Olen jo viitannut siihen vaaraan, millä Henrik III:n ja pyhän liigan
välinen liitto meitä uhkasi -- liitto, josta tiedon saavuttua
kerrottiin Navarran kuninkaan viiksien harmentuneen yhdessä yössä.
Siitä huolimatta ei hovi ollut milloinkaan näyttänyt iloisemmalta ja
huolettomammalta kuin nyt puheena olevana aikana. Rahanpuutekin näytti
hetkeksi jääneen unhotuksiin. Huvitus seurasi toistaan, ja vaikka
syvemmällä epäilemättä olikin jotain tekeillä -- sillä viisaimmat
ruhtinaamme vihollisista pelkäsivät häntä erikoisesti silloin, kun hän
näytti enimmän huvittelemaan kiintyneeltä -- niin syrjästäkatsojasta
näytti siltä kuin ilot ja nautinnot olisivat vallanneet koko St. Jean
d'Angely'n laidasta laitaan.
Hovin hälinä ja humu ulottuivat minun ullakkohuoneeseenikin ja
vaikuttivat sen, että tämä joulu, joka sattui sunnuntaipäiväksi, tuli
minulle miltei sietämättömäksi koettelemukseksi. Koko pitkän päivän
kuului kavioitten kapse katukivitystä vastaan, ja korviini kajahteli
huviratsastajien nauru, saaden kovan tuolin tuntumaan kovemmalta,
alastomat seinät vielä alastomammilta ja lisäten satakertaiseksi
yksinäisyyteni kolkkouden. Sillä niinkuin auringonpaiste tekee vieressä
olevat varjot synkemmiksi eikä mikään äänettömyys ole syvempi kuin se,
joka seuraa miinan räjähdystä, niin murhe ja köyhyys eivät milloinkaan
tunnu niin sietämättömiltä kuin siiloin, kun toivo ja rikkaus tulevat
niitä aivan liki.
Tosin herra d'Amours'in suuri juhlasaarna markkinahallissa joulupäivän
aamuna virkisti minua, niinkuin se virkisti kaikkia vakavasti
ajattelevia. Olin siellä läsnä, istuen eräässä rakennuksen hämärässä
sopessa, ja kuulin sen kuuluisan ennustuksen, joka niin pian oli käyvä
toteen. "Sire", sanoi saarnamies, kääntyen Navarran kuninkaan puoleen
ja viitaten, rohkeasti kuten ainakin tuo suuri mies ja jalo kristitty,
silloin vireellä olevaan yritykseen, jonka tarkotuksena oli riistää
ruhtinaalta kruununperimisoikeus -- "Sire, minkä Jumala on teille
syntymässänne antanut, sitä eivät ihmiset voi teiltä riistää. Vähän
aikaa, vähän kärsivällisyyttä vielä, ja te olette saattava meidät
saarnaamaan Loiren toisella puolella! Kun te olette Joosuanamme, niin
me menemme Jordanin yli ja kirkko pystytetään luvattuun maahan."
Nuo urheat sanat olivat omiaan rohkaisemaan hugenotteja siinä vaikeassa
asemassa, jossa heidän asiansa silloin oli, ja ne ilahuttivatkin
kaikkia kuulijoita; ei kuitenkaan niitä -- ja niitä ei ollut monta --
jotka Turennen kreivin kannattajina tunsivat salaista vastenmielisyyttä
siitä, että Navarran kuningas täten julkisesti tunnustettiin
hugenottien johtomieheksi. Läsnäolijain mielihyvä tuli ilmi
lukemattomin tavoin ja niin voimakkaana, että minäkin palasin
huoneeseeni leppyneenä ja innostuneena ja sain jonkinlaista korvausta
kovasta onnestani uneksiessani suuren asiamme pikaisesta voitosta.
