VIII.

Puolipäivän aika lähestyi.

Aamu oli valjennut lämpimänä ja kirkkaana, mutta nyt alkoi kerääntyä

pilviä. Luoteesta nousi mustia ja kuparinkarvaisia rajuilmaa ennustavia

jänkäleitä. Siellä täällä näkyi vielä sentään taivaslaen syvä siniväri.

Mutta piankin tulisivat pilvet toisensa kohtaamaan ja koko ilmankannen

peittämään. Silmänräpäyksen ajan reunustivat niitä kultaiset

päivänsäteet.

Kaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu

taivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.

Golgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä

ihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin

teloituskulkue oli kaupungin jättänyt.

Kiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi

tasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat

ainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta

sentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi

korkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään

sumuun.

Kauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi

kallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä

kasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin.

Laakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut,

kuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina

auringonpaisteessa.

Lähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta.

Kaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä

oli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.

Yhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella.

Oli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti

vallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat

suojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.

Vaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät

tavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt

tilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen

raskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka

muistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä

vallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla

olivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin,

odottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.

Nyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran

sotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin

paljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin

vieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.

Antea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi

puolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä

tapasivat esiintyä.

Hän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja

se sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain

ihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.

Sen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin

ruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo

tyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen

välttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen,

todellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen

maailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa,

että vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä,

todellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että

ainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän,

joka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana

totuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se

näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.

Hän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle?

Ero Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys,

tyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi

tulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää

jollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston

rakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta

tyytymään kohtaloonsa.

Ja sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta,

saakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle

kaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini,

profeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta

korkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja

tuomittiin ristiinnaulittavaksi.

Antea ajatteli: "Minkätähden hän saarnaa niin, vaikka ainoa palkinto,

jonka hän saa, on risti. Jotkut tavoittelevat valtaa; hän ei siitä

välitä ja jää sentähden vähäpätöiseksi. Toiset himoitsevat palatseja,

loistoa, vieraspitoja, purpuravaatteita, elfenluisia ja peerlemoisia

vaunuja, hän on elänyt kuin paimen laumansa keskellä. Hän saarnaa

rakkautta, sääliväisyyttä, köyhyyttä; siis hän ei voi olla ilkeä

eikä tahdo tahallaan pettää vertaisiansa. Jos hän niinmuodoin puhuu

totuutta, olisi kuolema siinä tapauksessa siunaus, maallisen alennuksen

raja, suurempi onni pienemmän sijaan, valo sammuneille silmille,

siivet, jotka kulottavat ijäisen ilon majoihin."

Nyt ymmärsi Antea puheen ylösnousemisesta kuolleista.

Sairasraukan henki ja sydän tarttui innolla tähän oppiin. Hän

muisteli isänsä usein sanoneen, että ainoastaan uusi totuus kykenee

nostamaan väsyneen ihmissielun ylös pimeydestä ja päästämään sitä

painavat kahleet. Tässä hän nyt löysi tuon uuden totuuden. Kuollessaan

voittajana tuli se, tuoden mukanaan pelastuksen.

Antea oli niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ensi kerran pitkään

aikaan ei hänen kasvoillansa näkynyt noita puolipäivä-hetkenä

tavallisia tuskan merkkejä.

Teloituskulkue jätti kaupungin ja vaelsi Golgataa kohden.

Siltä korkealta paikalta, johon Antean kantotuoli oli asetettu, saattoi

eroittaa pienimmätkin erityisseikat.

Siinä oli ääretöin kansa-joukko. Selkoselälleen avatusta

kaupunginportista tulvi lakkaamatta uusia ihmisaaltoja, jotka saivat

lisäystä niistä joukoista, jotka odottivat muurien ulkopuolella.

Tuon elävän virran kummallakin sivulla parveili laumottain lapsia.

Kulkueen väri vaihteli miesten hohtavan valkoisten pukimien ja naisten

punaisten tai sinisten pääverhojen mukaan. Keskessä välkkyivät

roomalaisten legionalaisten miekat ja keihäänkärjet. Alussa kuuluivat

äänet epäselvänä sorinana, sitte selvemmin ja selvemmin. Vihdoin

saapui kulkue niin lähelle, että sen ensimäiset rivit alkoivat kiivetä

kukkulalle.

