättä. Mutta huoleni rajottui silloin yksinomaan itseeni ja
hevoseeni. Vaarat, joille olin alttiina jokaisessa kahlauspaikassa ja
tienristeyksessä, olivat sellaisia, jotka erottamattomasti kuuluvat
sotaretkeen ja synnyttävät urheissa sydämissä vain hurjaa mielihyvää,
jota muuten saa harvoin nauttia. Ja vaikka ratsastinkin silloin
sotapoluilla, ja milloin en voinut aiheuttaa kauhua muissa, sain pelätä
itse, niin ei tarkotuksissani kuitenkaan ollut mitään salaista tai
peiteltävää.
Nyt oli laita aivan toisin. Ensimäisten tuntien aikana Chizéstä
lähdettyämme tunsin tuskallista kiihotusta, levottomuutta,
kuumeenomaista maltittomuutta päästä eteenpäin, mikä oli minulle aivan
uutta. Se painoi rohkeuteni mahdollisimman alas ja saattoi minut
luulemaan kaikkia tuulentuomia ääniä takaa-ajon ääniksi, muuttaen
vasaran helähdykset alasinta vastaan miekkojen kalskeeksi ja omien
miesteni puheet takaa-ajajien huudoiksi. Ei vaikuttanut mitään, vaikka
neiti ratsasti kuin mies ja hypäten tiellä olevien esteitten yli osotti
omaavansa rohkeutta ja kestävyyttä enemmän kuin olin voinut
odottaakaan. Minä en voinut ajatella muuta kuin edessämme olevaa neljää
pitkää päivää, joista jokaisessa oli kaksikymmentäneljä tuntia ja joka
tunti täynnä lukemattomia häviön ja perikadon mahdollisuuksia.
Tosiaankin, mitä kauemmin mietin asemaamme -- ja ratsastaessamme
milloin veden peittämissä notkoissa pärskytellen, milloin
louhikkoisilla rinteillä kompastellen, minulla oli yllinkyllin aikaa
miettiä -- sitä suuremmilta näyttivät edessämme olevat vaikeudet.
Menettäessäni Fresnoyn olin tosin vapautunut yhdestä levottomuuden
aiheesta, mutta olin samalla jäänyt yhtä hyvää miekkaa vähemmälle, ja
ennestäänkin oli meillä niitä liian vähän. Loiren ja meidän välillämme
oleva seutu oli, meidän puolueemme ja liigan rajamaana ollen, joutunut
niin tiheään sodan hävityksille alttiiksi, että se oli tullut
ryöväreitten ja kaikkinaisen epäjärjestyksen tyyssijaksi. Talonpojat
olivat paenneet kaupunkeihin, ja heidän sijalleen oli asettunut
ryövärijoukkoja ja karkulaisia molemmista sotaakäyvistä puolueista,
pitäen asuntoa Poitiers'n seutujen raunioituneissa kylissä ja
ryöstellen kaikkia, jotka vain uskalsivat tiellä liikkua. Näitten
vaarojemme lisäksi kerrottiin kuninkaallisen armeijan olevan hiljalleen
tulossa eteläänpäin Nevers'in herttuan johdolla jonkun matkan päässä
kulkusuuntamme vasemmalla puolella, samalla kun Niort'ia vastaan
lähetetty hugenottiosasto oli myöskin liikkeellä muutamien penikulmien
päässä meistä.
Jos mukanani olisi ollut neljä reimaa ja luotettavaa kumppalia, olisin
voinut katsoa tätäkin tilannetta silmiin hymysuin ja kevein sydämin.
Mutta tieto siitä, että neljä miestäni saattoivat tehdä kapinan millä
hetkellä tahansa, tai, mikä vieläkin pahempaa, vapautua minusta ja
kaikesta kurista yhdellä ainoalla salakavalalla iskulla, samanlaisella
kuin Fresnoy oli minuun tähdännyt, täytti minut alati läsnäolevalla
pelolla, joka vaati minulta äärimäisiä tahdonponnistuksia salatakseni
sitä heiltä, mutta jota turhaan koetin peittää neiti de la Viren
terävämmältä katseelta.
