Ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tuon menetykseni suuruuden
huomattuani oli ratsastan roistojen jälkeen ja vaatia heiltä tuota
tunnusmerkkiä miekan voimalla. Mutta kun olin varma siitä, että he
pitäisivät yhtä puolla ja kun en voinut tietää kenellä heistä tuo
haluamani kapine oli, niin tyvenemmin ajateltuani hylkäsin tämän
aikeeni. Ja kun tässäkään pulassa ei edes mieleeni juolahtanut jättää
yritystä sikseen, näytti ainoa mahdollinen menettelytapa olevan se,
että toimisin ikäänkuin minulla vielä olisi tuo rahanpuolikas ja
koettaisin mitä voisin vaikuttaa rehellisesti selittämällä asian
sitten, kun aika tulisi.
Jonkun aikaa näitä alakuloisia mietteitä haudottuani päätin seurata
tätä menettelytapaa. Ja kun arvelin voivani ottaa hiukan selvää
ympäristöstä niin kauan kuin vielä oli valoisaa, ratsastin hiljakseen
eteenpäin puitten lomitse, ja vajaan viiden minuutin perästä tuli eräs
linnan kulma näkyviini. Linna näkyi olevan nykyaikainen rakennus Henrik
II:n ajoilta, ja se oli rakennettu ajan tapaan enemmän huvitus- kuin
puolustustarkotuksia silmällä pitäen ja koristettu monilla somilla
ikkunalaitteilla ja pienoistorneilla. Sellaisena kuin minä sen näin,
teki se kuitenkin harmaan ja ikävän vaikutuksen, mikä johtui osaksi
paikan yksinäisyydestä ja myöhäisestä iltahetkestä, osaksi sen
asukasten vähyydestä, mihin ajatukseen tulin siitä, ettei yhtään
ihmistä näkynyt penkereellä eikä ikkunoissa. Sadepisaroita tippui
puista, jotka kahdella puolella olivat niin lähellä taloa, että ne
miltei pimittivät huonetta, ja kaikki, mitä näin, rohkaisi minua
toivomaan, että neidin oma halukin lisäisi sanaini tehoa ja tekisi
hänet taipuvaksi suopeasti kuuntelemaan kertomustani.
Talon ulkonäkö oli todellakin voimakas kehotus minulle jatkamaan
yritystäni, sillä oli mahdotonta uskoa, että nuori nainen, joka oli
iloinen ja vilkkaan Turenneen sukulainen ja oli jo saanut maistaa hovin
hauskuuksia, valitsi omasta tahdostaan talviasunnokseen niin kolkon ja
yksinäisen paikan.
Käyttäen hyväkseni viimeistä häipyvää valoa ratsastin varovasti talon
ympäri, ja puitten varjossa pysytellen minun oli helppo löytää talon
luoteiskulmasta parveke, josta minulle oli mainittu. Se oli
puoliympyrän muotoinen, kivisellä rintasuojuksella varustettu ja noin
viidentoista jalan korkeudella alla kulkevasta pengerkäytävästä, jonka
matala upotettu aita erotti metsästyspuistosta. Kummastuksekseni
huomasin, että sateesta ja iltailman koleudesta huolimatta parvekkeelle
antava ikkuna oli auki. Eikä siinä kaikki. Onni oli vihdoinkin minulle
suosiollinen. Olin tähystellyt ikkunaa tuskin minuutin ajan,
arvostellen sen korkeutta ja muita yksityiskohtia, kun parvekkeelle
astui suureksi ilokseni naisolento, pää huolellisesti verhottuna,
jääden seisomaan ja katsomaan taivaalle. Olin liian kaukana voidakseni
erottaa hämärässä, oliko se neiti de la Vire vai hänen seuranaisensa.
Mutta koko olento ilmaisi niin selvää alakuloisuutta ja toivottomuutta,
että olin varma siitä, että se oli heistä jompikumpi. Päättäen, etten
jättäisi tilaisuutta käyttämättä, laskeusin kiiruusti alas hevosen
selästä ja jättäen Cidin irralleen astuin lähemmäksi, kunnes olin vain
muutamien askelien päässä ikkunasta.
Silloin katselija huomasi minut. Hän säpsähti, mutta ei peräytynyt
huoneeseen. Kurkistaen yhä alas minuun hän kutsui hiljaa jotakin
huoneessa olijaa, ja heti ilmestyi parvekkeelle toinen, suurempi ja
tanakampi olento. Olin jo ottanut hatun päästäni ja pyysin nyt
matalalla äänellä saada tietää, oliko minulla kunnia puhutella neiti de
la Vireä. Yhä tihenevässä hämärässä oli mahdoton erottaa
kasvonpiirteitä.