Kansa-joukko hyökkäsi valtaamaan paraita paikkoja, ettei vain

ainoakaan yksityiskohta jäisi näkemättä mestauksesta. Siten joutui

kuolemaantuomittujen vartioväki perimmäiseksi.

Ensiksi tuli lapsia, enimmäkseen alaikäisiä, puolialastomia poikia,

joilla oli vaateriepu vyötäisillä, lyhyeksi keritty tukka, josta

kaksi pitkää kiharaa riippui ohimoille, öljymarjankarvainen iho,

siniset silmät ja kirkuvat äänet. Kimakasti huutaen he alkoivat

kiskoa kivenpalasia rapautuneesta kalliosta, niillä heitelläkseen

ristiinnaulittuja.

Heidän takanansa ponnisteli kirjava joukko vuorta ylöspäin.

Kaikkein kasvot loistivat toivosta saada nähdä mieltä kiinnittävää

näytelmää, mutta ei kukaan näyttänyt vähintäkään säälin tai

myötätuntoisuuden merkkiä.

Kiljunta, innokas puhelu ja vilkkaat liikkeet herättivät Anteassa

kummastusta, vaikka hän kyllä Aleksandriassa oli tottunut näkemään

meluavia, lörpötteleviä kreikkalais-joukkoja. Miesten keskenään

puhellessa näytti siltä kuin aikoisivat he hyökätä toistensa kimppuun.

Ne pitivät semmoista meteliä kuin olisi ollut kysymyksessä heidän

ijankaikkinen autuutensa.

Centurio Rufilus tuli lähelle kantotuolia ja antoi tyynellä, vakavalla

äänellä selityksiä ja tietoja tuolle nuorelle vaimolle sill'aikaa, kun

yhä uusia ihmisaaltoja tulvaili kaupungista.

Kansa-joukossa nähtiin hyvinvoipia Jerusalemin porvareita, jotka

pitivät itsensä erillään esikaupunkien roskaväestä, juhlalle

tulleita talonpoikia perheidensä seuraamina, maa-työntekijöitä

laukut selässä sekä hyvänsävyisiltä ja ujoilta näyttäviä paimenia

vuohennahka-turkeissaan.

Paljo naisia oli myöskin joukossa, ei kuitenkaan kaupungin varakkaita

rouvasihmisiä, jotka eivät mielellään kotiansa jättäneet, vaan

pää-asiallisesti talonpoikaisvaimoja ja ilotyttöjä; viimemainitut

koreissa puvuissa, hiukset värjättyinä, kulmakarvat ja kynnet

maalattuina, prameillen loistollansa sekä levittäen narduksen tuoksua

laajalta ympärillensä.

Vihdoinkin näyttäytyi Sanhedrin [korkea raati, juutalaisten korkein

kansallisoikeusto Jerusalemissa, 72 jäsentä. Suom.] Keskustassa

näkyi Hannas, vanha ukko, jolla oli korppikotkan kasvot ja punaiset

silmälaudat, sekä Kaifas, kantaen päässään kaksihaikoista ylipapin

päähinettä ja rinnallaan kultaista rintakilpeä. Heidän perässänsä

tuli eri luokkiin kuuluvia farisealaisia: semmoisia, jotka laahasivat

jalkojansa ja tahallaan satuttivat itseänsä tiellä oleviin esteisiin;

niitä, jotka vapaaehtoisesti piiskasivat ruumiinsa veriseksi ja

kolhivat päätänsä seiniin; sekä myös niitä, jotka kulkivat koukuissaan,

selkä vääränä, ikäänkuin kantaisivat hartioillansa koko kansan synnit.

Kopeasta, kylmästä, synkästä ja vihaisesta kasvojen sävystä eroitti

heidät helposti tuosta rähisevästä roskajoukosta.

