On luonnollista, että mietiskelin syvästi ja myöhään yöhön minulle
uskotun tehtävän vaikeuksia. Huomasin, että se jakautui kahleen osaan:
nainen oli ensiksi vapautettava ja sitten oli hänet saatettava
turvallisesti Blois'han, jonne oli matkaa kuusikymmentä peninkulmaa.
Vapauttamisen arvelin voivani suorittaa yksinäni tai ainoastaan yhden
kumppanin avulla. Mutta katsoen niihin rauhattomiin oloihin, mitkä
siihen aikaan vallitsivat maassa ja erittäinkin Loiren kahden puolen,
en juuri voinut keksiä, miten olisin saanut turvatuksi naishenkilön
matkalla pohjoiseen päin, jollei minulla ollut mukanani vähintään
viiden miekan voimaa.
Ei näyttänyt suinkaan helpolta saada näitä kokoon muutaman tunnin
sisään, vaikkakin Navarran hovin läsnäolo oli tuonut St. Jeaniin
seikkailijoita joukottain. Mutta kuninkaan määräys oli tinkimätön, ja
sitä oli noudatettava välittämättä pienistä uhrauksista ja
vaaranalaisuudenkin uhalla. Näin ollen en voinut keksiä sopivampaa
miestä alottaakseni kuin Fresnoy'n.
Hänen luonteensa oli alhainen, ja hän oli aikaa sitten luopunut
aateluuden-vaatimuksistaan -- sellaisista kuin hänellä oli ollut;
luullakseni ne olivat hyvin hämäräperäisellä pohjalla. Mutta sama syy,
joka oli saattanut minut turvattomaksi -- nimittäin Condén prinssin
kuolema -- oli paljastanut hänet viimeiseen riekaleeseen saakka; tämä
seikka saattoi minut ehkä kerkeäksi haluamaan häntä palvelukseeni ja
näkemään hänen ansiopuolensa. Tunsin hänet jo ennalta rohkeaksi,
häikäilemättömäksi mieheksi, joka osasi iskeä niin että sattui. Pidin
häntä myöskin luotettavana niin pitkälle kuin hänen velvollisuutensa
kävi yhteen hänen etujensa kanssa.
Läksin siis liikkeelle etsimään Fresnoy'ta niin pian kuin päivä oli
vaiennut ja kun olin ruokkinut ja huoltanut Cidin, mikä aina oli
päiväni ensimäinen askare. Hyvä onni auttoikin minua tapaamaan hänet
aamukulaustaan ottamasta "Kolmen kyyhkysen", pienen, lähellä
pohjoisporttia sijaitsevan ravintolan edustalla. Oli enemmän kuin kaksi
viikkoa siitä kuin olin nähnyt häntä, ja sillä aikaa oli hänessä
tapahtunut niin suuri muutos pahempaan päin, että minä, oman
ränsistyneisyyteni unohtaen, katsoin häneen karsaasti, ikäänkuin
epäillen, olisiko viisasta palkata palvelukseensa miestä, jossa niin
selvästi näkyi köyhyyden ja hillittömän elämän jäljet. Hänen suuret
kasvonsa -- hän oli järeätekoinen mies -- näkyivät hiljattain kärsineen
kovaa pahoinpitelyä, ne olivat turpuneet ja sinertävät, ja toinen silmä
oli melkein ummessa. Leuka oli ajelematon, tukka vanukkeinen ja nuttu
kaulan alta auki ja lisäksi rikkinäinen ja tahrainen. Kylmästä ilmasta
huolimatta -- sillä aamu oli kolea, vaikka tyven -- oli kapakan
edustalla puolikymmentä kuorma-ajuria, jotka joivat ja kinastelivat,
sillä aikaa kuin heidän juhtansa sammuttivat janoaan vesiruuhen
ääressä. Mutta nuo miehet näyttivät yksimielisesti jättävän hänen
haltuunsa penkin, jolla hän istui. Enkä sitä juuri ihmetellytkään
nähdessäni sen ärtyisen ja villin ilmeen, jonka hän heitti minuun
lähestyessäni häntä. Lukiko hän kasvoistani ensivaikutelman laadun vai
muustako syystä hän tunsi vastenmielisyyttä seuraani kohtaan, en voinut
määritellä. Mutta en antanut hänen käytöksensä säikyttää itseäni, vaan
istuuduin hänen viereensä ja tilasin viiniä.