"Hst!" suhahti tanakampi olento varovasti. "Puhukaa hiljemmin. Kuka te
olette ja mitä teette täällä?"
"Minut on lähettänyt", vastasin kunnioittavasti, "eräs mainitsemani
naisen ystävä, jotta toimittaisin hänet turvalliseen paikkaan."
"Hyvä Jumala!" oli kiihkoisa vastaus. "Nytkö? Se on mahdotonta."
"Ei", kuiskasin minä, "ei nyt, vaan yöllä. Kuu nousee kello puoli
kolme. Hevosteni tarvitsee levätä ja syödä. Kello kolme olen tämän
ikkunan alla, mukanani pakoon vaadittavat välineet, jos neiti tahtoo
niitä käyttää."
Tunsin, että he tuijottivat minuun pimeän läpi ikäänkuin tahtoisivat
lukea sisimpäni. "Nimenne, herra?" kuiskasi viimein lyhyempi naisista
jännittävän vaitiolon jälkeen,
"Mielestäni ei nimelläni ole tässä paljon merkitystä, neiti", vastasin
minä, ollen haluton ilmaisemaan hänelle ventovieraisuuttani. "Kun..."
"Nimenne, nimenne!" kertasi hän käskevästi, ja minä kuulin hänen pienen
kengänkantansa kopauttavan parvekkeen kivilattiaan.
"Gaston de Marsac", vastasin vastahakoisesti.
Molemmat säpsähtivät, äännähtäen hämmästyksestä. "Mahdotonta!" huudahti
viimeinen puhuja hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä. "Tämä
on ilvettä, herra. Tämä..."
Mitä muuta hän vielä aikoi sanoa, jäi minun arvattavakseni, sillä
samassa hänen seuranaisensa -- minulla ei nyt ollut epäilystäkään,
kumpi oli neiti ja kumpi Fanchette -- laski äkkiä kätensä emäntänsä
suulle ja viittasi taaksensa huoneeseen. Hetkinen levotonta
epäröimistä, ja sitten he molemmat tehden varottavan eleen kääntyivät
ja hävisivät ikkunasta huoneeseen.
Viivyttelemättä kiiruhdin jälleen puitten suojaan. Ja tullen siihen
päätökseen, että, vaikkakaan tuo kohtaus ei ollut minusta likimainkaan
tyydyttävä, en voisi kuitenkaan tällä kertaa enempää toimittaa, vaan
oleksimiseni linnan lähistöllä saattaisi pikemminkin herättää
epäluuloa, nousin jälleen ratsaille ja ajoin valtatielle ja sitä myöten
kylään, missä tapasin mieheni meluavina istumasta majatalossa, joka oli
ränstynyt hökkeli lasittomine ikkunoineen ja keskellä savilattiaa
seisovine liesineen, missä roihuvalkea paloi. Ensi toimekseni vein
Cidin suojaan talon takana olevaan vajaan, huolehtien sen tarpeista
parhaani mukaan puolialastoman pojan auttamana, joka näytti olevan
siellä piilossa.
Tämän suoritettuani palasin talon etupuolelle. Olin mielessäni tehnyt
selväksi, millä tavoin järjestäisin edessäni olevan tehtävän.
Kulkiessani erään ikkunan ohi, jonka osaksi peitti vanhoista silkeistä
tehty karkea verho, pysähdyin katsomaan sisään. Fresnoy ja hänen neljä
roistoaan istuivat puupölkyillä tulen ympärillä pitäen rajua,
kovaäänistä puhetta ja kohennellen sitä, ikäänkuin sekä tuli että koko
talo olisivat olleet heidän omansa. Muuan rihkamakauppias istui
nurkassa tavaramyttynsä päällä silmäillen heitä ilmeisen pelokkaana ja
epäluuloisena. Toisessa nurkassa oli kaksi lasta mennyt suojaan aasin
alle, jonka selän kanat olivat valinneet yöpuukseen. Kapakan isäntä,
iso, roteva mies, istui kiukkuisena ullakolle vievien tikapuitten
juurella suuri nuija kädessään, ja vaimo-luntus kulki edestakaisin
illallis-puuhissa, näyttäen pelkäävän yhtä paljon miestään kuin
vieraitaankin.
Näkemäni sai minut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että nuo heittiöt
olivat valmiit mihin konnantyöhön tahansa ja että, jollen heitä
masentanut, olisin pian kadottanut kaiken valtani heihin nähden.