Mutta kun päivä kului eikä iltakaan tuonut mitään muutosta, vaan näytti
minulle saman ilottoman näköpiirin, mihin aamulla olin herännyt, niin
tunnustan ilman häpeätä, että rohkeuteni lannistui uudelleen, varsinkin
kun näin että päivän tai parin perästä minun olisi pakko myydä
jälelläoleva hevoseni tai jokin muu yhtä tärkeä osa varustuksistani;
tuota askelta en voinut ajatella tuntematta synkintä epätoivoa. Tässä
mielentilassa olin juuri yksinäisen kynttilän valossa laskemassa yhteen
niitä muutamin lantteja mitä minulla oli jälellä, kun kuulin askelia
porraskäytävästä. Saatoin erottaa että tulijoita oli kaksi ja koetin
arvailla keitä ne mahtaisivat olla, kuu ovelle hiljaa koputettiin.
Uutta pilajuonta peläten en heti avannut ovea, varsinkin kun
koputuksessa tuntui olevan jotakin salakähmäistä ja tarkotusperäistä.
Tulijat neuvottelivat silloin kuiskaillen keskenään; sitten he
koputtivat uudestaan. Kysyin kovalla äänellä ketä siellä oli, mutta
siihen he eivät suvainneet mitään vastata, ja minä taas puolestani
päätin, etten avaisi, ennenkuin he sen tekisivät. Ovi oli vahva, ja
minä hymyilin kiukkuisesti ajatellessani, että tällä kertaa he
saisivatkin vaivat palkastaan.
Hämmästyksekseni he eivät kuitenkaan luopuneet yrityksestään ja menneet
pois, kuten olin odottanut, vaan koputtivat vähän väliä uudestaan ja
kuiskailivat välillä ahkerasti. Useamman kerran he kutsuivat minua
hiljaa nimeltä ja pyysivät avaamaan, mutta kun he itsepintaisesti
karttoivat sanomasta keitä he olivat, niin minä istuin liikahtamatta.
Joskus kuulin heidän nauravan, vaikka hillitysti. Ja päättäen siitä,
että he olivat liikkeellä kujeilutarkotuksessa, olisin saattanut pysyä
hievahtamatta vaikka puoliyöhön, mihin olikin enää vain kaksi tuntia,
jollei vieno rapina, kuin hiiren nakertaminen vuorilaudan takana, olisi
kiinnittänyt huomiotani oveen. Kohottaen kynttilääni ja varjostaen
silmiäni huomasin jotakin pientä ja kiiltävää pistävän esiin oven alta,
ja hyppäsin pystyyn ajatellen että he aikoivat murtautua sisään. Mutta
kun menin kynttilöineni lähemmäksi kynnystä, hämmästyin, sillä en
löytänytkään mitään uhkaavampaa kuin kaksi kultaliveriä, jotka oli
työnnetty sisään oven ja lattian välisestä raosta.
Hämmästykseni on helposti käsitettävissä. Seisoin kotvan aikaa
tuijottaen rahoihin kynttilä kourassani. Tulin ajatelleeksi, että hovin
nuoret veitikat eivät suinkaan tuhlaisi sellaista summaa pelkkään
kujeeseen, ja silloin en enää empinyt, vaan laskin kynttilän alas ja
vedin salvan pois ovelta, aikoen toimittaa asian vieraitteni seisoessa
ulkopuolella. Se aikomukseni meni kuitenkin tyhjiin, sillä heti kun ovi
avautui, työntyivät he väkivoimalla sivuitseni, ja tullen huoneeseen
yhdessä rytäkässä kehottivat minua viittauksilla sulkemaan oven
jälleen.
Seurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri
oli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven
heittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin
edessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.
He näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja
nauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen
yhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin
kujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas
avasi suunsa ensiksi. "Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?"
sanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.
"Emme, sire", vastasi du Mornay. "Tämä on herra de Marsac, josta
mainitsin teille."
Minä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle
tulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti
puheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: "Bretagnen
Marsac'ista arvatenkin?"
"Aivan niin, sire."
"Sitten olette kai Bonnen sukua?"
"Olen tuon suvun viimeinen jäsen", vastasin kunnioittavasti.