Hän nyökkäsi äkeästi vastaukseksi tervehdykseeni ja heitti minuun
syrjäsilmällä puoleksi häpeilevän, puoleksi vihaisen katseen. "El
teidän tarvitse katsoa minuun niinkuin koiraan", mumisi hän sitten.
"Ette te näytä kovin hienolta itsekään. Mutta olettepa tainnut tulla
ylpeäksi, sitten kuin saitte niin suuren viran hovissa!" Ja hän nauraa
remautti, niin että myönnän olleeni jo kahdella päällä, antaako tuon
pilkan mennä ilman kouraantuntuvaa vastausta vai ei.
Kuitenkin hillitsin itseni, vaikka poskiani kuumensikin. "Vai olette
tekin sen kuullut", virkahdin, koettaen puhua välinpitämättömästi.
"No, kuka ei olisi siitä kuullut?" sanoi hän, nauraen suullaan, vaikka
hänen silmistään oli iloisuus kaukana. "Herra de Marsacin virka. Ha,
ha! Kuulkaahan..."
"Riittää jo siitä!" huudahdin minä. Ja voin sanoa, että minä
vääntelehdin istuimellani. "Minusta nähden on tuo sukkeluus jo vanha,
eikä se huvita minua."
"Mutta se huvittaa minua", vastasi hän irvistäen.
"Antakaa sen kuitenkin olla", sanoin minä; ja luulen että hän luki
varotuksen silmistäni. "Olen tullut puhumaan teille muusta asiasta."
Hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta, mutta heitti säärensä ristiin ja
alkoi ylös kapakan kilpeen katsellen vihellellä raa'an ja hävyttömän
näköisenä. Mutia tarkotukseni muistaen maltoin mieleni ja jatkoin:
"Asia on se, että meillä kummallakaan ei tätä nykyä ole viljalti
rahoja."
Ennenkuin ehdin sanoa muuta, kääntyi hän rajusti minuun päin ja
karkeasti kiroten työnsi turvonneet, vihasta punaiset kasvonsa lähelle
minun kasvojani. "Kuulkaas, herra de Marsac!" huusi hän kiivaasti.
"Sanon teille kerta kaikkiaan, että se on turhaa vaivaa! Minulla ei ole
rahaa, enkä voi sitä maksaa. Sanoin kyllä, kun lainasitte minulle pari
viikkoa sitten, että saisitte sen tällä viikolla. No niin", ja hän
läimäytti kämmenensä penkkiin, "minulla ei ole, eikä teidän kannata
ruveta karhuamaankaan minulta. Te ette voi saada sitä, ja sillä hyvä!"
"Hittoa minä siitä!" huudahdin minä.
"Mitä?" huudahti hän, tuskin uskoen korviaan.
"Viis minä siitä!" toistin ylpeästi. "Kuuletteko? Minä en ole tullut
sitä varten. Olen tullut tarjoamaan teille työtä, ja hyväpalkkaista
työtä, jos tahdotte ruveta yksiin tuumiin kanssani ja pitää suoraa
peliä, Fresnoy."
"Suoraa peliä!" huusi hän kiroten.
"No, no", sanoin minä, "olkoon menneet menneitä minun puolestani, jos
niin haluatte. Seikka on se, että minulla on hankkeissa seikkailu,
johon tarvitsen apua ja voin siitä maksaa."
Hän katsoi minuun ovelasti, tarkastaen silmillään jokaista rikkeintä ja
parsittua kohtaa nutuissani, "Kyllähän autan teitä mielellänikin",
sanoi hän vihdoin. "Mutta haluaisin nähdä ensin rahat."
"Kyllä saattekin", vastasin minä.
"Sitten lähden kyllä mukaanne. Voitte luottaa minuun viimeiseen
hengenvetooni saakka!" huusi hän nousten pystyyn ja ojentaen minulle
kätensä karkealla suoruudella, jonka en kuitenkaan antanut pettää
itseäni luottamaan häneen kovinkaan paljon. "Ja kenen se asia sitten
on, ja mikä se on?"
"Asia on minun", vastasin kylmästi. "Se on naisen ryöstö."
Hän vihelsi ja tarkasteli minua jälleen, julkea väike silmissään.