Vahvistuen päätöksessäni tempasin meluavasti oven auki ja astuin
sisään. Fresnoy katsahti silloin ylös ja virnisti, ja muuan miehistä
nauroi. Toiset tulivat äänettömiksi, mutta ei kukaan liikahtanut eikä
tervehtinyt minua. Hetkeäkään epäröimättä astuin lähimmän miehen luo ja
rivakalla potkaisulla lennätin pölkyn pois hänen altaan. "Nouse ylös,
lurjus, kun minä astun sisään!" huusin samalla päästäen kauan tuntemani
kiukun purkautumaan. "Ja sinä myös!" ja toisella potkulla lähetin
hänen vierustoverinsa istuimen samaa tietä, sivaltaen häntä
ratsastusraipallani pari kertaa hartioille. "Eikö teillä ole ihmisten
tapoja? Toiselle puolen siitä, ja jättäkää tämä puoli paremmillenne."
Molemmat nousivat ylös äristen ja aseitaan hapuillen ja seisoivat
tuokion edessäni katsoen vuoroin minuun ja vuoroin syrjäsilmällä
Fresnoy'han. Mutta kun ei tämä antanut heille mitään merkkiä ja heidän
toverinsa vain nauroivat, niin heidän rohkeutensa petti, ja he
luikkivat noloina toiselle puolen tulta ja istuivat siellä vihaisesti
mulkoillen.
Istahdin heidän johtajansa viereen. "Tämä herra ja minä syömme tässä",
huusin tikapuitten juurella istuvalle miehelle. "Pyytäkää vaimonne
kattamaan meille, ja parasta mitä teillä on. Noille heittiöille pankaa
heidän osansa sellaiseen paikkaan, mistä heidän rasvaisten mekkojensa
haju ei pääse meidän ja ruokiemme väliin."
Mies astui esiin, silminnähtävästi sangen iloisena, kun huomasi
jollakin olevan käskijäarvoa, ja alkoi hyvin kohteliaasti laskea viiniä
ja asettaa pöytää eteemme, Silläaikaa kuin hänen vaimonsa täytti
lautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli
omiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni,
mutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan
seuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni.
Annoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta
selviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle
miehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä
kumarruin hänen puoleensa.
"Fresnoy", sanoin minä, "te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian,
joka teidän olisi hyvä muistaa",
"Minkä?" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.
"Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa", vastasin minä
levollisesti. "Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime
yrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään --
ymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään -- kumota aikomuksiani
rankaisematta."
"Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?" kysyi hän röyhkeästi.
"Te", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen
leipäsämpylästä. "Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen
olla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla.
Mutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin,
Fresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin
pyyn paistinvartaaseen."
"Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi", huusi hän
nousten äkkiä tuoliltaan, "tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule,
herra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa..."
"Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana", vastasin
kylmäverisesti pysyen istuallani, "ennenkuin kutsutte avuksenne
tovereitanne."
"No", sanoi hän yhä seisoen, "mikä se olisi?"
"No niin", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, "jos
te mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää
minulle."
"Määräyksiännekö?" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.
"Niin juuri, määräyksiäni!" vastasin minä, nousten yhtä joutuin
jaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. "Määräyksiäni, hyvä
herra", toistin kiivaasti, "tai jos väitätte ettei minulla ole
käskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin
ratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä
vastaan."
Riita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä
valmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa
luokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet
tai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi
Fresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan
ollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun
kanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen
rohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä
puhunut mitään.
"No", sanoin minä, "ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on
minulla oikeus antaa määräyksiä?"
Fresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja
muljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen
nöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen
epäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin
senvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset
suunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli,
kuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä
hetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen
loukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.
"Herra Jumala!" huudahti hän. "Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?"
"Luulenpa tietäväni", vastasin minä.
"Tiedättekö kenen tuo linna on?"
"Turennen kreivin."
"Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?"
"Tiedän", sanoin minä.
"Herra Jumala!" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.
"No, mikä on hätänä?" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen
tunne, että kyllä tiesin -- tiesin varsin hyvin.
"Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!"
vastasi hän kovasti kiihdyksissään. "Yhtä helposti. Kenen luulette
suojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa?
Navarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä.
Voisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta -- hän on
heikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen -- hän on jalomielinen
toisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen -- hän on lauhkea kuin
vanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden
kanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin,
jollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se
on totta!"
"Kiitän kohteliaimmin neuvostanne", virkoin minä jäykästi, "mutta arpa
on heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte,
Fresnoy..."