Vaikuttiko tämä seikka häneen sen, että hän sai minusta huonomman
käsityksen kuin minkä hetki sitten olin toivonut hänellä minusta
olevan, vai alkoiko hän, nyt kun se oli liian myöhäistä, katua
pakoaan ja paheksua minun osuuttani siihen, on vaikea sanoa. Mutta
päivänkoitteesta lähtien hän alkoi kohdella minua kylmällä epäluulolla,
mikä oli melkein yhtä epämiellyttävää kuin se halveksiva ylemmyys, joka
ilmeni hänen sävyssään silloin, kun hän suvaitsi sanoa minulle jotakin,
mikä kuitenkin harvoin tapahtui.
Hän ei kertaakaan antanut minun unohtaa, että minä olin hänen
silmissään köyhä seikkailija, jonka hänen ystävänsä olivat palkanneet
saattamaan hänet turvalliseen paikkaan, mutta jolla ei ollut mitään
oikeuksia pienimpäänkään tuttavallisuuteen tai tasa-arvoisuuteen. Kun
pyysin saada korjata hänen satulaansa, käski hän seuranaisensa tulla
pitämään hänen hameensa liepeitä, jottei käteni edes vahingossa
koskettaisi sen palletta. Ja kun tahdoin tuoda hänelle viiniä Mellessä,
mihin pysähdyimme pariksikymmeneksi minuutiksi, kutsui hän Fachettea
ojentamaan sen hänelle. Hän ratsasti enimmältä osalta naamio
kasvoillaan ja seuranaisensa rinnalla. Yksi hyvä vaikutus hänen
ylpeydellään ja pidättyväisyydellään kuitenkin oli: ne synnyttivät
miehissäni voimakkaan tunteen hänen arvostaan ja tärkeydestään ja siitä
vaarasta, mikä heitä uhkaisi, jos he rupeaisivat häntä vastustamaan.
Molemmat Fresnoyn pestaamat miehet määräsin ratsastamaan parikymmentä
askelta edellä. Luukkaan ja Johanneksen sijotin viimeisiksi. Tällä
tavoin arvelin pysyttäväni heidät hiukan erillään toisistaan. Itse
puolestani aioin ratsastaa neidin rinnalla, mutta hän antoi minun niin
selvästi oivaltaa läheisyyteni olevan hänelle epämieluisen, että minä
jättäydyin jälemmäksi, antaen hänen ratsastaa Fanchetten kanssa ja
tyytyen jälkimäisten evankelistain seuraan, joita koetin tehdä
innokkaiksi kannattamaan tarkotuksiani.
Onneksemme eivät pahimmat pelkoni toteutuneet, vaan me tapasimme tien
miltei autiona -- niinkuin valitettavasti oli suurin osa seutuakin sen
molemmin puolin -- emmekä kohdanneet muita kuin pieniä matkaseurueita,
jotka, nähdessään esiratsastajien roistomaisen ulkomuodon, väistyivät
kauas syrjään tieltämme ja olivat iloisia päästessään meistä pelkällä
säikähdyksellä. Sivuutimme Lusignanin, karttaen sen katuja, mutta
kulkien kuitenkin niin läheltä sitä, että saatoin osottaa neidille sen
kuuluisan linnan paikan, joka tarun, mukaan oli vedenneito Melusinan
rakentama ja jonka liigan joukot olivat hävittäneet kolmetoista vuotta
sitten. Hän otti kuitenkin tiedonantoni vastaan niin kylmästi, etten
halunnut jatkaa sen pitemmälle, vaan kohauttaen olkapäitäni jättäydyin
jälemmäksi ja ratsastin äänettömänä, kunnes pari tuntia puolenpäivän
jälkeen Poitiers'n kaupunki tuli näkyviin muuriensa ja torniensa
ympäröimänä matalalla kummullaan keskellä seutua, joka kesänaikaan oli
rehevien viinitarhojen peitossa, mutta joka nyt näytti ruskealta,
alastomalta ja kolkolta.
Fanchette kääntyi ja kysyi minulta lyhyesti, oliko se Poitiers.
Vastasin myöntävästi, mutta lisäsin, että erinäisistä syistä en aikonut
pysähtyä sinne, vaan olla yötä eräässä kylässä penikulman päässä
kaupungista, missä oli siedettävä majatalo.
"Tulemme vallan hyvin toimeen täälläkin", vastasi nainen töykeästi. "Ja
oli miten oli, neiti ei tahdo mennä sen edemmäksi. Hän on väsynyt ja
hänellä on kylmä, ja lisäksi on hän kastunut. Hän on jo tehnyt
tarpeeksi pitkän matkan."