Cinna tarkasteli ohikulkevia semmoisen miehen koko ylenkatseella,

joka tietää kuuluvansa hallitsevaan kansallisuuteen. Antea katseli

niitä pelolla ja kummastuksella. Aleksandriassa asui kyllä monta

hebrealaista, mutta ne tuntuivat siellä puolittain kreikkalaisilta; nyt

hän ne näki ensi kerran semmoisina kuin maaherra oli heidät kuvaillut.

Antean nuoret kasvot, jolla jo oli kuolon leima, koko hänen olentonsa,

joka enemmän muistutti varjoa kuin elävää ihmistä, veti puoleensa

yleisen huomion. Joukko tirkisteli häntä niin uteliaasti, kun

kantotuolia suojelemaan määrätyt saattaja-sotilaat vain suinkin

sallivat. Myöskin tässä sai huomata, kuinka muukalaisia vihattiin ja

ylenkatsottiin; ei edes ainoatkaan kasvot ilmaisseet sääliväisyyttä

sairasta kohtaan. Noissa raivostuneissa silmäyksissä näkyi pikemmin

iloa siitä, ett'ei uhri enää päässyt pakenemaan välttämätöintä kuolemaa.

Silloin Antea käsitti minkävuoksi nämä ihmiset vaativat

ristiinnaulittavaksi natsarealaista, tätä profetaa, joka saarnasi

rakkautta, ja äkkiä tuntui hänestä juuri kuin tämä olisi hänelle

sukulainen, melkein rakastettu olento.

Natsarealainen on kuoleva, hän, Antea, myöskin. Natsarealaisen tuomio

on langetettu, kukaan ei voi häntä enää pelastaa; myöskin hänen

tuomionsa on jo julistettu. Siksipä tuntuikin hänestä, että heidän

välillänsä on olemassa eräänlainen sukulaisuus, joka heidät yhdistää

onnettomuudessa ja kuolemassa.

Mutta natsarealainen kävi ristiä kohden lujasti uskoen huomispäivään,

häneltä sitä vastoin puuttui semmoista uskoa. Ja hän oli tullut tänne

löytääksensä toivon natsarealaisen luona.

Sillä välin lisääntyi rähinä etäällä. Kuului vihellys, sitte rääkyminen

ja sen perästä tuli hiljaisuus. Kuului legionalaisten aseiden kalske

ja raskaat askeleet. Joukko väistyi taaksepäin ja kuolemaantuomittujen

vartio-saattue ilmaantui kantotuolin tasalle. Edellä, sivuilla ja

perässä marssi sotamiehiä pitkäveteisessä tahdissa. Keskellä näkyi

kolme ristiä, jotka näyttivät kulkevan itsestänsä, sillä niin kuormansa

alle köyristyneinä olivat ne miehet, jotka niitä kantoivat. Saattoi

huomata, ettei niistä yksikään ollut natsarealainen. Kahden kasvoissa

oli nimittäin selviä jälkiä paheista ja rikoksista ja kolmas oli

vanhanpuoleinen maanmies, joka varmaankin kantoi ristiä jonkun toisen

sijasta.

Näiden takana kulki _Jesus Natsarealainen_ kahden sotamiehen välissä.

Hänen vaatteidensa päälle oli heitetty purpuramantteli ja hänen

orjantappuroilla kruunatusta päästänsä tippui verta. Hiljalleen

vierivät pisareet alas kasvoja pitkin; muutamia oli jähmettynyt otsalle

ja näyttivät siinä koralli-helmiltä.

Hän oli kalpea. Kävelemisensä oli hidasta sekä askeleensa väsyneet ja

horjuvat.

Keskellä roistoväen pilkka-sanoja näytti hän vajonneen unelmiin,

jotka olivat kaukana tästä maailmasta; hän oli jo maasta irtaantunut

sekä kokonaan kuuro vihan huudahduksille. Kasvojensa sävy julisti

anteeksi-antamusta, sellaista anteeksi-antamusta, joka on suurempi kuin

ihmisellinen anteeksi-antamus ja laupeutta, jota ei voi ihmisellisellä

mittakaavalla mitata. Hänen ympärillänsä näytti jo säteilevän

ijankaikkisuuden kunniakehä; hän oli jo yläpuolella maallista pahuutta,

kantaen lempeänä maailman suurta sairautta.