"Minä pelkään, pelkään kovasti", vastasi hän suoraan.
"Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi",
sanoin minä. "Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne
majataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja."
"Tosiaan, se on jotakin", vastasi hän miettiväisenä, "No niin, se on
ruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä
tulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat
satulassa kello kolme? Niinhän se oli?"
Vastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet
mukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja
moneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata
pakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut
hänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä
tarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin
kerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä
hänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle
nukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin
hartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli
määrä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta
tämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä
jännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja
olin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja
tiesin, että oli aika nousta ylös.
Siekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi.
Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja
läksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin
kuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme
linnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme
jalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia
linnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.
Yö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin
omituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien
voimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa
päälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni
olevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen
kreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä
viimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon
vuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti,
ja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun
täytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja
pettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat
haivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin
vähän siitä hyötyen -- näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni
rohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.
Jälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini oli jokseenkin
samanlaisessa mielentilassa, sillä kun kumarruin työntämään maahan
kepakoita, jotka olin tuonut mukanani sitoakseni niihin hevoset, laski
hän kätensä käsivarrelleni. Katsahtaessani häneen nähdäkseni, mitä hän
tahtoi, hämmästyin hänen kuutamossa kalpeilta näyttävien kasvojensa
hurjaa ilmettä ja varsinkin hänen silmiään, jotka kiiluivat kuin
mielipuolella. Hän yritti puhua, mutta näytti kuin se olisi ollut
hänelle vaikeata, ja minun täytyi kysyä häneltä töykeästi, ennenkuin
hän sai ääntä suustaan. Ja hän puhui vain pyytääkseen minua
kummallisella, kiihottuneella tavalla luopumaan yrityksestä ja
palaamaan takaisin.
"Mitä, nytkö?" sanoin minä hämmästyneenä. "Nytkö, kun jo olemme tässä
asti?"
"Niin, jättäkää se!" huusi hän, pudistaen minua miltei rajusti
käsivarresta. "Jättäkää se, hyvä mies! Se päättyy pahasti, sen sanon
teille! Jumalan nimessä, jättäkää se ja menkää kotiin, ennenkuin siitä
seuraa pahempaa."
"Mitä hyvänsä siitä seuranneekin", vastasin minä kylmästi, pudistaen
käteni irti hänen otteestaan ja ihmetellen kovasti tätä äkillistä
pelkuruuden puuskaa, "mitä hyvänsä siitä seuranneekin, niin minä en
peräydy. Te, Fresnoy, saatte tehdä niinkuin teitä haluttaa!"
Hän hätkähti ja vetäytyi erilleen minusta; mutta hän ei vastannut eikä
puhunut enää mitään. Mennessäni noutamaan tikapuita, joitten paikan
olin iltapäivällä pannut merkille, seurasi hän minua sinne ja takaisin
parvekkeen alla olevalle käytävälle yhtä umpimielisen äänettömänä. Olin
useammin kuin kerran tähystänyt innokkaasti neidin huoneen ikkunaan,
mutta valppauteni ei keksinyt sieltä vähintäkään valoa eikä liikettä.
Vaikka tämä seikka saattoi merkitä joko sitä, että aikomukseni oli
tullut ilmi, tai sitä, että neiti de la Vire ei luottanut minuun, en
siitä masentunut, vaan asetin tikapuut varovaisesti parveketta vasten,
joka oli synkässä varjossa, ja pysähdyin ainoastaan antaakseni
Fresnoylle viimeiset ohjeet. Ne sisälsivät vain sen, että hänen oli
vartioitava tikapuitten juurella ja puolustettava niitä, jos meidät
yllätettäisiin, jotta pääsisin peräytymään ikkunasta, tapahtuipa
sisäpuolella mitä tahansa.
Sitten kiipesin varovasti ylös tikapuita ja huotrassa oleva miekka
vasemmassa kädessäni astuin rintasuojuksen yli. Ottaen askelen
eteenpäin ja haparoiden kädelläni, tunsin ikkunan lyijypuitteisen
ruudun ja koputin hiljaa.
Yhtä hiljaa painui ikkunanpuolisko sisään ja minä seurasin sitä.
Käsivarrelleni laskeutui käsi, jonka saatoin nähdä, mutta en tuntea.