"Se on näytellyt osansa", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni
kodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. "Teidän tunnuslauseenne
on 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen
varrella, ei kaukana Rennes'istä?"
Vastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin
pahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin
puutteellisessa asunnossa.
"No niin", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti
ympärilleen, "myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne
järjestämisessä, herra de Marsac. Te..."
"Mornay!" huudahti kuningas terävästi.
"Mitä, sire?"
"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!"
Mutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut
täysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin
häpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun
jalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa
syrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on
taipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä
joitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni
mahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle
jääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven
auki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi.
Sisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun
täytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.
Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne
lausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin
varhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion
nopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.
Navarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha,
tukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella
harmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut
ankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys,
jollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä
tuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina
hetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän
nautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä
ilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä
ihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut,
päinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin
valmistautunut taisteluun -- vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran
alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään -- eikä itse du
Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä
tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa,
samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen,
tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka
ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan
pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään
huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he
halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin
viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.
Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta
jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin
kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen,
vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette,
herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen
tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni?
Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin
salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni
täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että
vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen
ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä
palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin
käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni
oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut
tehdä mitään."
Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni,
joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni
niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka
Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin
onnelliseksi.
"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän
hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies --
paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut
suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät
pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi
pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden
olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"
Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin
saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle,
että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.
"Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen
olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu
teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin,
että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt
täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on
tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin
tarjota teille seikkailun -- jos seikkailut ovat teidän makuunne --,
joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään
Amadis on ryhtynyt."
"Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut
oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.
"Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti
lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän
huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun -- se on
valtakunnan hyväksi -- mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei
saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä
siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan,
on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon
alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."
Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän
ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen
todellisia olentoja, vai uneksinko minä?
"Ymmärrättekö?" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre
äänessä.
"Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni", sopersin, vaikka toden totta en
ymmärtänyt vähääkään.
"No, mitä sanotte siihen -- suostutteko vai ette?" virkkoi hän.
"Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla
tarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?"
Minä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin
epäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut
kärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta
vaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin
hänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja
siksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: "Te tulette nyt pitämään minua
vaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka
hyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni,
kunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle."
"Pelkäänpä", vastasi hän nopeasti, "että jos tahdotte saada enemmän
valaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä."
Säpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani,
että kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös
anteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä
en huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella
etsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin
vain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan
lähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti
ennenkuin puhui -- vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista
jalkaansa ilmassa.
"Puhun teille tietysti", jatkoi hän sitten, "täydellä luottamuksella,
uskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se
minkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö.
Ei", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, "elkää
peljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän
vakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan.
Bourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan
sydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme
voi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta."
Kumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja
neuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen?
Olin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen
kanssa -- salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta
muistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman
kunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: "Jos asia
on sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne."
"Hyvä on", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi
katsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen
suosituksensa paikalleen osumista. "Mutta sanotteko saman", jatkoi hän,
siirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen
koetella minua, "kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on
Turennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin
minäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle
juuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä
miestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään.
Onko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?"
"Se on vielä mieluisempi minulle nyt", vastasin uljaasti.
"Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka", jatkoi hän. "On tärkeätä
saada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin
kartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun
välini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla
riippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani
eikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on
teidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun."
"Ymmärrän täydellisesti, sire", vastasin minä.
"_Ventre Saint Gris_!" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun.
"Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei
liene monta meidän hovissamme."
Du Mornay, joka oli istunut äänettömänä polveaan sivellen, nyrpisti
huuliaan, vaikka saattoi hyvin nähdä, että hän täydellisesti yhtyi
kuninkaan hyväksymään mielipiteeseen. Hän tarttui nyt vuorostaan
puheeseen. "Teidän luvallanne, sire", sanoi hän, "teen selvää tälle
herralle yksityiskohdista."
"Tehkää se, ystäväni", vastasi kuningas. "Ja tehkää se lyhyeen, sillä
jos viivymme täällä vielä kovin kauan, aletaan minua kaivata, ja hovi
tulee yks-kaks löytämään minulle uuden lemmityisen."
