Condén prinssin kuolema, joka sattui keväällä 1588, jätti minut
kokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin
olosuhteisiin, että mainitun vuoden talvi, joka näki Navarran kuninkaan
tulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viettämään, näki minun onneni
tähden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin -- saatan sen nyt
tunnustaa ilman häpeää -- mistä olisin saanut kultarahan tai uuden
huotran, eikä minulla ollut minkäänlaista tointa eikä edes sellaisen
toivoakaan. Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat
hiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi,
että heidän lopullinen perikatonsa oli läsnä, mutta se ei voinut
täyttää heidän tyhjentynyttä rahastoaan eikä auttaa heitä panemaan
jalkeille lisää sotajoukkoja.
Condén kuoleman jälkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa
ilman kilpailijaa; häntä lähinnä olivat Turennen kreivi ja Chatillon,
joista edellisen hillitön kunnianhimo alkoi jo tulla näkyviin. Kovaksi
onneksi olin yhtä tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun
tuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, näki
minun vielä täyttävän neljäkymmentä vuotta, mikä minun mielestäni,
vastoin monien muiden käsitystä, on tärkein päätekohta ihmisen
elämässä, niin voi helposti uskoa, että tarvitsin kaiken rohkeuden mitä
uskonto ja soturielämä saattoivat antaa.
Minun oli ollut joku aika takaperin pakko myydä kaikki hevoseni paitsi
mustaa, tähtiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt täytyi minun luopua
vielä kamaripalvelijastani ja tallimiehestänikin, jotka päästin
menemään samana päivänä, maksaen heidän palkkansa viimeisillä
kultaketjun renkailla mitä minulla oli jälellä. Tunsin surua ja
masennusta jouduttuani näin olemaan ilman noita käskyläisiä, jotka
kuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja täytyessäni itse käydä
hoitamassa hevostani yön suojassa. Mutta tämä ei ollut vielä pahinta.
Puvussani, joka pakostakin joutui kärsimään näistä alhaisista
askareista, alkoi ennen pitkää ilmestyä näkyviä todistuksia
olosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin että sinä päivänä,
jolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut näyttäytyä
väkijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiensä köyhyyden,
vaan tyydyin pysyttelemään huoneessa ja kuluttamaan kärsivällisyyttäni
veitsisepän ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sillä sen vaativampaa
asuntoa ei minun kannattanut pitää.
Toden totta, tämä maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika
minusta, ja vielä kummallisemmalta kun vertaan sitä nykyiseen. Muistan,
että ajatukseni olivat silloin sangen synkät. Katselinpa miten
katselin, en voinut nähdä muuta, kuin että elämäni kevät oli mennyt.
Variksenvarpaita alkoi kerääntyä silmänurkkiini, ja viikseni, jotka
jokaisella kovan onnen päivältä näyttivät pistävän esiin yhä uljaampina
sitä mukaa kuin kasvoni kävivät kapeammiksi, olivat jo harmahtavat.
Kyynärpäät olivat rei'illä, taskut tyhjät, ja miekka pilkisti huotran
ratkeimesta. Kelvottominkaan heittiö, mikä kuleksi Turennen joukkueessa
rutistunein sulkatöyhdöin ja tahraisin kalvospitsein, ei näyttänyt
paljon minua huonommalta. Tosin oli minulla vielä Bretagnessa joku
kallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset
rippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sitä viljelevät talonpojat
saattoivat suorittaa, lähetettiin joka vuosi Pariisiin äidilleni, jolla
ei ollut muuta eläkettä. Ja niihin minä en tahtonut kajota, sillä minä
olin päättänyt ainakin kuolla kunnianmiehenä, jollen voisikaan elää
säätyni mukaan.
Vaikka minulla olikin vähän toiveita menestymisestä, kun ei minulla
ollut ketään kuninkaalle läheistä henkilöä asiaani ajamassa eikä
ainoatakaan ystävää hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla
tavalla mikä mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien
eräänä päivänä herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeriä, työnsin
sen hänen käteensä pyytäen häntä esittämään sen kuninkaalle. Hän otti
sen ja lupasi täyttää pyyntöni, osottaen senverran ulkonaista
kohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla hän
taittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin nähnyt niin
paljon vaivaa, samoin kuin hänen kamaripalvelijansa peitelty virnistys
hänen juostessaan minun jälkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa -- ja
juostessaan, kuten vieläkin punastuen muistan, turhaan -- varottivat
minua toivomasta liikoja.