"Luulen kuitenkin", vastasin naisen tuttavallisuuden ärsyttämänä, "että
neiti muuttaa mielensä kuullessaan ne syyt, joitten vuoksi tahdon mennä
edemmäksi."
"Neiti ei halua niitä kuulla, hyvä herra", vastasi asianomainen itse
hyvin terävästi.
"Arvelen kuitenkin, että teidän olisi parempi kuulla ne", väitin minä
kääntyen kunnioittavasti häneen päin. "Nähkääs, neiti..."
"Minä näen ainoastaan yhden asian", huudahti hän, siepaten pois
naamionsa ja näyttäen kasvonsa, jotka tosin olivat kauniit, mutta sillä
hetkellä suuttumuksesta ja kärsimättömyydestä punottavat, "ja se on se,
että tapahtukoon mitä hyvänsä, minä jään yöksi Poitiers'hen."
"Jos tyytyisitte lepäämään tunnin verran?" esitin minä kohteliaasti.
"Minä en tyydy!" vastasi hän pontevasti. "Ja tahdon sanoa teille kerta
kaikkiaan", jatkoi hän kiivaasti, "että te menette rohkeudessanne liian
pitkälle. Te olette täällä saattamassa minua ja antamassa määräyksiä
noille ryysymekoille, joilla olette katsonut soveliaaksi häväistä
seuraamme, mutta teidän tehtävänne ei ole antaa määräyksiä minulle eikä
arvostella minun tekojani. Olkaa hyvä ja pysykää täst'edes
velvollisuuksienne rajoissa."
"Haluni on ainoastaan totella teitä", vastasin minä, tukahuttaen
mieleni kuohunnan ja puhuen niin tyynesti kuin suinkin saatoin.
"Mutta koska tärkein velvollisuuteni on pitää huolta teidän
turvallisuudestanne, olen vakavasti päättänyt, etten jätä huomioon
ottamatta mitään, mikä voi edistää sitä tarkotusta. Te ette ole
ajatellut sitä, että jos meitä takaa-ajava joukkue ehtii Poitiers'hen
tänä iltana, niin meitä tullaan etsimään kaupungista ja me joudumme
kiinni. Jos taas saadaan kuulla, että olemme sivuuttaneet kaupungin,
niin ajoa ei ehkä jatketa sen pitemmälle; varmastikaan sitä ei jatketa
pitemmälle tänä iltana. Siitä syystä emme voi", lisäsin lujasti, "jäädä
Poitiers'hen yöksi".
"Herra", huudahti hän, katsoen minuun kasvot hämmästyksestä ja
suuttumuksesta tulipunaisina, "uskallatteko...?"
"Uskallan tehdä velvollisuuteni", vastasin minä kooten rohkeuteni,
vaikka mieltäni kirvelikin. "Minä olen kyllin vanha mies ollakseni
teidän isänne, eikä minulla ole paljon menetettävää, muuten en
olisikaan nyt tässä. En välitä siitä, mitä te ajattelette tai sanotte
minusta, kun vaan saan tehdyksi sen, minkä olen ottanut tehdäkseni, ja
saatetuksi teidät turvallisesti ystävienne suojaan. Mutta kylliksi
siitä, me olemme nyt portilla. Jos sallitte, niin ratsastan rinnallanne
kulkiessamme katuja pitkin. Siten herätämme vähemmän huomiota."
Odottamatta hänen myöntymystään, mitä hän sangen todennäköisesti tuskin
olisi antanutkaan, kannustin hevostani eteenpäin ja asetuin hänen
rinnalleen, viitaten Fanchettea jäämään jälemmäksi. Tämä totteli
sanattomana harmista, neidin heittäessä minuun murhaavan silmäyksen ja
katsellessa ympärilleen voimattomassa vihassa, ikäänkuin hänellä olisi
ollut aikomuksena pyytää ohikulkijoilta apua minua vastaan. Mutta hän
malttoi sentään mielensä ja tyytyen mumisemaan sanan "hävytön" pani
naamionsa jälleen kasvoilleen, mitä tehdessään hänen sormensa näyttivät
vapisevan aikalailla.
Sataa tihuutti hiljakseen ja iltapäivä kallistui lopulleen saapuessamme
kaupunkiin, mutta huomasin että kaduilla vallitsi siitä huolimatta
vilkas elämä. Ihmisiä seisoi ryhmissä vakavan näköisinä keskustellen.