Hän puhui leikillä ja nauraen, mutta huomasin du Mornayn hätkähtävän
noista sanoista, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänelle mieleen. Ja
jälkeenpäin kuulin, että hovissa oli siihen aikaan todellakin hyvin
jännittävänä kysymyksenä, kuka tulisi olemaan seuraava suosikki, sillä
hänen kiintymyksensä kreivitär de la Guicheen oli silminnähtävästi
höltymässä, ja se mielenkiinto, jota hän sillä hetkellä osotti madame
de Guerchevilleä kohtaan, oli vielä pelkkää arvailua.
Du Mornay ei kuitenkaan kiinnittänyt näkyvää huomiota kuninkaan
sanoihin, vaan alkoi antaa minulle ohjeita. "Chizé, jonka nimi on
teille tunnettu", lausui hän, "on kuuden penikulman päässä täältä.
Neiti de la Vire on suljettuna luoteiseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, puiston puolella. Enempää en voi teille sanoa, paitsi että
hänen seuranaisensa on nimeltään Fanchette ja että häneen voi luottaa.
Talo on hyvin vartioitu, ja te tarvitsette neljä tai viisi miestä.
Konnia on kyllä palkattavissa yllin kyllin, mutta katsokaa, että saatte
sellaisia, joita voitte pitää kurissa, ja ettei neidille tapahdu mitään
loukkaavaa heidän seurassaan. Pitäkää hevoset valmiina, ja heti kun
olette saanut neidin vapaaksi, ratsastakaa hänen kanssaan pohjoiseen
niin joutuin kuin hänen voimansa sallivat. Teidän ei missään
tapauksessa pidä säästää häntä, jos Turenne on kintereillänne. Teidän
tulee olla Loiren toisella puolella kuusikymmentä tuntia sen jälkeen
kuin olette lähteneet Chizéstä."
"Loiren toisella puolella!" huudahdin hämmästyksissäni.
"Juuri niin, Loiren toisella puolella", vastasi hän hiukan jyrkästi.
"Olkaa hyvä ja muistakaa, että teidän tehtävänne on saattaa neiti de la
Vire mahdollisimman nopeasti Blois'han. Siellä on teidän, herättäen
niin vähän huomiota kuin mahdollista, kysyttävä parooni de Rosny'tä
'Vertavuotavassa sydämessä' St. Denys'n kadulla. Hän ottaa pitääkseen
huolta neidistä tahi ilmoittaa teille, miten teidän on hänen kanssaan
meneteltävä, ja tehtävänne on silloin suoritettu. Oletteko nyt
selvillä?"
"Täydellisesti", vastasin minä, puhuen vuorostani hiukan
kuivakiskoisesti. "Mutta neiti on ymmärtääkseni nuori. Mitäs, jollei
hän tahdokaan seurata minua, outoa miestä, joka saavun hänen luoksensa
yöllä ikkunan kautta?"
"Siitä on pidetty huoli", oli vastaus. Hän kääntyi kuninkaan puoleen,
joka hetkisen etsittyään veti taskustaan pienen esineen. Hän antoi sen
seuralaiselleen, ja tämä ojensi sen minulle. Otin sen uteliaana. Se oli
kultarahan puolikas, jonka taitettu sivu oli karhea ja rosoinen.
"Näyttäkää tämä neidille", jatkoi du Mornay, "niin hän seuraa teitä.
Hänellä on toinen puolikas."
"Mutta varokaa", lisäsi Henrik painavasti, "mainitsemasta hänellekään
mitään Navarran kuninkaasta. Huomatkaa tarkoin, herra de Marsac! Jos te
jossakin tilaisuudessa tulette mainitsemaan minua, saatte te kunnian
kutsua minua _ystäväksenne_ ja käyttää minusta puhuessanne aina sitä
nimitystä."