"Naisen?" huudahti hän. "Hm! Joltakin nuorelta veijarilta voisi odottaa
sellaista -- mutta se on teidän asianne. Kuka se on?"
"Se on myöskin minun asiani", vastasin kylmästi; minua inhotti tuon
miehen helposti ostettava ja alhainen luonne, ja olin täysin
vakuutettu, ettei minun sopinut luottaa häneen miekkani terää
pitemmälle. "Kaikki mitä teiltä vaadin, Fresnoy", jatkoin jäykästi,
"on se, että kymmeneksi päiväksi antaudutte minun käytettäväkseni ja
käskettäväkseni. Minä hankin teille hevosen ja annan teille -- yritys
on vaaranalainen, ja minä otan sen lukuun -- kaksi kruunua päivältä ja
vielä kymmenen lisää, jos onnistumme pääsemään turvalliseen paikkaan."
"Ja se paikka on...?"
"Samantekevä mikä", vastasin minä. "Kysymys on nyt vain, suostutteko?"
Hän katseli äreänä maahan, ja saatoin huomata että häntä kiukutti
kovasti se, että itsepäisesti pidin asian omana tietonani. "Enkö minä
saa tietää sen enempää?" kysyi hän, kaivellen maata huotransa kärjellä.
"Ette sen enempää", vastasin minä lujasti. "Olen päättänyt tehdä
epätoivoisen yrityksen parantaakseni asioitani, ennenkuin ne liukuvat
niin alas kuin teidän, ja sen enempää en sano kenellekään elävälle
sielulle. Jos ette halua panna päätänne alttiiksi silmät ummessa, niin
sanokaa vain, ja minä menen jonkun toisen luokse."
Mutta hänen tilansa, kuten hyvin tiesin, ei ollut sellainen, että hän
olisi voinut hylätä noin tuottavaa tarjousta, ja niinpä hän viimein
suostuikin uusilla uskollisuuden vakuutuksilla. Sanoin tarvitsevani
neljä ratsumiestä saattueeksemme, ja nämät hän tarjoutui hankkimaan,
sanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä
kuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas
asettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten
hänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen -- panin
ehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa -- ja
määrättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän
jälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.
Sillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun
yrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten
miesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin
siitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon
peljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin
vähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja
jokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja
vastuunalaisuuden taakan.
Oli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin
valmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin.
Asesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin
pistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen
samalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua
kohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten
luotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä,
että heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta
neitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin
välttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet
kahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä,
miten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa
turvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa
ystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua
hattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli
teräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan
ompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia
tarpeita varten.
Sataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin
pohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon
kulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään
huomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa
niin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin
matkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen
sadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä
ratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan
huutaen raikkaasti: "Tervetuloa, herra kapteeni!"
"Tervetuloa vain", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen
hänestä. "Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?" ja minä viittasin
ratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.
Hän yritti suoriutua asiasta naurulla. "Oh, nuoko?" sanoi hän. "Se on
pian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin
heidät senvuoksi kaikki -- Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja
Johanneksen -- ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan
miehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia
poikia jälessänne!"
Todellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä
koskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut
epäröidä. "Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy", sanoin lujasti. "Kaksi
pyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan -- Matteuksen ja Markuksen
tahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte."
"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa", sanoi hän mulkoillen karsaasti.
"Jos ei muu ole esteenä", tokaisin minä, "niin toinen minun miehistäni
on nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia
on sillä autettu."
"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa", mumisi hän
nyrpeästi.
"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä", vastasin
minä katsoen häntä suoraan silmiin, "niinkuin meidän kaikkien täytyy
joskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja
Markuksen. Toiset saatte laskea menemään."
Hän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta
tarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin
lahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan
kiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi
lähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo
kaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät
ne lähtisi meitä seuraamaan.
Luulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa -- sillä
rautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia -- muodostimme
niin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista
pelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt
komennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää
vaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin.
Näitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää,
toinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella
ei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja
oli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja
suitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin
hyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana
tulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän
välien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni
turvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei
ainoastaan oma henkeni -- mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei
ollut kovinkaan suuriarvoinen -- vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja
toistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.
Eikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan
minun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja
epäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni
lyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani
viimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme
liikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme
taluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.
Kun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja
yksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän
mitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä
suuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti
minua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin
vihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa
matkatoveria.