Kaikki oli pimeätä huoneessa ja edessäni, mutta käsi talutti minua
kaksi askelta eteenpäin ja sitten äkkiä painaltaen käski minun
pysähtyä. Kuulin, kuinka jokin verho vedettiin taakseni, ja heti
senjälkeen poistettiin suojus kaislakynttilän päältä, ja huoneen täytti
heikko, mutta riittävä valo.
Ymmärsin, että ikkunan eteen vedetty verho oli sulkenut peräytymistieni
yhtä varmasti kuin jos ovi olisi pantu kiinni takanani. Mutta epäluulo
väistyi pian sen luonnollisen hämmennyksen tieltä, jota ihminen tuntee
nähdessään joutuneensa kieroon asemaan, mistä hän ei voi päästä muuten
kuin kömpelöllä selittelyllä.
Huone, johon olin tullut, oli pitkä, kapea ja matala. Se oli verhottu
tummalla vaatteella, joka nieli valon, ja päättyi haudanomaisesti
perällä olevaan vielä mustemmalta näyttävään vuodekomeroon. Seinän
vieressä oli pari kolme suurta arkkua, joista yhden kannella oli
aterian jätteitä. Keskilattiaa peitti karkea matto, jolla oli pieni
pöytä, tuoli, jalkapalli ja pari jakkaraa ynnä joitakin pienempiä
esineitä hujan-hajan kahden puoleksi täytetyn satulalaukun ympärillä.
Hoikempi ja lyhyempi niistä kahdesta olennosta, jotka olin nähnyt,
seisoi pöydän vieressä ratsastusviitta yllään ja naamio kasvoillaan, ja
se tapa, millä hän äänettömänä tarkasteli minua, samoinkuin hänen
kylmä, halveksiva ilmeensä, jota ei naamio eikä viittakaan voineet
salata, masensivat minua vieläkin enemmän kuin tietoni siitä, että olin
kadottanut sen avaimen, jolla olisin voinut päästä hänen
luottamukseensa.
Iltapäivällä näkemäni rotevampi olento oli punaposkinen,
tukevatekoinen, noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jolla oli
pirteät, mustat silmät ja tuikea ryhti, jonka kiivas malttamattomuus ei
vähääkään lieventynyt, kun hän hetkeä myöhemmin puhui minulle. Kaikki
kuvitelmani Fanchettesta menivät nurin nähdessäni tämän naisen, joka
sievistelemättömine puheineen ja tapoineen tuntui pikemmin
naisvartialta kuin hovikaunottaren kamarineitsyeltä ja näytti sopivan
paremmin vartioimaan juonikasta neitosta kuin auttamaan häntä
sellaisella karkuretkellä kuin mikä nyt oli edessämme.
Hän seisoi jonkunverran taempana herratartaan, punakka käsi leväten sen
tuolin selustalla, mistä neiti nähtävästi oli noussut ylös minun
saapuessani. Muutamia sekunteja, jotka minusta tuntuivat minuuteilta,
me tuijotimme toisiimme äänettöminä, neidin vastattua kumarrukseeni
pienellä päännyökkäyksellä. Sitten, nähdessäni, että he odottivat minun
puhuvan, minä avasin suuni.
"Neiti de la Vire, luullakseni?" kuiskasin empien.
Hän taivutti jälleen päätään; siinä kaikki.
Koetin puhua itseluottamuksella. "Suonette anteeksi, neiti", lausuin
minä, "jos esiintymiseni tuntuu äkilliseltä, mutta aika on nyt kaikista
tärkeintä. Hevoset odottavat sadan askeleen päässä talosta, ja kaikki
on valmisteltu pakoanne varten. Jos lähdemme heti, on pääsymme
esteetön. Tunninkin viivytys voi aiheuttaa ilmitulon."
Vastaukseksi hän nauroi naamionsa takaa -- nauroi kylmästi ja
ivallisesti. "Te olette liian hätäinen, hyvä herra", sanoi hän,
kirkkaassa äänessään sama sävy kuin naurussaankin, mikä nostatti
sydämessäni miltei suuttumuksen tunteen. "Minä en tunne teitä; tahi
oikeammin sanoen, minä en tiedä teistä mitään, mikä oikeuttaisi teidät
sekaantumaan minun asioihini. Te olette liian nopea otaksumissanne,
hyvä herra. Te sanotte tulevanne ystävän lähettämänä. Kenen?"
"Erään, josta olen ylpeä saadessani kutsua häntä sillä nimellä",
vastasin niin maltillisesti kuin saatoin.
"Hänen nimensä!"
Vastasin lujasti, etten voinut sitä ilmaista. Ja niin sanoessani
katsoin häneen lujasti.