Tämän hän sanoi niin ystävällisen näköisenä, että minä olin aivan
hurmaantunut ja tunsin itseni todellakin onnelliseksi saadessani
osakseni sellaisia sanoja valtiaalta, jonka nimi jo silloin oli niin
kuuluisa. Eikä tyydytykseni suinkaan vähentynyt, kun hänen
seuralaisensa veti esiin kukkaron, joka sisälsi, kuten hän sanoi,
kolmesataa kruunua kullassa, ja antoi sen minun haltuuni pyytäen
suorittamaan siitä matkan kulungit. "Varokaa kuitenkin", lisäsi hän
vakavasti, "miehiä palkatessanne näyttäytymästä rikkaalta, jottei
seikkailu näyttäisi jonkun syrjäisen henkilön toimeenpanemalta. Heidät
on parempi jättää siihen käsitykseen, että teidän oman ulkonaisen
asemanne toivottomuus on ollut siihen pakottamassa. Turvautukaa
lupaukseen mieluummin kuin anteliaisuuteen, mikäli se käy päinsä. Ja
kun annatte, niin olkaa kuin jokainen livre olisi kukkaronne
viimeinen."
Henrik nyökäytti hyväksyvästi. "Mainio neuvo!" mutisi hän, nousten ylös
ja vetäen vaippaa hartioilleen. "Samanlainen, joita te, Mornay, aina
minulle annatte, ja joita minä harvoin seuraan -- valitettavasti! Mutta
kuitenkin vähäarvoinen verrattuna tähän", Hän otti miekkani pöydällä
puhuessaan ja punnitsi sitä kädessään. "Kaunis kapine", jatkoi hän,
kääntyen äkkiä ja katsoen minua tiukasti silmiin. "Sangen kaunis
kapine. Jos olisin teidän sijassanne, herra de Marsac, niin katsoisin
että se helposti luistaisi huotrastaan. Niin, enemmänkin, mies,
käyttäkää sitä!" hän lisäsi, alentaen ääntään ja työntäen leukansa
esiin, samalla kuin hänen silmänsä, jotka yhä kiinteämmin katsoivat
minuun, näyttivät tulevan kylmiksi ja koviksi kuin teräs. "Käyttäkää
sitä viimeiseen asti, sillä jos joudutte Turennen kynsiin, niin Jumala
auttakoon teitä, minä en voi!"
"Jos joudun kiinni, sire", vastasin vavisten, mutta en pelosta, "niin
tulkoon kohtaloni minun päälleni."
Tämän sanottuani näin kuninkaan silmien lauhtuvan ja hänen kasvojensa
ilmeen muuttuvan niin nopeasti, että tuskin tunsin häntä samaksi
mieheksi. Hän antoi aseen pudota rämähtäen pöydälle. "_Ventre Saint
Gris_!" huudahti hän, omituinen kaihoava väre äänessään, "Taivaan
kautta vakuutan, että tahtoisin olla teidän sijassanne. Lyödä kerran
tai kahdesti välittämättä seurauksista. Lähteä matkaan hyvä hevonen
allani ja hyvä miekka sivullani ja katsoa mitä onneni toisi muassaan.
Olla irti kaikista valtiopuuhista ja asiakirjoista, eikä antaa enää
ainoatakaan julistusta tässä maailmassa, vaan olla kerta kaikkiaan
Ranskan mies, jolla on kaikki voitettavana eikä menetettävänä mitään,
paitsi lemmityn rakkaus! Ah, Mornay, eikö olisi suloista jättää kaikki
tämä kuohu ja humu ja ratsastaa kauas Coarrazen vihreisiin metsiin?"