"Kuulkaas", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, "te ette
ole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti,
että..."
"Minä säästän hevosia", vastasin lyhyeen. "Huomenna on meillä pitkä
päivä edessä."
"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin
päivät", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen,
joka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. "On se ainakin
kyllin kiiltävä."
"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin", vastasin minä hiukan
närkästyneenä hänen sävystään.
"On tässä joukossa parempikin", virkkoi hän.
"Minä en ainakaan sellaista näe", sanoin minä. Olin jo silmäillyt
joukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin
rumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta
mitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä
uudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että -- ottamatta
lukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti --
ei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä
ulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.
"Haluaisitteko koettaa?" sanoi hän ivallisesti.
Minä nauroin ja sanoin: "Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään
hevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin
erehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka."
"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään", vastasi hän
levollisemmin. "Teidän ei tarvitse muuta kuin istua tuon Matteuksen
raudikon selkään, niin tunnette että se on menevä hevonen ja myönnätte
minun olevan oikeassa."
Katselin kysymyksessä olevaa ruskeaa, laukkipäistä, leveäleukaista
hevosta ja näin, että vaikkei sillä ollutkaan mitään rotuhevosen
merkkejä, se oli kuitenkin vahvaluinen, hyvärintainen ja
voimakaslantioinen elävä. Arvelin, että Fresnoy saattoi mahdollisesti
olla oikeassa, ja siinä tapauksessa, jos hevonen vain oli hyvätapainen,
se sopisi ehkä neidille paremmin kuin minun ostamani hevonen. Ja jos
joukossamme oli nopea hevonen, niin oli se joka tapauksessa hyvä
tietää, ja niin pyysin Matteusta vaihtamaan hevosia ja kehottaen häntä
pitämään huolellisesti Cidiä nousin ruskon selkään ja huomasinkin pian,
että se oli kevytjalkainen ja nopea hevonen ja että se tuntui niin
hyväluontoiselta kuin arkakin ratsastaja saattoi toivoa.
Kulkumme kävi juuri tasaisen, aution kankaan poikki, missä siellä
täällä oli joitakin orjanruusupensaita. Tie oli röykkelöinen ja
kivinen, ja kulkijat olivat pahimpia paikkoja kiertäessään poikenneet
milloin oikealle milloin vasemmalle, levittäen sen siten enemmän kuin
kymmenen sylen levyiseksi. Fresnoy ja minä olimme vaihtoa
toimitettaessa jääneet hiukan jälelle muista ja kuljimme rinnan Cidillä
ratsastavan Matteuksen kanssa.
"No", sanoi hän, "enkö ollut oikeassa?"
"Kyllä osaksi", vastasin minä. "Hevonen on parempi kuin miltä se
näyttää."
"Niinkuin monet muutkin -- sekä hevoset että miehet", virkkoi hän
hiukan kiukunsekaisella äänellä. "Mutta mitäs arvelette? Emmekö laske
hiukan laukkaa ja saavuta noita toisia?"
Arvellen, että sopi hyvin tehdä niin, suostuin kernaasti, ja niin
laskimme hevoset laukkaan. Olimme kuitenkin ratsastaneet vain noin
puolisensataa syltä, enkä ollut ehtinyt päästä vielä kunnolleen
vauhtiin, kun Fresnoy kiristi hiukan ohjaksia ja kääntyi satulassaan
katsomaan taakseen. Samassa hän huusi: "Hoi, mitäs tämä on? Eiväthän
nuo ryökäleet vain ratsasta perässämme?"
Käännähdin äkkiä katsomaan. Samassa silmänräpäyksessä, ilman mitään
kompastusta tai varotusta, suistui hevonen altani maahan kuin ammuttu,
lennättäen minut kolmisen syltä eteenpäin päänsä yli, ja niin äkkiä,
etten ennättänyt kohottaa edes käsivarsiani, vaan löin pääni ja
hartiani suoraan maahan, mennen tiedottomaksi.
Olen monasti pudonnut hevosen selästä, mutta en kertaakaan noin
tavattoman odottamatta. Tullessani jälleen tajuihini huomasin nojaavani
vanhan pensaan runkoon, tuntien kipua ja huimausta. Fresnoy ja Matteus
tukivat minua kahta puolta ja kysyivät, kuinka minun laitani oli.