Tuo varotus jäi minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, että koko
seuraavan ja sitäkin seuraavan päivän vietin vuorotellen luottamuksen
ja toivottomuuden väristyksessä, kylmien ja kuumien puuskien
säännöllisesti vaihdellessa. Kolmannen päivän aamuna vihdoinkin --
muistan että se oli kolme päivää ennen joulua -- kuulin astuntaa
portailta. Kun isäntäni asui puodissaan ja molemmat välikerrokset
olivat tyhjinä, olin varma siitä, että tulijalla oli asiaa minulle ja
menin kynnykselle häntä vastaan, ja heti ensimäinen silmäys lähettiin
vahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mitä olin kuullut
Navarran kuninkaan jalomielisyydestä. Satuin nimittäin tuntemaan
lähetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; hän oli itsetietoinen
nuorukainen, joka oli päivää tai paria aikaisemmin huutanut kadulla
jälkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siitä en nyt kuitenkaan tuntenut häntä
kohtaan mitään kaunaa, eikä hänkään näyttänyt sitä muistavan, joten
hänen kohtelias kumarruksensa kirjettä tarjotessaan täytti mieleni mitä
onnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sisällöstä.
En tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja
senvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin käteni, oliko se minulle.
Hän vastasi erittäin kunnioittavasti että se oli herra de Marsac'ille,
ja minulle jos minä olin mainittu henkilö.
"Tuleeko siihen ehkä antaa vastaus?" kysyin minä, nähdessäni hänen
viivyttelevän.
"Navarran kuningas", vastasi hän syvään kumartaen, "haluaa luullakseni
kuulla vastauksenne mieskohtaisesti." Tämän sanottuaan hän pani jälleen
päähänsä hatun, jonka hän kunnioittavasti oli ottanut pois, kääntyi ja
poistui portaita alas.
Palaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli
sinetöity suurella sinetillä, ja näytti kaikin puolin hyvin tärkeältä.
Sen sisällys kävi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi
minua tulemaan luokseen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, ja
kirje päättyi sellaista ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta
ilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle jäänyt vähintäkään epäilystä
ruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja
kiitollisuudesta, että se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle
miehelle, ja istuin sitten viettämään lopun päivää koettaessani
parannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin
sydämin päättelin mielessäni, että olin nyt pelastunut köyhyydestä,
ainakin sellaisesta köyhyydestä mikä on aatelismiehelle alentavaista,
ja joskin tulisin esiintymään hovissa ylen halvannäköisessä asussa,
niin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että päivän, parin perästä
sekä asuni että onneni olisivat korjautuneet.
Niinpä olikin mieleni uljas, kun seuraavana päivänä vähän ennen
puoltapäivää jätin asuntoni ja lähdin astumaan linnaa kohti.
Oli kulunut joku aika siitä kuin olin näin julkisesti esiintynyt
kaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut täyteen väkeä,
enkä voinut olla luulottelematta, että jotkut tyhjäntoimittajat
silmäilivät minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyllä olinkin
tarpeeksi ränstyneen näköinen. Mutta kun huomasin, että tuikea katse
riitti palauttamaan vakavan ilmeen heidän kasvoilleen, kävelin
itsetietoisena eteenpäin viiksiäni sivellen, kunnes näin tulevan
vastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.
Hän pysähtyi eteeni asiallisen näköisenä, kumarsi syvään -- mikä
näkyi saavan lähelläolijat ällistymään, sillä hän oli niin iloinen
ja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia
kamarineitoja ja pyysi minua rientämään, koska kuningas odotti minua
yksityiskammiossaan.
"Hän on kysynyt teitä kaksi kertaa", jatkoi hän tärkeänä, hattunsa
sulan melkein maata hipoessa.
"Kuninkaan kirjeessä kai mainittiin puolenpäivän aika", vastasin minä
jouduttaen askeleitani. "Jos myöhästyn tällaisessa tapauksessa, niin on
hänellä todellakin syytä moittia minua."
"No, no", virkkoi hän, huiskauttaen kättään keikarimaisen näköisenä,
"ei se mitään tee. Tiedättehän, että toinen mies saa varastaa hevosen
silloin kuin toinen ei saa katsoa sitä edes aidan takaa."
Vaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa hänessä
silti piillä nuorteaa tunnetta. Muistan, että kuullessani tuon
viittauksen kaikkien odotuksieni yli käyvästä suosiosta tunsin veren
nousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella.
Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut
anomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa
oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta,
astuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin
katsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin
sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.
Siellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset
taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita
ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat
sinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla
seinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina
hävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he
väistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka
samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja:
"Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset...!"
Saavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona,
hovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua
astumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan
takanani.
Pysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi
huoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt
kääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras
sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt,
valtasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni
hämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa
häpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken
mitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut
minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että
isäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden
kumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni
mukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.
"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan
oudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan
häneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin,
näin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan
lähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni
epämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni
jonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.
Huone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä
ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan
palaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan
lieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin
se, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä
monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa
lämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää
vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa
oloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava
narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle
että sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena
hänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen
terävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran
selästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin
parikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun
luokseni. "Arvoisa herra", sanoi hän kohteliaasti -- ja minä kadehdin
mielessäni hänen sulavaa kumarrustaan -- "te haluaisitte tavata...?"
"Navarran kuningasta", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä
parhaani.
Hän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen
tasaisella, levollisella äänellä: "Hän haluaa tavata Navarran
kuningasta." Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle
ja palasi toveriensa luokse.
Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli
käsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de
Marsac, arvatenkin?"
"Palvelukseksenne, herra", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä
näkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta
nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni
valmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta.
Aivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville:
"Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan hän
pyörähti ympäri ja palasi lieden luo.
Minä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys
asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen
perusteella -- sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää
miten oli toimittava -- astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin.
"Määräyksen mukaan luultavasti?" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin
edelliset.
"Niin", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, "määräyksen mukaan
puolenpäivän aikaan."
"Herra de Marsac", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville,
"haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän
aikaan." Ja kumartaen uudelleen -- kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta
punaisiksi -- hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.
Näin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun
hämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai
jollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti
äkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää,
että se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen
toivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui
että kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin
katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi
joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama
pilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se,
että kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei
liikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä
kaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.
Yhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona
surkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää
niitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä
seuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä
kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin,
halveksiminen -- halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui
nauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään
täysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan
huvitettua tunnetta.
Pila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut
kestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua
kohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea,
jonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea
ei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että
hetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru
ympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.
"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!"
vastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin
helposti säikytettävissä.
"Hän on metsästämässä!" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen
kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.
Mutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni
olevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja
käyttäen hyväkseni heidän hämmästystään -- sillä he eivät olleet
lainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen -- olin
ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää. Mathurine, narri,
oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi: "Totta tosiaan, hän aikoo ottaa
taivaanvaltakunnan väkirynnäköllä!" Ja nuo olivat viimeiset sanat mitä
kuulin, sillä kun nostin säpin -- ovella ei näet ollut vartijaa --
syntyi takanani olevassa huoneessa yhtäkkiä syvä hiljaisuus.
Työnsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Eräässä
ikkunasyvennyksessä istui kaksi miestä, jotka kääntyivät ja katsoivat
minuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhjä. Kuninkaan kävelykengät
viruivat hänen tuolinsa vieressä, toisella puolella saapaskoukut ja
pihti. Lieden edessä makaava koira nousi hitaasti ylös ja murisi, ja
toinen miehistä nousi arkulta, jolla hän oli istunut, tuli minua kohti
ja kysyi ärtyneen näköisenä, mitä minä sieltä halusin ja kuka oli
antanut minulla luvan tulla sisään.
Minä aloin selittää hieman arasti -- sillä huoneen hiljaisuus oli
laimentanut kiihtymykseni -- että halusin tavata kuningasta, kun
puhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: "Kuningastako? Ei hän
ole täällä, hyvä mies, hän on metsästämässä St. Valery'ssä. Eivätkö ne
sanoneet sitä teille tuolla toisessa huoneessa?"