"Sinä olet totuus!" mumisi Antea vapisevin huulin.

Tässä silmänräpäyksessä saapui kulkue aivan kantotuolin ääreen, jopa

kokonaan pysähtyikin siihen syystä, että etummaisten sotilasten oli

pakko raivata tietä väkivoimalla.

Siinä näki Antea nyt natsarealaisen ainoastaan muutamien askeleiden

päässä itsestään. Hän näki tuulen leikittelevän hänen hiuksillansa sekä

punertavat heijastukset manttelista hänen kalpeilla läpikuultavilla

kasvoillansa.

Joukko ryntäsi häntä vastaan ja ryhmittyi tiheään piiriin sotamiesten

ympärille, niin että niiden oli pakko turvautua aseisiinsa

suojeluksensa kuolemaantuomittua kansan raivolta. Joka paikassa kohosi

nyrkkiin puristettuja käsiä, nähtiin raivosta ulospullistumaisillaan

olevia silmiä, teräviä hammasrivejä, pystyssä seisovia hiuksia sekä

vaahtoa pureksivia ja kirouksia lennätteleviä huulia.

Mutta hän katsahti ympärillensä ikäänkuin kysyäkseen:

"Mitä minä olen teille tehnyt?"

Sitte hän nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

"Antea, Antea!" huudahti Cinna.

Mutta tämä ei hänen huutoansa kuullut. Suuret kyynelpisareet valuivat

hänen poskiansa myöten alas. Hän unhotti kipunsa, unhotti senkin,

ett'ei hän moneen aikaan ollut kyennyt kantotuolia jättämään. Hän nousi

pystyyn ja vapisten säälistä, armahtavaisuudesta ja vihasta tuota

hullua joukkoa kohtaan, alkoi riistää kantotuolistaan hyasintteja ja

omenapuun-kukkia sekä heitellä niitä natsarealaisen jalkoihin.

Tuli hiljaisuus.

Joukko hämmästyi nähdessänsä ylhäisen roomalaisen kunnioittavan

kuolemaantuomittua.

Tämä katseli nuoren naisen kalpeita, kuihtuneita piirteitä, ja hänen

huulensa liikkuivat ikäänkuin siunaten.

Silloin Antea vaipui takaisin kantotuolin tyynyille. Hän tunsi, että

hänen päällensä valui kokonainen virta valoa, hyvyyttä, toivoa ja

onnea; sen valtaamana hän vielä kerran mumisi:

"Sinä olet totuus!"

Sitte hän puhkesi kyyneleihin.

Kuolemaantuomittu oli jo mennyt ohi. Hänet vietiin sille paikalle,

jossa erääseen kallion-lohkeemaan pistettyinä kohosivat ne kolme

paalua, joiden oli määrä tukea ristejä. Joukko varjosti hänet Antean

silmiltä, mutta kun mestauspaikka oli hyvin ylhäällä, näki Antea taas

hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappura-kruununsa.

Vielä kerran täytyi legionalaisten turvautua aseisiinsa asianomaisen

matkan päähän karkoittaaksensa roskaväkeä, joka oli esteenä

ristiinnaulitsemisen valmistuksissa. Molemmat ryövärit ripustettiin

sivuristeille. Keskimmäisen yläpäässä oli valkea lauta, joka liehui

tuulessa.

Kun sotamiehet lähestyivät natsarealaista ja riisuivat vaatteita

häneltä, kuului katselijain joukosta huuto:

"Kuningas, kuningas, älä anna sen tapahtua, kuningas... Missä ovat nyt

sinun legionasi?... Puolusta itseäsi!"

Tähän huutoon sekoittui naurun-rähähdyksiä. Tuntui siltä kuin kamala

pilkkanaurunhöhötys panisi koko kukkulan vapisemaan.

Kuolemaantuomittu heitettiin maahan sitä varten, että hänen

kätensä voitaisiin naulata siihen poikkipienaan, jolla hänet sitte

nostettaisiin ylös ristille.