Toiset kolme miestä istuivat hevostensa selässä muutamien askelten
päässä minusta, ja heidän piirteensä kuvastuivat tummina myrskyistä
iltataivasta vasten. Olin liian huumautunut aluksi voidakseni nähdä
enempää, ja tämänkin huomasin pelkästään koneellisesti. Mutta
vähitellen aivoni selkenivät ja minä tunsin ympärilläni olevat, jotka
ensin olivat näyttäneet minusta aivan vierailta, ja lopulla muistin,
mitä minulle oli tapahtunut.
"Onko hevonen loukkautunut?" sopersin niin pian kuin saatoin puhua.
"Ei hiventäkään", vastasi Fresnoy ja nauraa hihitti, jollen aivan
väärin kuullut. "Pelkään, että teille siinä kävi hullummasti,
kapteeni."
Puhuessaan hän katsahti hevosten selässä istuviin miehiin, ja minusta
näytti hämärästi että he hymyilivät. Muuan nauroikin, ja toinen kääntyi
poispäin ikäänkuin peittääkseen kasvonsa. Minulla oli epämääräinen
tunne, että tässä oli käsillä jokin kuje, josta minä en tiennyt mitään.
Mutta olin vielä liian sekaisin saamastani täräyksestä ollakseni
utelias, ja kiitollisena annoin myöntymykseni, kun eräs miehistä
tarjoutui noutamaan vähän vettä. Hänen poissa ollessaan seisoivat
toiset ympärilläni sama huonosti salattu ilkamointi kasvoillaan.
Fresnoy yksin puhui, laverrellen vilkkaasti tapaturmasta, vakuuttaen
osanottoaan ja kiroillen tietä, hevosta ja tuulista säätä, kunnes vettä
saapui. Siemaistuani sitä tunsin itseni paljon virkistyneemmäksi ja
sain kiivetyksi Cidin satulaan, ja hiljalleen läksimme taas
taivaltamaan eteenpäin.
"Huono alku", sanoi Fresnoy vihdoin vilkaisten minuun viekkaasti,
ajaessamme täyttä ravia rinnakkain puolen penikulman päässä Chizéstä,
pimeän ollessa jo lähellä.
Tällä kertaa tunsin kuitenkin olevani jo entiselläni, lukuunottamatta
pientä huminaa päässäni, ja sanoinkin sen hänelle hartioitani
kohauttaen. "Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin", lisäsin. "Eipä
silti, että se oli mikään hauska keikahdus, tai että haluaisin toista
samanmoista."
"Ei, enpä minäkään luulisi", vastasi hän. Hänen kasvonsa olivat minusta
poispäin, mutta olin kuulevinani hänen hihittävän.
Jonkinlaisen epämääräisen, vaistomaisen epäluulon ajamana pistin jonkun
hetken perästä käteni taskuun. Silloin minä ymmärsin. Ymmärsin liiankin
hyvin. Havaintoni tuottama hämmästys oli niin äkillinen, että
tahdottomasti iskin kannukseni Cidin kylkiin, jotta se syöksyi
eteenpäin.
"Mikä on hätänä?" kysyi Fresnoy.
"Hätänäkö?" kertasin minä, kädelläni yhä taskuani haparoiden --
haparoiden toivottomasti.
"Niin, mikä on?" hän kysyi, hävytön hymy konnamaisilla kasvoillaan.
Katsahdin häneen hehkuvan punaisena. "Oh, ei mikään!" virkahdin.
"Menkäämme eteenpäin."
Todellisuudessa olin huomannut, että avuttomuuttani hyväkseen käyttäen
nuo roistot olivat ryövänneet jokaisen lantin kukkarostani sillä aikaa
kuin makasin tiedottomana! Ja siinä ei ollut vielä kaikki eikä pahin,
sillä älysin heti, että he tuon tehdessään olivat tehneet vielä jotakin
muuta, mikä oli tuhat kertaa kohtalokkaampaa ja pelottavampaa --
nimittäin salaisen ymmärtämyksen liiton, jota juuri erityisesti olin
tahtonut ehkäistä ja jonka poissaololle olin perustanut laskelmani.