Luulin tuntevani puhujan, joka ikäänsä nähden -- hän oli jonkunverran
minua nuorempi -- oli harvinaisen vakavan ja miettiväisen näköinen,
käytökseltään hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja
haluten kiertää hänen kysymystään, kysyin vuorostani häneltä, eikö
minulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sillä hän ei
ollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli
Henrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylväs.
"Aivan niin", vastasi hän lyhyeen, siirtämättä katsettaan minusta.
"Minä olen Mornay. Mitä siitä?"
"Minä olen de Marsac", selitin minä. Ja pysähdyin siihen, otaksuen että
hän kuninkaan luottamusmiehenä tietäisi asiani ilman pitempiä
selityksiä.
Mutta siinä minä petyin. "No, entä sitten?" virkkoi hän ja odotti
kärsimättömänä.
Näin kylmä vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun jälkeen
olisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni täydellisesti, jollen olisi
tuntenut kuninkaan kirjettä taskussani, Luottaen siihen, että pikainen
silmäyskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn käytöksen muuttumaan
suosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja
ojentamaan sen hänelle.
Hän otti sen, katseli sitä ja avasi sen, mutta pysyi niin kylmän ja
järkähtämättömän näköisenä, että se masensi toivoani enemmän kuin
kaikki edelliset seikat yhteensä. "Mikä siinä on vikana?" huusin minä,
voimatta pysyä ääneti. "Se on kuninkaalta."
"Narrikuninkaalta!" vastasi hän, hymähtäen pilkallisesti.
En oivaltanut heti noitten sanojen merkitystä, vaan mumisin kovasti
hämmennyksissäni, että kuningas oli kutsunut minua.
"Kuningas ei tiedä tästä mitään", oli hänen kylmä ja kylmästi lausuttu
vastauksensa. Ja hän työnsi paperin takaisin minulle. "Se on
pilajuoni", jatkoi hän puhuen samaan jäykkään tapaan, "josta teidän on
epäilemättä kiittäminen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa
huoneessa. Te olitte varmaankin lähettänyt anomuskirjeen kuninkaalle?
Aivan niin. He saivat arvattavasti sen käsiinsä, ja tämä on siitä
tuloksena. Ne sietäisivät saada ruoskaa."
Ei saattanut enää epäillä, ettei hänen puheensa ollut totta. Yhdessä
tuokiossa näin toiveitteni häviävän ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen.
Ja tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ääntä
vastatakseni enkä voimaa poistuakseni. Oma itseni näytti ilmestyvän
eteeni kuin näyssä, olin näkevinäni omien laihojen, kuihtuneitten
kasvojeni katsovan vastaani kuin peilistä, silmissä niin syvä
toivottomuus, että olisin voinut surkutella itseäni.
Järkytykseni oli niin suuri, että du Mornay huomasi sen. Hän katsoi
minuun entistä tarkemmin, mutisi nimeäni pariin kolmeen kertaan ja
virkkoi viimein: "De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Tehän olitte Brouagen
seikkailussa, ettekö ollutkin?"
Nyökäytin päätäni myöntämisen merkiksi, ollen kykenemätön saamaan sanaa
suustani ja niin järkytetty, että jollen olisi nojautunut seinään,
olisi pääni retkahtanut rintaani vasten. Muisto iästäni, neljästä
vuosikymmenestäni ja köyhyydestäni painoi raskaana mieltäni, täyttäen
minut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itkeä, mutta
kyynelet eivät tulleet.
Herra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhyttä,
levotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun hän jälleen kääntyi
puhumaan minulle, oli hänen äänensä täynnä kunnioitusta, johon samalla
sekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea nähdessään toisen
niin kovassa pinteessä. "Herra de Marsac", hän sanoi, "minä tunnen
osanottoa teitä kohtaan. On häpeä, että miehen, joka on kunnialla
palvellut asiaamme, täytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun
olisi mahdollista lisätä omaa seuruettani tällä hetkellä, niin pitäisin
kunniana saada teidät seuraani. Mutta minä olen tiukalla itsekin, ja
niin me olemme kaikki, eikä Navarran kuningas suinkaan vähimmän. Hän on
nyt elänyt kuukauden päivät eräässä metsässä, jonka herra de Rosny on
hakkauttanut. Olen mainitseva teidät hänelle, mutta olisi pikemmin
julmaa kuin ystävällistä, jollen varottaisi jo etukäteen, ettei siitä
voi mitään seurata."