Tämä näytti hetkeksi tyrmistyttävän ja hämmentävän häntä, mutta tuokion
perästä hän jatkoi: "Mihin aiotte viedä minut?"
"Blois'han, ystäväni ystävän asuntoon."
"Te käytätte vaativaista puhetapaa", vastasi hän hymähtäen. "Näyttää
siltä kuin olisitte saanut suuria tuttavuuksia viime aikoina! Mutta
teillä on arvatenkin minulle jokin kirje, ainakin jokin merkki, jokin
takuu siitä, että te todellakin olette se, mikä väitätte olevanne,
herra de Marsac?"
"On totta, neiti", sopersin minä, "minun täytyy selittää. Minun täytyy
sanoa teille..."
"Ei, herra", huudahti hän kiivaasti, "ei ole tarvis mitään sanoa. Jos
teillä on se, mistä puhuin, niin näyttäkää se! Te tässä hukkaatte
aikaa. Älkäämme tuhlatko enempää sanoja!"
Minä olin käyttänyt hyvin vähän sanoja, ja Jumala tietää, ettei
mielentilani sallinutkaan monisanaisia selityksiä. Mutta kun olin
syyllinen, el minulla ollut muuta vastattavana kuin sanoa nöyrästi
totuus. "Minulla oli sellainen merkki, josta te mainitsitte", lausuin
minä, "vielä tänään iltapäivällä, nimittäin kultarahan puolikas, jonka
ystäväni uskoi minulle. Mutta häpeäkseni on minun sanottava, että se
varastettiin minulta muutamia tunteja sitten."
"Varastettiin teiltä!" huudahti hän.
"Niin, neiti; ja siitä syystä en voi sitä teille näyttää", vastasin
minä.
"Ette voi sitä näyttää? Ja te uskallatte tulla luokseni ilman sitä!"
hän huusi niin kiivaasti, että en voinut olla säpsähtämättä, niin
valmistunut kuin olinkin soimauksiin. "Te tulette minun luokseni! Te!"
jatkoi hän. Ja sitten hän syyti päälleni solvauksia, kutsuen minua
hävyttömäksi tungettelijaksi, ja antaen minulle lukemattomia muita
nimiä, joita muistellessani vieläkin punastun, ja osottaen kaiken
kaikkiaan sellaista intohimoisuutta, joka jo olisi hämmästyttänyt
minua, jos se olisi näyttäytynyt hänen seuranaisessaan, mutta joka
niin hennossa ja nähtävästi heikossa olennossa ilmeten suorastaan
typerrytti ja tyrmistytti minut. Niin syyllinen kuin olinkin, en voinut
käsittää hänen tavatonta katkeruuttaan enkä hänen sanojensa ääretöntä
halveksivaisuutta, ja minä tuijotin häneen sanattoman ihmetyksen
vallassa, kunnes hän omasta tahdostaan antoi minulle avaimen, joka teki
hänen tunteensa minulle ymmärrettäviksi. Uudessa raivonpurkauksessa hän
repäisi pois naamionsa, ja hämmästyksekseni näin edessäni saman nuoren
hovinaisen, jonka olin tavannut Navarran kuninkaan odotushuoneessa ja
jonka onnettomuudekseni olin saattanut Mathurinen pilkanteon esineeksi.
"Kuka on palkannut teidät", jatkoi hän, pieniä nyrkkejään pusertaen ja
harmin kyyneleet silmissään, "tekemään minut hovin naurunesineeksi? Oli
jo kyllin siinä, että ajattelin teitä sopivaksi välikappaleeksi niille,
joilta minulla oli oikeus odottaa apua! Oli jo kyllin siinä, että
luulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu
valitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle
teidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te
olisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin
pilkkataulu..."
"Neiti!" huudahdin minä.
"Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!" jatkoi hän nauttien
julmuudestaan. "Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi
enää kärsiä! Se..."
"Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!" huusin minä niin ankarasti
että se vihdoinkin pysähdytti hänet. "Olkoon, että olen köyhä, mutta
olen kuitenkin aatelismies; niin, neiti", jatkoin lujasti, "aatelismies
ja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne
vertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon,
että tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman
itselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen
tavanneeni teitä."
"Minkätähden sitten tulitte?" kysyi hän ilkeästi.
"Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He
antoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa
hairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi."
"Siihen teillä on syytäkin", vastasi hän katkerasti, mutta sentään
muuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, "jos kertomuksenne vain on
totta."
"Niin, siinäpä sen kuulitte!" säesti seuranainen hänen rinnallaan.
"Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja
teillä on sellainen nuttukin kuin..."