"Epäilemättä, jos pidätte Coarrazea parempana kuin Louvrea, sire",
vastasi du Mornay kuivasti, minun seisoessani äänettömänä ja
ihmettelevänä tuon kummallisen miehen edessä, joka saattoi niin äkkiä
muuttua vakavasta iloiseksi, puhua yhdellä hetkellä niin järkevästi ja
heti seuraavalla kuin raju poikanulikka. "Epäilemättä", vastasi hän,
"Jos niin haluatte, sire, ja jos luulette että Guisen herttua antaisi
teidän sielläkään elää rauhassa. Olen varma, että Turenne tulee
iloiseksi kuullessaan päätöksenne. Hänet valitaan epäilemättä kirkkojen
suojelijaksi. Ei, sire, se olisi häpeä!" jatkoi du Mornay miltei
ankarana. "Jättäisittekö Ranskan, jota joskus olen kuullut teidän
sanovan rakastavanne, ajelehtimaan oman onnensa nojaan? Riistäisittekö
siltä ainoan miehen, joka rakastaa sitä sen itsensä takia?"
"Niinpä niin, mutta se on niin oikullinen kulta, hyvä ystävä", vastasi
kuningas nauraen, katsoen syrjäsilmällä minuun. "Ei kukaan ole sen
kainompi tai vaikeammin vallotettava! Ja eikö paavi sitäpaitsi ole
meidät erottanut?"
"Paavi! Hiiteen paavi!" huudahti du Mornay kiihkeän kärsimättömästi.
"Mitä hänellä on Ranskan kanssa tekemistä? Hävytön tunkeilija, ja
italialainen päällepäätteeksi! Tahtoisin että hän ja koko tuo
joukkokunta upotettaisiin mereen sata syltä syvään. Mutta sitä ennen
tahtoisin lähettää hänelle raamatunlauseen sulatettavaksi."
"Esimerkiksi?" sanoi kuningas.
"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."
"Amen!" lausui Henrik lempeästi. "Ja Ranska on kaunis ja suloinen
morsian."
Senjälkeen hän vaipui niin syvään äänettömyyteen, niin tummiin
mietteisiin, kuten minusta näytti, että hän meni pois sanomatta minulle
edes hyvästiä tai näyttämättä muistavan minun läsnäoloanikaan. Du
Mornay vaihtoi kanssani muutamia sanoja vakuuttautuakseen siitä, että
olin ymmärtänyt, mitä minun oli tehtävä, ja lausuttuaan monta
ystävällistä sanaa, jotka tarkoin kätkin mieleeni ja joita sittemmin
usein muistelin, riensi portaita alas isäntänsä jälkeen.
On helppo käsittää, kuinka iloiseksi tunsin itseni jäätyäni yksin. Se
ei ollut kuitenkaan mitään hurjaa riemua, vaan tyyntä iloisuutta, joka
tosin pani vereni voimakkaammin sykkimään ja saattoi minut jälleen
katsomaan maailmaa lujin katsein ja selkein mielin, mutta ei suinkaan
loihtinut eteeni trubaduurin palatseja tai mitään häikäiseviä toiveita.
Mitä kauemmin ajattelin äskeistä keskustelua, sitä selvemmin oivalsin
totuuden. Kun kuninkaan läsnäolo ja hänen erinomaisen ystävällisyytensä
ylleni heittämä lumo alkoi menettää voimaansa, käsitin yhä varmemmin,
minkätähden hän oli tullut minun luokseni. Se ei merkinnyt sitä, että
hän olisi tahtonut osottaa erikoista suosiotaan miehelle, jota hän
tunsi ainoastaan kuulopuheitten perusteella ja nimeltä tuskin
ollenkaan, vaan sitä, että hän tarvitsi miestä, joka oli köyhä ja
sentakia väsymätön, keski-ikäinen (mistä seuraa vaiteliaisuus), vähän
tunnettu -- ja sentakia turvallinen välikappale, ja kaiken lisäksi
kunnianmies, koska oli kysymyksessä sekä salaisuus että nainen.
Samalla sentään ihmettelinkin. Katsoessani pöydällä olevasta
rahakukkarosta kädessäni olevaan taitettuun rahaan, en tiennyt kumpaa
olisin kunnioittanut enempi: sitä luottamustako, jolla edellinen oli
uskottu haaksirikkoiselle ja rutiköyhälle miehelle, vaiko sen naisen
rohkeutta, jonka oli seurattava minua jälkimäisen turvin.