Jostakin kuului kellon kumahtelua, ja tuomiokirkon lähellä seisoi
melkoinen väkijoukko kuuntelemassa miestä, joka näytti lukevan jotain
seinään kiinnitettyä ilmotusta tai julistusta. Toisessa paikassa oli
sotamies, joka oli liigan punaisissa väreissä, mutta tahraisena
ja täpläisenä kuin juuri matkalta tullut, puhumassa jotakin
kansanjoukolle, joka kuunteli häntä henkeään pidättäen, näyttäen
riippuvan silmillään kiinni hänen huulissaan. Läheisessä kulmauksessa
oli kourallinen pappeja, jotka kuiskailivat keskenään murheellisin
kasvoin. Useat tuijottivat meihin ohikulkiessamme, ja jotkut olisivat
puhutelleetkin, mutta minä ratsastin vakaasti eteenpäin antautumatta
keskusteluihin. Pohjoisportille tullessamme värähdytti minua kuitenkin
outo pelko, sillä vaikka päivänlaskuun oli vielä runsaasti puoli
tuntia, oli portinvartija panemassa sitä kiinni. Meidät nähdessään hän
odotti muristen, kunnes saavuimme paikalle, ja mutisi sitten
vastaukseksi ihmettelevään huomautukseeni jotakin kummallisista ajoista
ja itsepäisistä ihmisistä, joille täytyi tehdä mieliksi. En kuitenkaan
paljoa piitannut siitä, mitä hän sanoi, haluten vain päästä portin ohi
ja jättää kulustamme niin vähän jälkiä kuin suinkin.
Niin pian kuin olimme kaupungin ulkopuolella, jättäydyin jälelle,
luovuttaen paikkani Fanchettelle. Kulkea nytkyttelimme vielä yhden
pitkän ja aution penikulman, äänettöminä, hevoset ja miehet yhtä
väsyneinä ja alakuloisina, naiset niin nääntyneinä, että jaksoivat
tuskin pysyä satulassaan. Aloin jo pelätä verottaneeni neidin voimia
liiaksi, kun vihdoinkin suureksi huojennuksekseni joen ja tien
risteyksessä tulivat näkyviin, sen majatalon pitkät ja matalat
rakennukset, johon olin aikonut pysähtyä. Paikka näytti tyhjältä ja
kolkolta, sillä hämärä oli tihenemässä. Mutta kun peräkkäisessä jonossa
etenimme pihaan yksi kerrallaan, loisti valovirta vastaamme ovista ja
ikkunoista ja lukuisat elähyttävät ja virkistävät äänet tervehtivät
korviamme.
Huomatessani, että neiti oli turtunut ja jäykistynyt pitkästä
istumisesta, olisin tahtonut auttaa häntä laskeutumaan satulasta. Mutta
hän hylkäsi tarjoomukseni kiivaasti, ja minun täytyi tyytyä kehottamaan
isäntää hankkimaan neidille ja hänen seuranaiselleen parhaat saatavissa
olevat mukavuudet ja toimittamaan heille mahdollisimman rauhallisen
huoneen. Mies suostui hyvin kohteliaasti ja vakuutti, että kaikki
tulisi tehdyksi. Mutta huomasin, että hänen silmänsä harhailivat hänen
puhuessaan ja että hänellä näytti olevan jotakin sydämellään. Kun hän
palasi toimitettuaan heille, mitä olin määrännyt, sain sen tietää.
"Satuitteko koskaan näkemään häntä?" kysyi hän huokaisten; hänen
murheellisuuteensa sekottui kuitenkin samalla ilmeistä mielihyvää.
"Näkemään, ketä?" vastasin minä tuijottaen häneen, sillä ei kumpikaan
meistä ollut maininnut ketään.
"Herttuata."
Tuijotin häneen jälleen ihmetyksen ja epäluulon vaiheilla. "Ei kai
Nevers'in herttua liene näillä main?" sanoin vitkastellen. "Olen
kuullut hänen olevan lännessä päin Bretagnen rajoilla."
"Hyvä Jumala!" huudahti isäntä, kohottaen kätensä hämmästyksissään.
"Ettekö te ole kuullutkaan?"
"En ole kuullut mitään", vastasin kärsimättömästi.