Samassa tapahtui, että muuan pitkänuttuinen mies, joka seisoi

lähellä kantotuolia, sirotteli tuhkaa päänsä päälle ja huusi kovalla

epätoivoisella äänellä:

"Minä olin spitalinen ja hän paransi minut. Hänetkö aiotaan

ristiinnaulita?"

Antea tuli kalpeaksi kuin kuollut.

"Hän paransi hänet... Kuuletko sitä, Cajus?"

"Kenties tahtoisit mennä jo kotiin?" kysyi Cinna.

"Ei, minä jään tänne."

Ääretöin, raju epätoivo valtasi Cinnan, kun hän rupesi ajattelemaan,

ett'ei hän ollut etsinyt natsarealaiselta parannusta sairaalle

puolisollensa. Mutta tässä silmänräpäyksessä pitivät sotamiehet nauloja

tuomitun käsien päällä ja alkoivat niitä vasaralla lyödä läpi. Kuului

koleata ääntä kun rauta iski rautaa vasten; sitte kun naulain kärjet

olivat lävistäneet käden ja rupesivat puuhun tunkeutumaan, tuli ääni

selvemmäksi. Taasen joukko vaikeni, ikäänkuin voidakseen paremmin

nauttia siitä valitushuudosta, jonka kipu pakottaisi lähtemään hänen

huuliltaan. Mutta hän oli vaiti, ja koko kukkulalla ei kuulunut muuta

ääntä, kun ainoastaan vasaran kammottavia iskuja.

Kun naulaus oli toimitettu, nostettiin poikkipiena ylös sekä sen

mukana kuolemaantuomitun ruumis. Centurio antoi käskyjänsä laulavalla,

yksitoikkoisella äänellä, ja muuan sotilaista alkoi kiinninaulata

Jesuksen jalkoja.

Pilvet, jotka aamusella olivat alkaneet ryhmittyä, pimittivät nyt

auringon. Etäisiä vuoria ja kukkuloita valaiseva häikäisevä paiste

sammui äkkiä. Synkkä, kuparinkarvainen varjo ikäänkuin kietoi

vaippaansa koko seudun; se tiheni tihenemistään sitä mukaa kun aurinko

vetäytyi pilvien joukkoon.

Näytti siltä, kun joku ylhäältäpäin levittäisi pimeyttä. Tuntui muuan

tulikuuma tuulenleyhähdys, toinenkin, sitte tyyntyi tykkänään ja ilma

tuli sietämättömän raskaaksi.

Yht'äkkiä sammui punainen valo. Yönmustat pilvet levittäysivät

äärettömissä joukoissa koko ylätasangon ja kansan yli. Myrsky oli

tulossa... Koko luonto hengitti tuskallisesti.

"Menkäämme kotiin!" virkkoi Cinna taasen.

"Minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!" sanoi Antea.

Hämärä esti näkemästä ristillä riippuvia ruumiita. Cinna käski sen

vuoksi siirtää kantotuolia lähemmäksi pääkallon-paikkaa.

Tuon tumman hirren päällä ja ympärillä vallitsevassa hämärässä näytti

ristiinnaulitun ruumis ikäänkuin kuunsäteistä kudotulta. Hänen rintansa

kohoili raskaista hengenvedoista, mutta silmät olivat yhä käännettyinä

taivasta kohden.

Kaukaa pilvien sisästä kuului kumea jyrinä. Vihdoin se puhkesi

kamalaksi ukkosenilmaksi, joka korvia huumaavia pamauksia laukoen

kulki idästä länteen. Lopuksi se näytti lyövän alas pohjattomaan

syvyyteen, jossa tukehtui, mutta alkoi uudelleen sekä päästi viimeisen

räjäyksensä, joka tärisytti maata aina sisuksia myöten.

Samassa rikkoi pelottava, sinertävä salama pilvipeiton, ja valaisi

kirkkaasti taivaan, maan, ristin, sotamiesten varustukset sekä ihmiset,

jotka tunkeutuivat läjään kuin pelästynyt lammaslauma.

Salamaa seurasi vielä synkempi pimeys.

Kantotuolin luo kuului ristin juurella seisovain naisten nyyhkintä.

Keskellä yleistä hiljaisuutta oli heidän itkunsa liikuttavaa.