"Hiljaa, Fanchette!" sanoi neiti käskevästi. Ja sitten hän seisoi
hetkisen äänettömänä, katsoen minuun kiinteästi, huulet kiihtymyksestä
värisevinä ja hehkuvan punaiset pilkut poskillaan. Hänen puvustaan ja
muistakin seikoista saattoi selvästi nähdä, että hän oli päättänyt
paeta, jos olisi saanut nähdä merkin; nähdessäni tämän ja tietäessäni
kuinka vastahakoinen nuori tyttö on luopumaan päähänpistoistaan,
saatoin vielä vähän toivoa, ettei hänen epäluottamuksensa ja kieltonsa
kestäisi. Ja niin lopulta kävikin.
Kun hän avasi suunsa seuraavan kerran, oli hänen sävyssään ainoastaan
tyyntä halveksimista. "Te puolustatte itseänne taitavasti", sanoi hän,
rummuttaen sormillaan pöytään ja katsoen minuun kiinteästi. "Mutta
voitteko sanoa minulle jotain syytä, minkä takia mainitsemanne henkilö
olisi valinnut sellaisen lähettilään?"
"Voin", vastasin rohkeasti. "Hän teki sen siksi, ettei voitaisi häntä
epäillä teidän pakonne toimeenpanijaksi."
"Ohoo!" huudahti hän, kipinä äskeistä intohimoa äänessään. "Tulisi siis
laskettavaksi liikkeelle sellainen puhe, että neiti de la Vire on
karannut Chizéstä herra de Marsacin kanssa, vai mitä? Kylläpä sen
saatoin arvatakin!"
"Herra de Marsacin avulla", vastasin minä, oikaisten kylmästi hänen
sanojaan. "On teidän asianne", jatkoin sitten, "verrata tätä haittaa ja
tänne jäämisen epämieluisuutta keskenään. Minun on ainoastaan
pyydettävä teitä tekemään päätöksenne pian. Aika on täperällä, ja minä
olen viipynyt täällä jo liian kauan."
Sanat olivat tuskin päässeet huuliltani, kun ne saivat vahvistusta
kaukaisesta äänestä -- kiinnipaiskatun oven synnyttämästä melusta, mikä
siihen vuorokauden aikaan kajahtavana -- arvioni mukaan oli kello yli
kolmen -- ei voinut merkitä muuta kuin pahaa. Tätä melua seurasi heti,
meidän vielä kuunnellessamme kohotetuin sormin, toisia ääniä --
tukahdutettu huudahdus ja raskaitten askelien töminä etäisessä
käytävässä. Neiti katsahti minuun ja minä hänen seuranaiseensa. "Ovi!"
kuiskasin minä. "Onko se lukittu?"
"Lukittu ja teljetty!" vastasi Fanchette. "Ja suuri arkku pantu eteen.
Tulla kolistakoot vain; ei heistä ole mitään pelkoa vähään aikaan."
"Sitten teillä on vielä aikaa, neiti", kuiskasin minä, peräytyen
askeleen ja tarttuen ikkunan edessä olevaan verhoon. Ehkä tekeydyin
kylmäverisemmäksi kuin olin. "Ei ole liian myöhäistä. Jos haluatte
jäädä, niin sille en voi mitään. En voi sitä auttaa. Jos taas päätätte
uskoa itsenne minun huomaani, niin vannon aateliskunniani kautta
tahtovani olla tuon luottamuksen arvoinen -- palvella teitä
uskollisesti ja suojella teitä viimeiseen asti! Enempää en voi sanoa."
Hän vapisi ja katsoi minusta oveen, jolle joku oli juuri alkanut
kuuluvasti kolkuttaa. Se näytti vaikuttavan häneen ratkaisevasti.
Huulet raollaan, katse kiihtyneenä hän kääntyi äkkiä Fanchetteen päin.
"Niin, menkää vain jos haluatte", vastasi nainen äreästi, lukien
tarkotuksen hänen katseestaan. "Suurempaa roistoa ei voi olla kuin se,
josta meillä on kokemusta. Mutta kun kerran olemme lähteneet, niin
taivas meitä auttakoon, sillä jos hän saavuttaa meidät, niin me saamme
maksaa kalliisti!"