"Ettekö ole kuullut, että kaikkein mahtavin ja ylhäisin herra, Guisen
herttua on kuollut?"
"Guisen herttuako kuollut? Se ei ole totta!" huudahdin hämmästyen.
Hän nyökäytti kuitenkin päätään moneen kertaan erittäin tärkeän
näköisenä, näyttäen siltä, kuin olisi hän aikonut kertoa minulle
joitakin yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, kuten minusta näytti,
puhuvansa useitten vieraitten kuullen, jotka istuivat takanani suuren
tulennoksen ääressä sekä silmät että korvat auki, tyytyikin hän
muuttamaan pyyhinliinan toiselle käsivarrelleen ja lisäämään vain:
"Niin, kuollut kuin kivi. Uutinen siitä saapui tänne eilen ja nosti
aika hälinän. Se tapahtui Blois'ssa joulun aatonaattona, jos tiedot
paikkansa pitävät."
Olin kuin ukkosenlyömä. Tämä oli uutinen, joka saattoi muuttaa Ranskan
ulkonäköä. "Kuinka se tapahtui?" kysyin minä.
Isäntäni peitti suunsa kädellään ja yskäisi, ja nykäisten minua salaa
hihasta antoi hiukan häpeilevän näköisenä ymmärtää, ettei hän voinut
sanoa enempää julkisesti. Olin esittämäisilläni jonkin tekosyyn
vetäytyäkseni pois hänen kanssaan, kun äreä ääni, joka nähtävästi
tarkotti minua, sai minut kääntymään äkkiä ympäri. Näin vieressäni
pitkän, laihakasvoisen jakobiini-pukuisen munkin. Hän oli noussut
tuoliltaan tulen äärestä ja näytti olevan hillittömän kiihtymyksen
vallassa.
"Kuka kysyy, kuinka se tapahtui?" huusi hän pyöritellen silmiään, mutta
kuitenkin, jollen aivan erehtynyt, pitäen silmällä kuulijoitaan. "Onko
Ranskanmaassa ihmistä, jolle sitä ei vielä ole kerrottu? Onko?"
"Minä takaan ainakin yhdestä", vastasin minä katsellen häntä kaikkea
muuta kuin suosiollisesti. "Minä en ole kuullut mitään."
"Sitten saatte kuulla! Kuunnelkaa!" huudahti hän, kohottaen oikean
kätensä ja heiluttaen sitä kuin jotakin läsnäolevaa henkilöä
tarkottaen. "Kuulkaa syytöstäni, jonka teen Kirkko-Äidin ja pyhimysten
nimessä ulkokullattujen päämiestä, valapattoa ja salamurhaajaa vastaan,
joka istuu ylhäisillä istuimilla! Hän on oleva Anatema Maranata, sillä
hän on vuodattanut pyhän ja puhtaan, taivaan valitun verta! Helvettiin
hän on menevä, ja pian. Se veri, jonka hän on vuodattanut, vaaditaan
häneltä takaisin ennenkuin hän on vuotta vanhemmaksi tullut."
"No, no. Kaikki tuo kuuluu kyllä hyvin komealta, hyvä isä", sanoin minä
tullen kärsimättömäksi, ja samalla hiukan halveksivasti; sillä näin,
että hän oli yksi noita vaeltavia ja usein puolihulluja munkkeja,
joista liiga sai tehokkaimmat asiamiehensä.
"Mutta minä hyötyisin enemmän teidän kohteliaista sanoistanne, jos
tietäisin kuka se on, jota kirouksenne tarkottaa."
"Se on verinen mies!" huusi hän. "Se, jonka kautta viimeinen, mutta ei
vähin Jumalan pyhimyksistä ja marttyyreista astui kunniaan joulun
edellisenä perjantaina."
Loukkautuneena tuollaisista häpäisevistä sanoista ja arvellen, että hän
hurjista puheistaan ja eleistään huolimatta oli vähemmän hullu kuin
miltä hän näytti, ja ainakin yhtä paljon konna kuin hullu, käskin häntä
ankarasti lopettamaan kiroilunsa ja ryhtymään kertomukseensa, jos
hänellä sellaista oli.