Niin, älysinpä vielä senkin, että hengissä säilymisestänikin minun oli
kiittäminen vain ystävääni aseseppää ja omaa varovaisuuttani, sillä nuo
roistot olisivat epäilemättä armotta surmanneet minut, jos he olisivat
onnistuneet löytämään pääkassani. Se ei ollut heille onnistunut, ja
siksi he, vaikkakin olivat vakuutettuja siitä, että minulla oli enemmän
rahoja, olivat jättäneet tuon konnantyön tekemättä -- muuten olisivat
nämä muistelmat jääneet kirjottamatta. He olivat hyväntahtoisesti
sallineet minun jäädä henkiin, kunnes sattuisi edullisempi tilaisuus,
jolloin he saisivat riistetyksi viimeisenkin kruununi!
Vaikka minulla oli kyllin malttia pidättäytyäkseni soimauksista, joista
ei voinut odottaa mitään hyötyä, ja uhkauksista, joita minulla el ole
koskaan ollut tapana lausua, jollei minulla ole ollut myöskin voimaa
panna niitä täytäntöön, niin ei silti pidä luulla, etten minä siinä
Fresnoyn rinnalla ratsastaessani ollut täysin tietoinen tilastani
samoinkuin siitäkin, kuinka noloa osaa näyttelin kaksinaisessa
asemassani, ollen samalla miesteni johtajana ja heidän narrinaan.
Ajatellessani, että minun näin vaarallisessa asemassa ollen oli pantava
alttiiksi toisen turvallisuus omani lisäksi, tunsin niin tuiki
tarpeelliseksi saada miettiä häiritsemättä joitakin hetkiä, että päätin
tehdä sen silläkin uhalla että mieheni silläaikaa saisivat tilaisuuden
punoa uusia konnanjuonia. Kun Chizén linnan tornit melkein heti sen
jälkeen tulivat näkyviin, sanoin Fresnnylle, että jäisimme yöksi
kylään, ja pyysin häntä menemään edelleen miesten kanssa ja hankkimaan
yösijat majatalossa. Epäluulo ja uteliaisuus iskivät heti häneen ja hän
kieltäytyi itsepäisesti jättämästä minua, ja olisi voinut pysyäkin
päätöksessään, jollen minä olisi pysäyttänyt hevostani ja antanut hänen
tietää selvin sanoin, että tässä asiassa minä tahdoin tehdä niinkuin
itse halusin, tahi muuten olisi välimme lopussa. Tätä jälkimäistä
vaihtopuolta hän säikähti, niinkuin olin odottanutkin, ja lausuttuaan
minulle nureat jäähyväiset ratsasti tiehensä joukkoineen. Odotin,
kunnes he olivat hävinneet näkyvistä, ja kääntäen sitten hevoseni menin
pienen puron yli, joka oli tien ja linnan metsästyspuiston välillä, ja
aloin ratsastaa polkua pitkin, joka näytti vievän metsän läpi linnaa
kohti, tähyellen valppaasti kummallekin puolelleni.
Silloin, ajatusteni kääntyessä tuohon naiseen, joka nyt oli niin
likellä ja joka, ollen ylhäinen, rikas ja tuntematon, nosti, sikäli
kuin häntä lähestyin, mieleeni aavistuksia yhä pelottavammista
vaikeuksista -- silloin tein huomion, joka pani kylmät väreet kulkemaan
selkäpiitäni pitkin ja yhdessä tuokiossa pyyhkäisi mielestäni pois
muistonkin vaivaisista kymmenestä kruunustani. Kymmenen kruunua! Voi,
minä olin kadottanut sen, mikä oli arvokkaampi kuin kaikki kruununi
yhteensä -- olin kadottanut taitetun rahan, jonka Navarran kuningas oli
uskonut minulle ja joka oli ainoa tunnusmerkkini, ainoa keino, millä
saatoin vakuuttaa neiti de la Virelle olevani hänen lähettämänsä. Olin
pannut sen kukkarooni, ja se oli tietysti, vaikka sen nyt vasta
huomasin, hävinnyt muitten rahojen mukana.
Pysäytin ratsuni ja istuin jonkun aikaa liikkumattomana, epätoivon
valtaamana. Tuuli, joka huojutti alastomia oksia pääni päällä ja
lennätti lakastuneita lehtiä parvittain jalkojeni editse ja kuoli
viimein kuiskivien sananjalkojen keskelle, ei tavannut luullakseni
missään kurjempaa olentoa kuin minä olin sillä hetkellä.