Tyttö ei puhunut itse, mutta sitä ei tarvittukaan. Ovella kasvoi melu
joka hetki, ja seasta alkoi kuulua äkäisiä kehotuksia Fanchettelle
aukaisemaan ja uhkauksia ellei hän pian tottelisi. Minä annoin asioille
äkkiratkaisun sieppaamalla toisen satulalaukuista -- toisen annettiin
jäädä -- ja sivalsin sivulle ikkunaa peittävän verhon. Samassa
Fanchette sammutti kynttilän -- viisaasti kyllä -- ja vetäisten auki
ovi-ikkunan minä astuin parvekkeelle, toisten seuratessa kintereilläni.
Kuu oli noussut korkealle ja valaisi kirkkaasti talon edustalla olevan
pienen aukeaman, joten saatoin selvästi erottaa tikapuut ja niitten
ympäristön. Ihmeekseni ei Fresnoy ollutkaan paikallaan, eikä häntä
näkynyt missään. Mutta kun samassa kuulin vasemmalta puoleltani talon
taustalta huudon, joka ilmaisi, ettei vaara rajottunut enää yksinomaan
talon sisäpuolelle, päätin, että hän oli mennyt sinne ehkäisemään
hyökkäystä. Enempää siekailematta aloin siis laskeutua niin nopeaan
kuin taisin, miekka toisessa kainalossani ja satulalaukku toisessa.
Olin puolivälissä alas tulemassa ja neiti oli jo astumassa tikapuille
seuratakseen minua, kun kuulin askeleita alhaalta ja näin Fresnoyn
tulevan juosten miekka kädessään.
"Joutuin, Fresnoy!" huusin minä. "Hevosten luo, ja irrottakaa ne!
Joutuin!"
Luistin alas lopun matkaa, otaksuen että hän oli mennyt tekemään mitä
pyysin. Mutta olin tuskin saanut jalkani maahan, kun kylkeeni sattui
raju isku, joka sai minut horjahtamaan kolmen askeleen päähän
tikapuista. Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että jollen
olisi nähnyt sivullani Fresnoyn mulkoilevia, vihasta raivostuneita
kasvoja ja kuullut hänen kiivasta hengitystään hänen koettaessaan
irrottaa miekkaansa, joka oli tunkeutunut satulalaukkuni lävitse, en
olisi milloinkaan tullut tietämään, kuka tuon iskun oli antanut tahi
kuinka täperällä pelastumiseni oli ollut.
Onneksi tajusin tilanteen ajoissa, ennenkuin hän ehti saada irti
säiläänsä, ja se antoi käteeni tarmoa. En voinut paljastaa miekkaani
sellaisessa käsikähmässä, vaan päästäen irti satulalaukun, joka oli
pelastanut henkeni, iskin miekkani kahvalla kaksi kertaa häntä
kasvoihin niin rajusti, että hän kaatui takaperin ja jäi makaamaan
ruohikolle, tumma, yhä laajeneva tahra ylöspäin kääntyneissä
kasvoissaan.
Se oli tuskin tehty, ennenkuin naiset olivat ehtineet tikapuitten
juurelle ja seisoivat vieressäni. "Joutuin!" huudahdin heille, "tahi he
ovat kimpussamme!" Tarttuen neidin käteen, juuri kun puolikymmentä
miestä tuli juosten nurkan takaa, hyppäsin hänen kanssaan alas muurin
aukosta, ja pakottaen hänet juoksemaan minkä suinkin pääsi, syöksyimme
sen avonaisen alueen poikki, mikä oli meidän ja metsänrinnan välillä.
Päästyämme puitten suojaan, mistä meitä ei saattanut nähdä, oli minun
vielä irrotettava hevoset ja autettava neiti ja seuranainen ratsaille
kiireimmän kautta.
Mutta seuralaisteni ihailtava kylmäverisyys ja mielenmaltti ynnä
takaa-ajajiemme vastahakoisuus poistumaan avonaiselta maalta, he kun
eivät tienneet meidän lukumääräämme, saivat aikaan sen, että kaikki
tapahtui verrattain tyynesti. Hyppäsin Cidin selkään (minulla on aina
ollut tapana opettaa hevoseni seisomaan rauhallisesti irrallaan, enkä
tiedä mikä taito olisikaan hyödyllisempi tiukassa paikassa), ja
sivaltaen Fresnoyn hiirakkoa kupeille, jotta se syöksähti laukkaan,
suuntasin kulkumme polulle, jota myöten olin saapunut linnaan
iltapäivällä. Tiesin, että se oli tasainen ja vapaa haitallisista
oksista, ja valitsemalla sen arvelin ehkä eksyttäväni takaa ajajat
jäliltämme joksikin aikaa, saattaen heidät siihen luuloon, että olimme
lähteneet etelää kohti kylän läpi vievän tien sijasta.