Hän mulkoili minuun hetken, ikäänkuin aikoisi sinkauttaa hengenaseensa
minun päätäni kohti. Mutta kun vastasin hänen mulkoiluunsa
värähtämättömin silmin -- ja minun neljä lurjustani, jotka olivat yhtä
malttamattomia kuulemaan uutisia kuin minäkin ja joissa ajeltu päälaki
tuskin herätti sen enempää kunnioitusta, alkoivat murista -- niin hän
muuttikin mielensä ja tyyntyen yhtä äkkiä kuin oli leimahtanutkin,
alkoi viivyttelemättä tyydyttää uteliaisuuttamme.
Huonon palveluksen tekisin kuitenkin itselleni, jos panisin tähän sen
mielettömän ja usein herjaavan sekamelskan, jolla hän, ylistäen Guiseä
Jumalan marttyyriksi, kertoi tuon tarinan, joka nyt on kaikille tuttu
-- tarinan siitä talvisesta aamusta Blois'ssa, jolloin kuninkaan
lähettiläs tuli varhain koputtamaan herttuan ovelle pyytäen häntä
joutumaan, sillä kuningas tarvitsi häntä. Nyt on tuo tarina kylläkin
kulunut. Mutta kuullessani sen ensi kerran Clain'in majatalossa se oli
kauttaaltaan uusi ja hämmästyttävä.
Ja munkki, joka kertoi tarinan ikäänkuin olisi omin silmin ollut
näkemässä tapahtumia, ei jättänytkään pois mitään, mikä saattoi
vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. Hän kertoi, kuinka herttualle annettiin
varotus toisensa perästä ja hän vastasi vielä esihuoneessakin: "Hän ei
uskalla!" Kuinka hänen verensä, salaperäisesti aavistaen lähenevää
loppuaan, kylmeni, ja hänen silmänsä, joka oli haavottunut
Chäteau-Thierry'n luona, alkoi vuotaa vettä, niin että hänen täytyi
lähettää noutamaan nenäliinaansa, jota hän. ei ollut muistanut ottaa
mukaansa. Hän kertoi myöskin, kuinka herttua laahasi murhaajiaan pitkin
huonetta, kuinka hän huusi armoa ja kuinka hän viimein kuoli kuninkaan
vuoteen viereen, ja kuinka kuningas, joka hänen elävänä ollessaan ei
milloinkaan uskaltanut häntä vastustaa, tuli ja survaisi herjaten
jalallaan hänen ruumistaan! Kun hän lopetti, oli lieden ympärillä
kalpeita kasvoja, kumartuneita otsia ja yhteenpuristettuja huulia. Kun
hän kirosi Ranskan kuningasta -- kirosi häntä avoimesti Valois'n
Henrikin nimellä, seikka, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani
Ranskanmaassa -- vaikka ei kukaan sanonut "amen", ja kaikki katsahtivat
olkapäänsä ylitse ja isäntä livisti pois huoneesta kuin olisi nähnyt
kummituksen, niin ei kukaan näyttänyt pitävän itseään velvollisena
vastustamaan häntä.
Minulla puolestani oli mieli täynnä ajatuksia, joita olisi ollut
vaarallista lausua siinä seurassa niin lähellä Loirea. Heitin
silmäyksen kuusitoista vuotta taaksepäin. Eikö juuri Henrik Guise ollut
silloin herjannut Colignyn ruumista? Eikö juuri Henrik Guise ollut
upottanut Pariisia verivirtoihin, ja eikö juuri Valois'n Henrik ollut
ratsastanut hänen rinnallaan? Kuukauden 23:s päivä -- päivä, jota ei
koskaan voida pyyhkiä pois Ranskan aikakirjoista -- oli hankkinut
hänelle suuruuden maineen. Toinen 23:s päivä näki hänen maksavan sen
hinnan -- näki kuinka hänen tomunsa heitettiin salaa öiseen aikaan,
kenenkään tietämättä minne!
Noitten ajatusten liikuttaessa mieltäni ja huomatessani, että munkki
kiersi ympäri seuruetta keräten rahaa herttualle pidettäviin
sielumessuihin, mihin tarkotukseen minä en voinut antaa hyvällä
omallatunnolla enkä myöskään kieltäytyä antamasta herättämättä
epäluuloja, pujahdin ulos. Ja huomatessani siivonnäköisen miehen
puhelemassa isännän kanssa pienessä huoneessa keittiön vieressä,
tilasin pullon parasta viiniä ja tuon esittelyn avulla sain syödä
illalliseni heidän seurassaan.