Näin sanoen hän ojensi minulle kätensä, ja ilahtuneena yhtä paljon
tästä kunnioituksen osotuksesta kuin hänen ystävällisistä sanoistaan
minä karaisin jälleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin
ollut tarpeen, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kiitin häntä
senvuoksi niinkuin taisin, ja nähtyäni, ettei asia ollut autettavissa,
jätin hyvästi ja vetäydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.
Mutta voi! Pois päästäkseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien
eteen, mihin du Mornayn ystävälliset sanat olivat minua huonosti
varustaneet. Minun oli kärsittävä odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun
ilmestyin näkyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut
takanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: "Tietä!
Tietä miehelle, joka on nähnyt kuninkaan!" tervehti toinen minua täyltä
kurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentissäni.
Sydämeni oli miltei haletakseen täynnä noita pilkkapuheita kuullessani.
Minusta tuntui halpamaiselta, että nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki
taistelunsa vielä edessäpäin, pitivät minua pilansa esineenä yksinomaan
köyhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, että jos olisin pysähtynyt
heitä nuhtelemaan, olisi asia siitä vain pahentunut, ja lisäksi oli
mieleni niin kipeä, että tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis
kiiruhtaa heidän välitseen niin joutuin kuin saatoin, pää kumarassa,
häpeän ja masennuksen painamana. Tällä tavoin -- ihmettelen ettei
heidän joukossaan ollut ketään niin jalomielistä, joka olisi säälinyt
minua -- olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengittää, kun
huomasin edessäni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen
kuvannut. Jokin seikka oli sillä hetkellä kääntänyt hänen huomionsa
pois minusta, eikä hän huomannut minun likeistä naapuruuttani ennenkuin
hänen toverinsa siitä huomauttivat. Silloin hän käännähti kuni
yllätettynä, ja nähdessään minut niin likellä itseään, että jalkani oli
vähällä koskettaa hänen hameensa lievettä, hän astahti nopeasti syrjään
ja heittäen minuun katseen, joka oli yhtä julma kuin hänen
liikkeensäkin, vetäisi helmuksensa pois kosketuksestani.
Tuo loukkaus koski minuun, en tiedä miksi, syvemmin kuin joka taholta
satelevat pilkkasanat, ja äkillisen mielijohteen vaikutuksesta minä
pysähdyin ja sydämeni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. "Neiti",
sanoin minä, kumartuen syvään -- sillä, kuten sanoin, hän oli pieni ja
enemmän keijukaisen kuin naisen näköinen, vaikka hänen kasvonsa
ilmaisivat sekä ylpeyttä että itsepäisyyttä -- "Neiti", sanoin minä
vakavasti, "vaikka en tämän paremmalta näytä, niin olen taistellut
Ranskan puolesta! Voitte tulla vielä tietämään -- ja sietämäänkin --
että maailmassa on kehnompaakin kuin köyhä aatelismies!"
Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun jo kaduin niitä, sillä
Mathurine, narri, joka seisoi vieressäni, oli kerkeä kääntämään ne
naurettaviksi. Hän kohotti käsivartensa ylitsemme ikäänkuin
siunatakseen meitä ja huusi, että kun herra oli saanut niin suuren
viran, hän halusi nyt morsianta sitä sulostuttamaan. Tämä sai meihin
kohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita
kokkapuheita, ja nuoren tytön kasvot karahtivat tulipunaisiksi.
Seuraavassa tuokiossa huusi jokin ääni joukosta karkeasti:
"Koristakaamme hänen hääpukuaan!" ja samassa singahti makealeivos
vasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peittäen minut
jauhoilla ja sokerinmuruilla. Tämä oli viimeinen pisara. Unohtaen
hetkeksi missä olin, minä käännähdin heihin päin tulipunaisena ja
raivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa
tuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja
herkkätuntoisuuden mielettömyydestä, ja painaen pääni alas minä
syöksyin ulos huoneesta.
Luulen että nuorimmat heidän joukostaan juoksivat jälessäni, ja että
huuto! "Vanhoja vaatteita!" seurasi minua aina asuntoni ovelle
Coutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu päästä
huoneeseeni yksinäisyyteen täyttivät mieleni niin, etten kiinnittänyt
siihen huomiota, enkä ole varma siitä oliko se totta vai kuvittelua.