Ne, jotka olivat saapuneet yhdessä, vaan tungoksessa joutuneet

erilleen, huutelivat toisiansa.

Siellä ja täällä kuului tuskallisia ääniä:

"Voi, kunhan ei vain olisi ristiinnaulittu vanhurskasta miestä!"

"Hän todisti totuudesta!"

"Hän herätti kuolleita!"

Joku rääkkyi:

"Voi, sinuas Jerusalem!"

Muuan huusi:

"Maa vapisee."

Uusi salamavirta lähti pilvistä, jotka näyttivät jättiläiskokoisilta

tulesta leikellyiltä silhueteilta. Ihmisäänet vaikenivat, taikka

oikeammin sanoen ne voitti myrsky, joka raivossaan yhä kasvoi, niin

että se repi vaatteet päältä ja heitteli sinne tänne maahan.

"Maa tärisee!" kirkui taasen joku joukosta.

Jotkut koettivat pelastua paolla, toiset seisoivat paikallaan ikäänkuin

halvattuina pelosta, kykenemättöminä mitään ajattelemaan ja mielessään

synkkä aavistus, että jotain kamalaa oli vastikään tapahtunut.

Mutta vihdoinkin alkoi taas taivas seljetä. Tuuli ajoi pois pilvet,

venytteli niitä, läjäsi niitä jälleen ja taas repi rikki juurikuin

kuluneita vaaterepaleita. Valo sai loistetta. Lopulta repesi tuo

synkkä huntu ja halkeamasta tulvasi kokonainen virta auringonsäteitä

loistollaan valaisten koko seudun, Golgatan, ristit ja peljästyneet

kasvot.

Natsarealaisen pää vaipui vahankeltaiselle rinnalle. Silmänsä olivat

auki ja huulensa ruumiinvaaleat.

"Kuollut", mumisi Antea.

"Kuollut", kertasi Cinna.

Samassa silmänräpäyksessä pisti centurio keihäänsä ristiinnaulitun

kylkeen.

Nähdessään taasen auringon ja kuolleen, näytti kansanjoukko

rauhoittuneen sekä tunkeusi lähemmäksi mestauspaikkaa, josta

sotilaatkaan eivät ketään pois ajaneet.

Jotkut äänet huusivat pilkaten:

"Astu alas ristiltä, astu alas ristiltä!"

Vielä kerran katseli Antea tuota kaunista, kumartunutta päätä ja sanoi

hiljaa ikäänkuin itsekseen:

"Onkohan hän todellakin nouseva ylös kuolleista?"

Hän tarkasteli hänen silmiänsä, hänen huuliansa, joilla oli sinertäviä

pilkkuja, hänen jäykistyneitä, liikkumattomia käsivarsiansa, hänen

elotonta, kokoonpainunutta ruumistansa, ja tarkastuksen päätyttyä

ilmeni hänessä epätoivoa ja epäilystä.

Sama epätoivo kidutti myöskin Cinnan sielua. Hänkään ei uskonut

natsarealaisen ylösnousemista, mutta hän oli vakuutettu siitä, että

tämä yksinään olisi elinaikanaan voinut tehdä Antean terveeksi hyvän —

taikka pahan — voimansa avulla.

Syntyi tungosta ristin ympärillä.

Yhä pilkallisemmin kaikui:

"Astu alas rististä, astu alas rististä!"

"Astu alas!" rukoili Cinnakin sydämensä pohjasta ja epätoivoisena. "Tee

Antea terveeksi, niin saat ottaa minun sieluni!"

Vielä olivat vuoret sumun verhoamina, mutta Golgatan ja Jerusalemin

kohdalla oli kirkasta. Antonia-linna loisti auringonvalossa, kuin olisi

se itse ollut aurinko. Puhtaassa ilmassa lenteli tuhansittain pääskysiä.

Cinna antoi merkin kotialähtöön.

Puolipäivän hetki oli jo mennyt aikoja sitte. Kun Antea lähestyi

huvilaa, lausui hän:

"Tänään ei Hekatea kuulunut."

Cinna oli jo ajatellut samaa.