Mies oli normannilainen hevoskauppias, joka oli palaamassa kotiinsa
myytyään laumansa. Hänellä näytti olevan laajat asiat, ja ollen
luonnoltaan vapaa ja ujostelematon, kuten useat normannilaiset ovat,
oli hän ensin halukas kohtelemaan minua enemmän tuttavallisesti kuin
kunnioittavasti, sillä kun hevoseni, josta hän olisi tehnyt kauppaa,
oli parempaa maata kuin nuttuni, otaksui hän minut joksikin
isännöitsijäksi tai tilanhoitajaksi. Toimialallansa hän oli kuitenkin
tullut tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, joten hän pian huomasi
erehdyksensä. Ja kun hän tunsi Seinen ja Loiren väliset maakunnat kuin
viisi sormeaan ja piti alaansa kuuluvana nähdä ennakolta rauhan ja
sodan mahdollisuudet, sain minä häneltä paljon hyödyllisiä tietoja ja
miellyinkin häneen muuten koko paljon. Hän uskoi että Guisen murha
vierottaisi Ranskan kuninkaasta niin, ettei hänen majesteetilleen jäisi
paljon muuta kuin Loiren varrella olevat kaupungit ja joitakin muita
paikkoja hänen Blois'ssa olevan hovinsa ulottuvilla.
"Mutta", sanoin minä, "kaikkihan näyttää nyt rauhalliselta. Ainakin
täällä",
"Se on tyventä myrskyn edellä", vastasi hän. "Tuolla on muuan munkki.
Oletteko kuullut mitä hän puhuu?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Hän on vain yksi sadoista -- ja tuhansistakin", jatkoi hevoskauppias
katsoen minuun ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään. Hän oli
ruskeatukkainen ja hänellä oli älykkäät harmaat silmät, niinkuin
useilla normanneilla. "He saavat kyllä tahtonsa läpi, sen saatte
nähdä", pitkitti hän. "No, hevosten hinta nousee, niin etteipä minulla
ole syytä nurista. Mutta jos minä olisin matkalla Blois'han naisväkeä
tai muuta senkaltaista tavaraa mukanani, niin enpä pysähtyisi tänä
aikana poimimaan kukkia tienvarrelta. Koettaisin päästä sisäpuolelle
porttien niin pian kuin suinkin."
Mielestäni oli hänen puheessaan paljon järkeä. Ja kun hän jatkoi,
väittäen, että kuningas huomaisi joutuneensa kahden tulen väliin --
Pohjois-Ranskaa hallitseva liiga toisella puolellaan ja Etelä-Ranskaa
hallitsevat hugenotit toisella -- ja oli pakotettu tekemään ajoissa
sopimuksen viimeksimainittujen kanssa, oivaltaen, ettei ensinmainittu
tyytyisi vähempään kuin hänen valtaistuimeltasyöksemiseensä, niin aloin
olla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että saisimme ennen pitkää nähdä
suuria muutoksia ja sangen levottomia aikoja.
"Mutta jos he panevat kuninkaan viralta", sanoin minä, "niin Navarran
kuningas tulee hänen seuraajakseen. Hän on Ranskan kruununperillinen."
"Pyh!" vastasi kumppanini hieman halveksivasti. "Kyllä liiga sitä
varoo. Hän menee samaa tietä kuin toinenkin."
"Sittenhän kuninkaat ovat samassa vaarassa, ja te olette oikeassa",
sanoin minä vakuuttavasti. "Heidän täytyy yhtyä."
"Sen he tekevätkin. Se on vain ajan kysymys", sanoi hän.
Seuraavana aamuna hän tarjoutui liittymään matkueeseemme Blois'han
asti, hänellä kun oli mukanaan vain yksi mies ja, kuten saatoin
otaksua, melkoisen suuri rahasumma. Suostuin ilomielin ja hän tekikin
niin, ja tämä lukumäärämme lisäys vapautti minut heti suurimmasta
osasta pelkoani. En pitänyt todennäköisenä, että neiti de la Virellä
olisi mitään sitä vastaan, se kun lisäisi sekä hänen ulkonaista arvoaan
että turvallisuuttaan. Eikä hän vastustanutkaan. Hän tervehti
luullakseni mielihyvällä millaista joukonjatkoa hyvänsä, joka vain teki
sen, ettei hänen tarvinnut ratsastaa minun vanhan nuttuni seurassa.